Korvaushoito

Ikisuosikkini Hanna-Riikka Kuisman uutukainen Korvaushoito oli jälleen täyttä laatua.

Kirja on omistettu kaikille huumeriippuvuuden selättäneille ja addiktion kanssa kamppaileville, myös taistelussa menehtyneille ja heidän läheisilleen. Tekstiä on ollut taustoittamassa ja tarkistamassa kokemusasiantuntija.

Kirja sisältää rujoa, oman käsitykseni valossa realistista kuvausta huumeidenkäytöstä ja sen varsin järkyttävistä lieveilmiöistä. Asiat vain tapahtuvat, tunteet seuraavat perästä. Kuten on tosielämässäkin.

Kuisman tunnistettavaan tyyliin kuuluu ihanasti aivoja kutitteleva äärimmäisyys, jossa elämässä kuljetaan kohtuuttomasta paljoudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Tekstissä poraudutaan tiivisti kiinni totuuteen, jossa hauraan elämänlangan ympäriltä riisutaan lopulta kaikki, paitsi sitä ylläpitävät elementit. Jokin tällaisessa äärirealismissa saa hengityksen kulkemaan helpommin. Kuin painautuisi varjossa viilentynyttä kiveä vasten hellepäivänä.

Riippuvuus on sairaus, jonka ympärille elämä järjestetään. Realiteetit ovat koko ajan tiedossa.
Ruumis on reseptoreita, ihoa, synapseja, suonia, hampaita, virtsaputken ja suolen toimintoja.

Kuten Kuisman kirjoissa aina, rankan aiheen rinnalla kulkee voimakas sympatia ja huumorikin. Elämän lämpö. Katusanasto sekä aivokemialliset seikat on otettu haltuun, eikä mikään tunnu päälleliimatulta.

Sivuhahmoja on paljon. Heistä Voidi on eräänlainen kaoottisten tilanteiden reunoilla vaaniva viikatemies, siinä missä empatiaenkelinä loistava Sonja yrittää vetää kohti valoa ja elämää.

Päähenkilöllä, hänellä, on älyä ja herkkyyttä, ylpeyttäkin. Hän on osittain sinut menneisyytensä kanssa, toisaalta hänessä on myös defensiivisyyttä ja itsetunnottomuutta. Mutta hän on olemassa ja sellaisenaan arvokas, kuten kuka tahansa meistä.

Kuinka ihmeen romanttisilta Kuisma saa tarinan kehyksissä tuntumaan arkiset tekstiviestit, joissa aviopari kertoo toisilleen lyhyesti päivän tilanteet ja rakastan sinua.

Velkoja peritään sekä diilerien että yhteiskunnan toimesta, mutta onko hän lopulta kenellekään mitään velkaa?

Selkounien käsikirja

Johanna Holström: Selkounien käsikirja
(Otava)

 

Ensimmäinen kirja todella pitkään aikaan, joka on fyysisesti itkettänyt ja solahtanut niin uniin kuin valveeseenkin. Tässä novellikokoelmassa elämä tulee niin lähelle, että se ihan sattuu. Ja arkitoden alla kytevä tuntematon saa pulssin kiihtymään. Ei olla kaukana trilleristä.

Aiheet ovat kipeitä ja valitettavan tunnistettavia. Iholle jää viileä hohkaus kuin kylmän veden jälkeen. Mutta ehkä myös hieman lisää ymmärrystä juuri siihen uhkan tunteeseen, joka itselläkin herkästi herää keskellä tavallista päivää ilman mitään näkyvää syytä.

Inspiroivaa ja taitavasti kirjoitettua.

 

 

 

Blondi & Euforia

Kaksi vaikuttavaa fiktiokirjaa todellisista suurnaisista. 

 ✩ Elin Cullhed: Euforia – Romaani Sylvia Plathista 

 ✩ Joyce Carol Oates: Blondi 

Kirjojen mustina välkehtivät tunnelmat sopivat kaamokseen. Noitain sesonkiin. 

Avaraa ja tarkkaa. Pimeyden ja valon leikkiä. Tummaa euforiaa, raastavia olosuhteita, vahvaa elinvoimaa ennen hiljaisuutta. 

