Uusi utopia

Olin vaeltanut paljasjaloin hakkuuaukealla, marjamaitani etsimässä. Sitä paikkaa, missä olin aina saattanut suojautua läheiseltä autotieltä omaan rauhaani. Turvan pesä. Marjat, jokaisen yksitellen, olin kerännyt suurella ilolla. Hitaasti, anteliaasti, lempeästi.

Kaikki oli revitty. Maat ja suoja. Jäljellä oli vain yksinäinen mäntypuu, paljaana ja pelokkaana. Luovuttaneena painoin siihen selkääni ja syliäni, kuljetin itseäni rungolla juuriin saakka. Se painoi ymmärryksen otsaansa minuun. Tihkui tummanpunaiset kyyneleensä.

Ennen unta se lähetti minulle kolme sanaa: Ei ole kiire. Ajattelin unisesti, ettei se voi olla niin. Meillä on kauhea kiire. Kiire korjata tekemisemme, toistemme tekemiset, pelastaa maailma. Ja silti hyväksyin mäntypuun viestin ja tiesin sen todeksi.

Nukahdimme vuosiksi. Autot tuijottivat meitä maantieltä ohi kaasuttaessaan. Koneet tulivat ja menivät.



Luonto avaa silmänsä ja hengähtää.

Juurakko värähtää ja minä havahdun. Olen nukkunut 20 vuotta. Maa ja puun juuret ovat kasvaneet ympärilleni, tehneet pesän, antaneet ravintoa. Olen sikiöasennossa ja maistan suussani vihreää. Silmäni aukeavat, kun värähtely jatkuu. Käteni tuntevat sammalta. Kuulen kohinaa, viserrystä, surinaa, laulua. Ilma on täynnä sekä hiljaisuutta että ääntä. Nojaan puuhuni ja livutan itseäni istumaan. Nyt vasta näen: metsä on palannut ja se on suurempi kuin koskaan. Käteni hakeutuvat sammalta pitkin varvikkoon ja keräävät suuhuni muutaman mustikan. Aika kuluu ja minä elvyn, virkistyn, muistan, tunnen.

Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin.

Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme.

Ei ole kiire.

Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Viesti puulta

Olen paljasjalkavaeltanut hakkuuaukealla

tahdottomin käsin ottanut itseni vastaan
toverinsa menettäneeseen runkoon

Mäntypuu on tihkunut tummanpunaiset kyyneleensä ja painaa
ymmärryksen otsaansa minuun

Autio kaiku toistaa sen hiljaisen väittämän, joka on

mahdollisimman mahdoton
ehdollisimman ehdoton

Ei ole kiire

Metsäutopia

Metsäteatteri-harjoituksista

Jotain on tapahtunut. Jotain hyvää, jotain positiivista, jotain hidasta, jotain kaunista. 

En heti huomannut sitä, mutta olen alkanut voida paremmin. Ahdistava tunne on väistynyt ja olen vapaampi. En enää häpeä lajiani. He ovat antaneet sen vain olla, vetää henkeä. Minä olen antanut. 

Se on antanut minulle anteeksi. Se on saanut levätä, palata, palautua, muistaa, tulla takaisin, kaunistua, rumentua, levittäytyä, olla oma itsensä. Se muistaa taas, kuka on ja nyt minä palaan sen luo.

Minäkin olen muuttunut. Olen rauhallisempi. Olen mennyt taaksepäin, vetäytynyt, mutta samalla löytänyt uutta. Olen oppinut, olen miettinyt asioita, olen hengittänyt. Olen liikkunut, olen kävellyt, käyttänyt käsiäni. 

Olen unohtanut ostaa, mennä paikalle, suorittaa, kehittyä. Se on tehnyt minulle hyvää, olen palannut itseeni, ytimeeni. Siihen, mistä minut on tehty. Minua ei enää jatkuvasti ahdista, koske, harmita, väsytä, turhauta. Sen sijaan olen hyvää, rauhallista maaperää oivalluksille. 

Olen löytänyt vanhoja tekstejä, vanhaa tietoa. Olen alkanut joustaa, venyä, notkistua, tuntea raukeutta, omaa voimaani.

Uskallan romahtaa noustakseni taas uudelleen. Rumentua tullakseni taas kauniiksi. Olla keräämättä, sitten kerätä, kun on siihen tarve. Käyttää, olla käyttämättä, sitten käyttää uudelleen. 

Olen muistanut asioita ensi kertaa sitten lapsuuden. Miltä tuntuu juosta vapaana kaikki raajat levällään. Miltä tuntuu hengittää vatsanpohjasta asti. Miltä tuntuu innostua nenänpäätään myöten. Tuntea kaikilla aisteillaan yhtä aikaa.

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. 

Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. 

Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.



Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta