perillä

Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.

Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.

Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan. 
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.

Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.

Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.

 ---✩

EDIT.
 Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.

Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!