Jostain syystä Euforia on osattu lukijoiden keskuudessa erottaa fiktioksi paremmin kuin Blondi (ja siitä tehty elokuva). Toki Euforia kuvaa vain Plathin viimeistä vuotta, kun Blondi koko elinkaarta. Ehkä Marilyniin halutaan liittää koko kuva(sto), kun kirjailijattaren ääneksi sallitaan toinen kirjailijatar. Ehkä. 

Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia lämpimästi kaikille henkilöistä ja erinomaisesta kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.

✨

Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet -realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.

🖤

Kerrostalo

Puran nyt hetken tajunnanvirtaa, koska mieli tuntuu sitä vaativan.
Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, se ei ole yhtään niin yksinkertaista kuin aiemmin luulin.
Täytyy olla monenlaista asiantuntijuutta, ja juuri siihen en itsessäni oikein vielä luota.

Hanna-Riikka Kuisman uusin kirja Kerrostalo on nyt lukemisen alla, ja se on toiminut jännästi polttoaineena omalle kirjoittamiselle.
Ehkä siksi, koska estetiikantajumme ovat hyvin samanlaisia.

Viita-akatemia on saanut miettimään kirjoittajuutta uusin silmin, käytännöntyönä, teknisinäkin asioina. Täytyy olla tosi tietoinen koko ajan. Olen loppupuolella Kerrostaloa ja sen voi sanoa, että Kuisman kivenkova tarkkanäköisyys kuvauksessa huimaa, ja siinä inhorealismikin on kaunista.
Kirjailijana hänellä on niin selkeä maailmankuva ja selkeä yleistietous, että koen verrattain olevani ihan raakile, ainakin tässä ja nyt. Sanon tämän ilolla.

Teen juuri nyt huomioita enemmän kirjoittamisesta sinänsä kuin itse kirjasta, mutta tässä tapauksessa se johtuu siitä, että Kuisman tapa kirjoittaa kiehtoo ja inspiroi minua juuri tekstin tuottajana todella paljon. On helpompi hetken havainnoida maailmaa jo muutaman sivunkin jälkeen.
Tässäkin kirjassa näkyy vahva asiatietous ja rohkeus mennä pitkälle, ihan takaseinään asti ja näyttää, että sielläkin on jotain ja sieltäkin voi alkaa jotain.
Mielikuvana on koko ajan ollut asfaltin raosta kasvava leskenlehti.
Lopun maisemasta nouseva pieni itu.

Ensimmäinen vuoteni Viita-akatemiassa loppui juuri ja opettaja antoi minulle aineettomana lahjana taidekuvakortin hetkeksi katseltavaksi.
Maalaus oli Pekka Halosen Tomaatteja, jossa näin aluksi vain tomaattioksiston.
Vasta jälkikäteen tajusin, että suurin osa tomaateista oli kuultavan vihreitä, kypsymisen alkuvaiheessa. Tämä pieni oivallus teki minulle yhtäkkiä rikkaan ja odottavan olon.
En ole vielä valmis, mutta kasvillisuus on lähtenyt nousemaan ja kehittymään.
Sitä on vain muistettava kastella.

Tämän raakuuden ja puhtauden hengästyttävän yhdistelmän tunnistan myös Kuisman kirjassa.

Kaikki minkä menetimme

Väsymys tuntui koko hänen kehossaan. Se oli kuin turvallinen käsi olkapäällä.

Tai käpälä, hän huomasi ajattelevansa. 

-Riina Paasonen:Kaikki minkä menetimme-

Kun pitelee ystävältä julkaistua romaania ensi kertaa käsissään ja lukee tämän rakkaita sanoja,
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.

Yhteinen historia kajastelee taustalla, mutta lopulta asettuu taka-alalle, kun tarina alkaa viedä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.

Sielu avoinna arkipäiväinen maailma on täynnä kimallusta. Uskomattomia yksityiskohtia.

Samalla lukiessa herää kysymys, mitä merkitystä on kerätyllä lihasmassalla, arvokkaalla sormuksella tai pelastetulla hengellä, jos sielun kohdalla on aukko?

