Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

torstai 9. tammikuuta 2025

Nosferatu (2024)

Jos joku nykyajan valtavirran elokuvantekijöistä on sielunkumppanini, se on Robert Eggers. Toki esimerkiksi Ari Asterkin on mukavasti ravistellut leffoillaan, mutta nähdessäni muutama vuosi sitten The Lighthouse -klipin, jossa majakanvartija päätyy kauniisti sanoen merenneidon pauloihin, tulin perinjuurin ja riemukkaasti nyrjäytetyksi. Se oli ihana, elinvoimainen tunne! Tunsin suurta iloa, että joku aikalaiseni tarjosi minulle jotain näin rohkeaa, inspiroivaa, suoraa ja mustaa. En ole mikään kauhun suurkuluttaja, mutta hyvin tehtynä se saattaa olla yksi lempigenrejäni.

The Lighthouse tuli tietenkin katsottua, ja oli kuin magneetti olisi kiskonut sohvalta kohti ruutua, kohti kaikkea sitä "hilpeää", mustavalkoista turmiota. Elokuvan loppu oli murjovan synkkä, eikä jälkiolo ollut varsinaisesti pirtsakka, mutta jokin siinäkin, ettei minulle tarjoiltu onnellista tai edes kaunista loppua, oli uutta ja virkistävää. Vanha kirjoittajatoveri kehotti ehdottomasti tutustumaan myös Eggersin esikoiselokuvaan The Vvitch, joka vahvisti lopullisesti tunteen, että tämä ohjaaja tuntee herkullisesti kansanperinteen, luonnon ja ihmisen synkän eläimellisyyden. 

The Northman pullistelevine viikinkeineen tuntui olevan jonkinlainen kompromissi Hollywoodin ulkokultaisuuden kanssa, mutta sisälsi kyllä sekin erittäin mieleenjääviä kuvia Valhallasta ja liehuvista valkyyrioista. Ja olihan siinä Björk tyttärineen. Ja Björkistä puheen ollen, hän on myös sellainen elävä artisti, joka aikanaan aiheutti ihan valtavan inspiraatiotripin jokaisella uudella levyllään.











Robert Eggersin vastikään ensi-iltansa saanut Nosferatu -filmatisointi oli itselleni ensimmäinen elokuvateatterissa nähty Eggers ja voi pojat. Vaikka tietenkin voi olla ja onkin valtaisan elämyksellistä löytää vanhojakin klassikkoteoksia, on siinä jotain erityisen mahtavaa, kun voi nähdä sellaisen vasta ilmestyneenä, sali täynnä yhtä tietämättömiä kanssakatsojia. Oli lisäksi täydellisen kaunis pakkaspäivä ja tunsin elokuvateatteria lähestyessäni ihanaa jännittyneisyyttä, katsellessani Näsijärven aaltoja laskevan auringon oranssissa. 

Kyseessä taisi myös olla ihka ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni kauhuelokuva. Oli hauska odotella elokuvan alkua, hieman kuin hetki ennen huvipuistolaitetta (jos niistä siis sattuu pitämään).

Nosferatu oli puhdasta nautintoa. Se on aistivoimainen, pimeä, groteski, runollinen ja omaperäinen, koomisuuttakaan pelkäämätön. Kreivi Orlok on jotain aivan muuta kuin karvattomat suippokorvaiset edeltäjänsä. Outo, kammottava, slaavilainen, mätivä, filthy gorgeous viiksekäs, ruumiillinen, vanha soturi, joka ainakin itsessäni herätti ihanan karmaisevaa ristiriitaista oloa. Nuorehko kauniskasvoinen Bill Skargård on madaltanut ääntään oktaavilla roolia varten, örisee muinaiskieltä ja tietenkin huikean maskeerauksenkin ansiosta on muuntunut tunnistamattomaksi puolikuolleeksi vakavanhaksi örkiksi. 

Kaikki riivausilmeensä ja -vääntelehtimisensä ilman trikkejä näytellyt Lily Rose Depp on roolissaan sanalla sanoen ihana. Hänessä on lempeää, luottamusta herättävää karismaa, minkä vuoksi hänet mielihyvin hyväksyy tarinan voimahahmoksi.

Nicholas Hoult ilmaisee uskottavasti avuttomuuden ja haavoittuvuuden, jota nuori työuraansa aloitteleva mies tuntee lähtiessään matkalle Orlokin maailmaan. Matkan varrella nähdään Eggersille tyypillisesti tulta, tietäjämummoja, remuavia metsäläisiä, jylhää luontoa ja mystiikkaa. Kiinnostus mytologioihin ja käsityöhön näkyy kauniisti.

Yksi upeimpia koskaan näkemiäni kohtauksia on elokuvan alkupuolella, kun aution metsätien hiljaisuudesta lähtee yhtäkkiä lähestymään Orlokin musta hevosvaljakko.

Kissat kehräävät ja rotat tuovat ruton kaupunkiin. Syreeninkukat tuoksuvat ja auringonvalo täyttää lämpimästi huoneen, kun Willem Dafoen näyttelemä okkultistitohtori päättää tarinan, ottaa syliinsä kissan ja katsoo ikkunasta ulos.

Poistuin teatterista täynnä iloa. Että ihmiset uskaltavat yhä väittää, esittää omia tulkintojaan ja luoda uutta kauneutta vanhoista kertomuksista. Päivä oli laskenut, pakkastuuli puhalsi ja olin yhä sisällä elokuvassa.

maanantai 13. marraskuuta 2023

Je'vida

 


 













Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.


Katja Gauriloffin koltansaamenkielinen Je´vida on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa.

Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta.

Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa.

Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (Sanna-Kaisa Palo), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (Seidi Haarla). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.

Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan.

Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet.

Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.





Je’vida on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja Lau Naun ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa.

Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin.



Suutari somistaa suonin
kynsin karvoin.

Entä minkä verbin suojanpuoleen
olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan
kovertimella ja mietin seuraavatko
jos yritän koristaa kengän puhki.

Romanttinen paradoksi, identiteettini.


Niillas Holmberg

 

 

Haastattelu:
Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff