Valamo

Kun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.

Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärillä oleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.

Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.

Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.

Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.

Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.

Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.

Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.

Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.

Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.

Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.

Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.

Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.

Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.

"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.

Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.

Aloitamme kotimatkan.

ヽ(^.^)ノ

Meitä pyydettiin kirjoittamaan juttu luokan lehteen harrastuksesta.
Punnittuani useita vaihtoehtoja huomasin, että yhdessä niistä yhdistyvät oikeastaan kaikki.
Eli...

Harrastukseni: Haahuilu          

                                       

Miettiessäni harrastuksia, jotka ovat seuranneet minua kautta elämän, huomasin niitä olevan kolme: kirjoittaminen, valokuvaus ja luonnossa haahuilu.
Näistä kolmesta valitsen nyt haahuilun, sillä siihen yhdistyvät myös kaksi edellistä. 
Tämä, mitä kutsun haahuiluksi tarkoittaa siis sellaista suunnatonta luonnossa oleilua ja tunnelmointia, jossa voi menettää ajantajun ja suorittamisen.
Vasta viime vuosina olen antanut siihen tulla hieman suunnitelmallisuutta.
Pidemmillä reissuilla se on tärkeää ettei vilu, nälkä tai jokin pahempi iske.

Lapsena minulle riitti kerrostalolähiön kupeessa oleva pikkumetsä, jonka polkua sahasin vain saadakseni tuntea olevani siimeksessä. Luontoa se on pikkumetsäkin.
Parasta oli kuitenkin äitini kotipitäjässä Pohjois-Pohjanmaan Merijärvellä, missä oli täydellinen luonnon rauha ja monimuotoisia metsiä, jotka olivat tuttuja ja tuttuudessaan hyvin rakkaita.
Kirjoittaminen astui kuvaan mukaan, sillä jokin luonnossa sai mielikuvitukseni lentämään, ja tarinat alkoivat kertoa itseään.
Usein inspiraation iskiessä tuli kiire hypätä pyörän selkään ja äkkiä ruutuvihkon äärelle kirjoittamaan tai isoisän vanhaa kirjoituskonetta naputtamaan.

Teini-iässä sain kameran käyttööni, ja alkuun kuvailin vähän kaikkea miten sattuu.
Oikeastaan vasta aloittaessani av-viestinnän opiskelun kuvaan astui kaksi myös luonnossaliikkumiseen vaikuttavaa juttua: järjestelmäkamera ja ihminen, jolla oli partiossa viimeisen päälle opitut eräilytaidot.
Ensi kertaa aloin miettiä, että ehkä haahuilun lisäksi voisin kokeilla eräilyä ja patikointia, ja opetella samalla luontokuvausta.
Ensimmäisen yöni teltassa vietin Repoveden kansallispuistossa kesäkuun lämmössä.
Seurasin vierestä teltan pystytystä ja purkua, retkikeittimen virittelyä, tulentekoa ja repun pakkaamista pientä avuttomuutta tuntien.
Pikkuhiljaa karaisin itseni ja lähdin opettelemaan. Se toi heti itsevarmuutta luonnossaliikkumiseen. Ilman kartturia en kuitenkaan uskaltaisi lähteä vieraaseen metsään, vaikka kansallis- ja luonnonpuistoissa usein onkin opasteet.

Seuraava isompi reissu oli ensitutustumiseni Lappiin. Vietin Inarin Lemmenjoella vajaan viikon syyskuun ruskaloistossa. Asetuimme laavulle ja teimme päiväreissuja lähiluontoon ja tunturille.
Pää oli pyörällä luonnon kauneudesta, nuotion savusta, tunturin viimasta ja täydellisestä eristäytyneisyyden tunteesta.
Seuranamme olivat vain eläimet, joista etenkin kiukkuiset sopulit sulattivat sydämeni.

Parhaimmillaan luonnossaolo on kiireettömyyttä ja kauneudenhavainnointia ilman suorittamisen tunnetta. Parhaat valokuvat ja kirjoitukset syntyvät pakottamatta.

Nyt luen ensi kertaa eräopasta lisätäkseni varmuuttani luonnossa liikkumiseen, että voisi turvallisesti haahuilla yhä isommilla mailla.

Edit. Hep! Lopullinen lehtijuttu löytyy kouluaiheisesta sisarblogistani:

Lehtijuttu ja ladelma

muistelo
ヽ(^.^)ノ