Miksi jokainen saalis pitäisi täyttää ja asettaa seinälle, kunnes eläinten raajat painavat joka puolelta istujan niskaa?

---vain pyyhkäisy kädellä ja kaikki muuttuisi kullaksi.

Pelkäksi hyödyttömäksi kullaksi.

---✩

Sähkökiukaan pihahdus heitti löylyn kasvoille kuin se olisi ollut happoa.

Mitä eroa on koiralla ja supikoiralla?

Toiset ampuvat eläimiä, toiset ruokkivat niitä toisten ampumilla eläimillä.

Oli häkellyttävää kirjan viimeisiä sivuja kulkiessa eksyä illaksi elokuvateatteriin ja nähdä Paterson-elokuva, joka punoutuu bussikuskin työviikkoon ja arjen yksinkertaiseen runouteen.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.

Erityisesti tuo elokuvan kuppila ja kotona nojatuolista tuijottava koira kietoutuivat saumattomasti yhteen kirjan maailman kanssa.

Kun kirjoittajalla on armoitetut silmät ja tietty rauha, on helppo antautua sanoille, jotka kuvaavat omaa kotikaupunkiani, ja samalla maailmaa yleensä, pienin yksityiskohdin kertomatta mitään turhaa, mutta kuitenkin perusteellisesti.

Miten kaikki tiivistyy ihmisten ihoilla ja omassa kodissa, joka voi olla yhtä aikaa kauhugalleria ja unelmien kehto hajuineen, muistoesineineen, ihmisineen...

Kuinka yhtäkkiä keskellä liian tiiviiksitilkittyä elämää tulee tarve juosta oman pihan puskaan, vaania ja pälyillä sieltä talonsa ikkunaa, siitä kajastavaa iltavaloa, sen äärellä hääriviä tietämättömiä. 

Olla vastassa pimeästä saapuvaa vierasta tunnetta.

Kuinka keskelle huonetta yhtäkkiä levolle asettunut elävä villieläin voi vapauttaa ihmiset hervottomiksi, alttiiksi vaistoilleen.

Huone tuntui sähköistyvän kuin jostain olisi löydetty salaluukku

tai lattialta katkaistu sormi.

---✩

Johannes tunsi olevansa voitolla, vaikka ei käynyt kilpaa kenenkään kanssa.

Päähenkilöt jollain lailla aavistavat tulevat pettymykset, mutta suhtautuvat niihin rauhallisesti vanhemman nöyryydellä. Ja kuitenkin heissä on lapsekasta uhmaa.

Mitä lähemmäs hirveyttä, uhkaavaa katastrofia mennään, sitä hulvattomammaksi skenaario muuttuu. Piina ja nauru purkautuvat käsi kädessä.

Hellyys tämän mahdollistanutta väpättäväkuonoista eläintä kohtaan kohtaa samalla kliimaksinsa. ”Kiitos, että tulit.”

Kirjan loppu ei kerää kaikkia onnellisesti nippuun, se on aina merkinnyt minulle kirjojen lopuissa paljon.

Että joku uskaltaa lähteä pimeään. 

 ---✩

Lehtijuttu ihanasta kirjailijattaresta 

Kirja Minervan sivuilla

 ---✩

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 ✩
 

Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.

HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.

Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.

✩

Ja sitten tuli tämä kirja.

Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.

Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.

Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.

On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.

Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.

Lapsuus.

✩

Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.

♡

Lisää aiheesta:

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Viisi naista, sata elämää

pöllötyttö, peuranainen

Karkailut, tee, jäätelö, pyöräily kaatosateessa, korvanapeissa Celtic womanin ”Ave Maria”, huohotus pisaroiden lävitse, silmät täynnä vettä.

Ylimielisyydeksi tulkittu kyvyttömyys. Olen tullut kiveksi. Prinsessa, diiva. Mikä sä luulet olevas? En mikään. Mä olen en-mikään.

Kun äikäntunnilla puhutaan Tomek Tryznan kirjasta ”Tyttö ei-kukaan”, tiedän että se kertoo minusta.

-- Tuntuu kihelmöivältä istua yksin puistonpenkillä

aamulla kello kymmenen. Valita itse oma tila ja tilanne:

ettei ole siellä missä kaikki muut ovat. Ettei ole siellä missä

pitäisi olla. Olla omavalintaisessa välitilassa. Melkein kuin ei missään. --

-Anja Snellman:Antautuminen-

 

Liikassa viimeinen, aina. Lyhyin. Se, joka mokaa. Ainoa jolla on sitäjatätä.

Se ainoa tyttö, joka...

Se, joka saa ainoana kympin laulusta ja jota toinen tyttö tämän vuoksi leikkimielisesti kuristaa.

Joka kirjoittaa ja piirtää toisen maailman. Joka ahmii toisten elämää kyltymättömästi ja puristelee sen omakseen kuin muovailuvahan.

Laumaton. Lapsi, joka kirjoittaa päiväkirjaan olevansa sisältä mätä.

Ettei ole vain hyljeksitty vaan myös paha.

Kostan sisuskaluja runtelevan tuskani niille, joissa näen itseni, joiden heikkoutta en kestä.

-- Minun kuvani on häilyvärajainen 
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika, 
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni, 
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen 
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet 
tutulla tavalla. --

-A.S.-

 

Elokuussa sytytän kynttilöitä, koska rakastan joulua enkä halua koulun alkavan. Kuuntelen joululauluja. Sitten opettelen kaikkien niiden sanat ja laulan nauhurille yksin kotona ollessa kaikki ne. Jos en erota sanoja, keksin omani. Siis sanoja joita ei ole.

-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan 
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika.  --
-A.S.-

 

Löydän joitakin heimoveljiä ja -sisaria, kilometrien ja vuosien erottamana kaltaisistani.

Kaukokaipuu pitelee olkapäistäni joka ikinen päivä.

Kun tutustun ihmisiin, he muuttuvat myöhemmin satuhahmoiksi. Ne kiehtovat ja nekin joita inhoan ovat osana laulujani. Kun saan ystävän, haluan paeta hänen luotaan kotiin, haluan kotiin miettimään häntä. Pohtimaan hänen olemustaan.

-- Mitä tarkoittaa "olla oma itsensä" kysyn päiväkirjalta, taas kerran.

Haluaisin koko ajan olla joku muu; 

siro kirjastonvirkailija, popliinitakkinen spurgunainen, 
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän 
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän. 
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin, 
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --

-A.S.-

Kun olen boheemi, sovinnaiset kuorot imevät minua puoleensa. Ennen kuorokonserttia ripustan silkkipaperikoristeita liikuntasaliin ja itken sisäänpäin, koska en ole vetämässä sunnareita rappiokaverien kanssa. Tunnen rinnassani heidän juomansa tuopit ja kaikki ne rapeat oivallukset joita he voivat tehdä. He nauravat elämälle, minulle.

--En ole ihmisvihaaja vaan kaipaan kiihkeästi läheisyyttä ja ikiomaa heimoa. Että

itken jos päivillä ei ole kohokohtia.--

--Laumankaipuu saa minut ryntäilemään.--

-A.S.-

Löydän uusia kotilyhtyjä, sielunkumppaneita. Hermann Hesse, Stanley Kubrick, Kauko Röyhkä, Maritta Kuula, Hanna-Riikka Kuisma, Pirkko Saisio, PJ Harvey, L.Onerva, pöllöt...

Kävelen syksyn iltavalossa, ja palaan taas sinne pellon reunoille, hautuumaille, sinne mistä näkyy metsät, sinne missä on hämäryyttä, kajoa, aavistusta.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.

--  Silkkipaperilinnun ja Mustan nallen olo,

  Humhum,

  että olen tällainen kuin olen

  että olen tällainen kuin olen aina ollut --

-A.S-

Olen jo käsittänyt olevani nimellinen olento ja osa rikottua laumaa.

Annan itselleni luvan iloita sisälläni kimmeltävästä lähteestä, vaikka se on tuottanut kamalaa kipua.

En ole täysin vapautettu, olen aina katsova vierestä, en uskalla ryhtyä (vielä) tanssiin.

Ennemmin juon taas kupin teetä, katson oksien välistä hehkuvin silmin ja kirjoitan vielä hetken teistä.

king kong-tyttö

Pääsin lennossa teatteripajasta harrastajien näytelmään, jonka enskari on maaliskuun lopulla.
Olen saanut tuta elämän täyteläisyyden kävellessäni teatterilta keskustaan. Kaamoskooma ei ole voinut minua kaataa. Jokin vastaus suureen kysymykseen tuntuu löytyneen.

Kiviset tiet palkitaan joskus ruhtinaallisesti.
Otan onnen vastaan peloissani.
Mieltäni on mullistanut niin moni asia.
Tätä en heti olisi hoksannut ottaa esiin, mutta tämänpäiväisten treenien jälkeen minun täytyy mainita Virginie Despentesin loistava kirja "King kong-tyttö".
Se avasi itselleni harhautunutta itsetuntoani, piilossa kytevää itse/nais/miesvihaani, tarpeetonta häpeää seksuaalisuuden edessä.
Jotkut meistä ovat seksuaalisempia kuin toiset etc.
Nainen saa olla seksikäs ja kiimainen king kong-tyttö, jos on sellaiseksi syntynyt.
Mies saa haluta naista.

Kuinka paljon meillä on tyydyttämättömiä viettejä? Kuinka paljon pelkoa, katkeruutta, vääristyneitä maailmoja syntyy sen pohjalta?
Sekä naisten että miesten kannattaisi puhtain mielin tarkastella omia viettejään, lakata häpeämästä niitä...

Tämä kirja muistui vain mieleeni, koska tänään harkoissa harjoiteltiin kohtausta, jossa minun on uskallettava olla "porno".
Ensireaktioni ohjaajalle oli "eikä!"
Mutta pystyin hyppimään lavalle, aukaisemaan häpyni ja päästelemään ääniä.
Ehkä siksi, että se oli näytelmää. Ehkä siksi että olen seksuaalinen olento, mutta ehkä myös siksi että luin Despentesin kirjan joulun alla. King Kong théorie vaikutti minuun syvemmin kuin ehkä mikään kirja koskaan aiemmin.

Teatterimaailma tuntuu sopivan luonnolleni.
Ikäänkuin koko maailma olisi kutistettu yhteen saliin.
Tuntuu hyvältä luoda omat rauhoittavat rutiinit tuohon absurdiin maailmaan.
Avata ääntä, meikata tavallista reilummin, höpöttää levottomia juttuja kahvihuoneessa.
Ja vaikka olisi miten kipeä ja väsynyt tahansa, yleisöstä saa voimaa.
Sen päälle ei tarvitse vetää perseitä. Voi mennä bussilla himaan, syödä nälkäänsä ja painua pehkuihin ja koko saakutin sielu huutaa hoosiannaa.

Voimaa!

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★

perhosia

Päivät ovat kivun ja onnen sekasotkuista kudelmaa.
Päivät alkavat aikaisella heräämisellä, tunteella että aikaa on vaikka mihin. Sitä pelaa pari fb-peliä, juo kahvia, suunnittelee syövänsä aamiaiseksi jugurttia ja munakasta. Yhtäkkiä on puolipäivä ja kaikki tekemättä.

Aika ei kulje enää sykleissä, se on (mukamas) lineaarista. Mennyt hetki on vääjämättä mennyttä. Perkeleenmoinen syyllisyys että päästin sen käsistäsi.

---

Jokaiseen päivääni kuuluu tällä hetkellä kivun hetki, se voi olla nopea vihlaisu tai sitten musta kuoppa johon putoan tunneiksi. Ei ole kyse masennuksesta, vaan jonkinlaisesta vauhtisokeudesta, totutusta tavasta. (---mahdollisesti myös vääristä e-pillereistä---)
Olen yhä kiivaan pakkomielteinen muttei ole enää sellaista vartioimatonta penkomista pimeissä huoneissa. Nyt on nyt eikä kaikilla tunteilla ole merkitystä.

Onni on tuossa hyppysissäni mutta kipristelen sitä hermostuksissani ja päästän putoamaan. Ja poimin taas.

Viime aikoina olen oman pöllöyteni lisäksi saanut nähdä perhosia. Jokin on päästetty lentoon. Jokin on makeaa, oranssia ja pinkkiä kuin hedelmätoffee.

On asioita, joille en löydä juuri nyt sanoja. Kirjoja, ihmisiä, esityksiä...
Yksi niistä on H-R Kuisman kirja "Valkoinen valo", joka on sielunsiskoni kertomaa kivusta. Siihen toivotakseni palaan vielä myöhemmin.

----

Pieni tunnelmapala sadepäiviin:
dream a little dream of me


☆

märta ja mää

Märta Tikkanen on pyörinyt yöpöytäni pikkukirjastossa jo jonkun aikaa.
Tikkanen on kiinnostanut siitä saakka, kun näin tv:ssä herkkäkasvoisen Liisi Tandefeltin lausuvan Vuosisadan rakkaustarinan runoja suoraan kameralle. Tunnekuohuissani otin muutaman valokuvankin särisevällä tv-ruudulla eläytyvästä näyttelijättärestä ja voimaannuttavista sanoista.

Viimeisin Tikkaselta lukemani kirja on Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Tulikivenkatkuista arkikuvausta ajalta, jolloin kirjailijatar sai vailla kiitosta tehdä kaikki kotihommat (ainakin tässä tapauksessa) hoitaa lapset, vastuut, velvollisuudet ja käytännönasiat.
Ja kuitenkin se kitkeränkatkeran suloinen rakkaus piinaa rinnassa. Ja käsittämätön naisen ymmärrys, joka venyy loputtomiin.
"Montakohan hunajavoileipä- ja ruusunnupputarjotinta naispuoliset nerot saattoivat odotella puolisoiltaan viitsiäkseen nousta pystyyn ja ryhtyäkseen harjoittamaan nerouttaan? Leonard Woolf ei ole joka naisen oikeus." (M.T.)

Omassa huushollissani olen turhankin autuaasti saanut unohtaa omat "etuoikeuteni".
Osaan valitettavan helposti heittää sivuun kaikki arjen askareet ja yhteiset pelisäännöt.
On häpeällisen vaikeaa toimia mukavuudenhaluaan vastaan. Kun sitten pitää väärällä hetkellä tehdä jotain tavallista ja järkevää, päässä kilahtaa sumea teini-ikäisen raivo. Emmäjaksa!
Vaan on tämä on maailman kivoin koti ja aiempia koteja enemmän haluan, että se kiiltää ja että vuokra on ajallaan maksettu.
Sopivassa vireessä tulee siivottua ja tiskattua vapaaehtoisestikin.
Mutta voi miten olisi helppo sälyttää vastuu raha-asioista jollekin toiselle ja vaatehuolto.
Toisinaan makoilemme aamulla sängyssä ja haaveilemme tarjottimia kantavista palvelijoista.

Mutta kyllä... jonkunmoinen Leonard Woolf tuo mies on.
Sen verran autuaallisesti olen saanut murjottaa ja haahuilla pää pilvissä. Mikään neropatti en ole mutta uneksija, arjen ohi tuijottelija, joku semmoinen...
Kyllä välillä tulee ihan surku, miten paljon se on saanutkaan jaksaa. Ja miten silmitön on ollut raivoni, kun olen murtautunut rakkauden vuoksi tekemään jotain, joka on lopulta hyväksi meille molemmille. Kuinka yhä tahtoisin joinakin päivinä vain pilata kaiken.
Ja kuinka pakahduttava onkaan rakkaus sellaisen hetken jälkeen.

---

Menen sisään ja panen
päivällisruuan tulelle
Minä aina minä
tietysti minä
ja päivällisruoka
satun katsomaan ulos
sinun surulliset silmäsi

Kävelen kierroksen 
kalliolla
idiootti, minä sanon
helvetin idiootti
suutelen sinua suulle

Paskakinttu, sanot sinä
vastahakoisesti
suutelet minua suulle
seitsemän tuhatta volttia
ryntäät tiehesi ja vedät
merestä
neljä haukea
pidät luennon
Van Goghista ja Fanny Churbergista
puhut puhut puhut

Me puhumme 
ja puhumme
ja puhumme

Niin herravarjele
kuinka me 
tosiaan 
toisiamme rakastamme

-Märta Tikkanen:Vuosisadan rakkaustarina-

---

Mietin, että uskaltaisinko koskaan itse kirjoittaa niin avoimesti elämästäni kuin Tikkanen, omalla nimelläni omasta elämästäni.
Tarve on ainakin ollut kova. Monta nettipäiväkirjaa on ollut, monta hyvin avointa päivitystä.
Ja samalla olen halunnut roikottaa fiktiivisyyden mahdollisuutta, en myöntää että tämä on totuus. Ja mikä on lopulta totuus?

blogitunnustus + kirjoja

 

Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomioita blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. 

Säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

*

Kiitokset H-R:lle tunnustuksesta.
Sanamagiaa & katupölyä on ehdottomasti yksi lempiblogejani.


*

Sitten vielä viisi kirjaa, joita suosittelen right here right now:

1. Hermann Hesse: Arosusi
-Kirjaa voi lukea iltapalaksi muutaman lauseen ja antaa ajatuksen rönsyillä taikka ahmaista kerralla. Yhtä kaikki erittäin hyvä itsetutkiskelukirja. Ulkopuolisuudesta, elämän nyansseista. Iso lukko avautui sisältäni.
2. Tomek Tryzna:Tyttö ei-kukaan
-Luin kirjan lukiossa myöhäisen murrosiän kourissa ja hämmästelin, kuinka täsmällisesti vanhempi mies on osannut kuvata oman hämmennykseni naiseuden edessä. Jostain syystä rinnastan tämän mielessäni Arosuteen. Kuumeisia kuvia, ulkopuolisuutta.
3. Veikko Huovinen:Hamsterit
-Syyskirja, joka saa aina sormet syyhyämään ja antaa uskoa talvesta selviytymiseen.
4. Anonyymi: Nainen Berliinissä
-Henkilökohtainen, koruton kuvaus sodan hajottamasta maailmasta, jossa kuitenkin elää usko, toivo, hauras kauneus ja sinnikkyys.
5. Hanna-Riikka Kuisma:Valkoinen valo
-Kirja ei ole vielä ilmestynyt, mutta suosittelen sitä jo nyt ja odotan innolla.

maagillinen teatteri

"Rauhattomille arosusille - niille, jotka alituiseen kärsivät kauhistuttavalla tavalla, jotka eivät ole kyllin sitkeitä murtautuakseen tähtiavaruuteen; jotka tuntevat ehdottomuuden kutsumuksen mutta kuitenkaan eivät kykene elämään siinä - heille aukenee lopuksi, sitten kun kärsimys on tehnyt heidän henkensä voimakkaaksi ja jänteväksi, lohdullinen pakotie huumorin välityksellä. Huumori jää aina jollakin tapaa porvarilliseksi, olkoon ettei sitä oikea porvari ymmärräkään. "

"Kukaties avautuu Harrylle jonakin päivänä tämä viimeinen mahdollisuus. Kukaties hän oppii tuntemaan itsensä, -  voi käydä niin, että hän saa käsiinsä jonkin pikkupeileistämme, voi sattua että hän kohtaa Kuolemattoman, tai kukaties hän löytää maagillisesta teatteristamme sen, mitä hänen sekasortoinen sielunsa vapautuakseen tarvitsee. Tuhannet tämän kaltaiset mahdollisuudet odottavat häntä, hänen kohtalonsa vetää niitä magneetin tavoin puoleensa, kaikki hänenkaltaisensa porvarillisuuden laita-asukkaat elävät maagillisten mahdollisuuksien atmosfäärissä. Ei tarvita paljoa, kun salama iskee kohteeseensa."



Hermann Hesse: Arosusi