Haituloina ilmassa

Kun ajattelen teitä, kokemustoverit, en erota ajattelenko meitä, ihmisiä.
Laskenko mukaan myös puut, mättäät, kivet, hyönteiset, kasvustot, muut metsän kulkijat.
Niin olennaisesti ne ovat tulleet osaksi toimiamme.

Syyskuu oli liian kuuma. En tuntenut oloani syksyiseksi, ja se teki minut sairaaksi. Metsässä lämmin kosteus, vieläkin tiheämpää, vastaansanomatonta. Jään sen alle, en tahdo jaksaa. En tahdo, koska yhtäkkiä ei tarvitse.
Hiki muuttuu valuvaksi. Ajatukseni väsyvät.

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta. Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon. On yhtäkkiä turvallista dissosioida. Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin.

Hengittäviin, pehmeisiin. Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.
Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä, tamppausta, dumduttelua, huokausta. 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan, katsoo meitä. Korppi istahtanut kivelle meitä nauramaan.

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme. Olenko koskaan luottanut näin? Antanut toisille oikeutta. Ehkä suurinta ihmisrakkautta on lopulta olla aivan rauhassa toisten edessä.

Teidän hiuksenne, omani, joista toiset kädet riisuvat kaarnan paloja. Ihoni, jolla kipittävät pienet jalat, enkä reagoi. Hiukseni, aina sidotut, yhtäkkiä kasvoillani, hallitsemattomina suortuvina.

Jakaukset sotkeutuneina, minun omat kuvitelmani irronneina haituloina ilmassa.

Kammottava, epävarma, epäsovinnainen, alati muotoutuva,
sumentuva, kirkastuva, rehottava, eteerinen, esoteerinen, 

äänekäs, lempeä, hassu, ihan väärä,
        kannattamaton, mihinkään suuntautumaton, 

kelluttava, pulppuava, vastauksia antamaton, absoluuttinen

vapaus

//

When I think of you, fellow experiencers, I’m not sure whether I think of us, people.
Whether I also include trees, tussocks, stones, insects, vegetation, other forest travelers. They have become so essential a part of our actions.

 

Warm humidity in the forest, even denser, unanswerable. I'm trapped under it, I don't want to cope. I don't want to, because suddenly I don't have to. Sweat turns to dripping. My thoughts tire.

 

We've done something completely out of the ordinary together. In the middle of the day, blindly trusting, we've plunged into the forest cover. It's suddenly safe to dissociate. I've gotten used to leaning on you, other people.

Breathing, soft. Without looking at faces, listening to our common voice.
It's a growl, a hum, a song, a thump, a breath, a dum-du-dum,  a sigh.

 

Sometimes, through the crack of my eyelids, in my peripheral vision, I notice how some random jogger has stopped on their path, takes off their headphones, looks at us. A crow has perched on a rock to laugh at us.

It has done something to me. I have begun to flow.

My own words, your words, our common language. Have I ever trusted like this? Given others the right. Perhaps the greatest human love is finally to be completely at peace in front of others.

Your hair, mine, from which other hands are removing pieces of bark. My skin, on which little feet tingle, and I do not react. My hair, always tied up, suddenly on my face, uncontrollably flowing. The partings tangled, my own imaginations like loose strands in the air.

 

Creepy, uncertain, unconventional, ever-changing,
blurring, brightening, rampant, ethereal, esoteric,

loud, gentle, funny, completely wrong,

unprofitable, aimless,

floating, pulsating, unanswerable, absolute

freedom

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

kevyitä opetushommia

Työkokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin.

Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.

No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten muut jutut) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu Tiisu myöskin kutkuttaa.

Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.

veriappelsiineja ja vihersalaattia

Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.

Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa. 

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia

Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.

Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.

perillä

Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.

Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.

Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan. 
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.

Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.

Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.

 ---✩

EDIT.
 Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.

Vivica

Noro-virus iski, kun olin huoleton ryökäle enkä koko päivän liikenteessä olon päälle pessyt käsiäni.
Eilinen meni "tyhjentymisen" merkeissä, kuumesäryissä, tajuissaanpysymiseen keskittyen.
Olo edelleen aika arka.
Makasin sängyn pohjalla lepohetken ollessa mahdollinen ja kelluin siinä oudossa kauhun ja kiitollisuuden oivallusten virrassa, joka usein tulee sairastaessa.

Aamulla lastenohjelmien päälle, hoksasin Vivica Bandlerin Yle Teemalla.
Joskus varhaisaikuisuudessa luin hänen omaelämäkertansa tietämättä tyypistä yhtään mitään, silloin kun ahmin suunnilleen jokaisen taiteilijaelämänkerran mitä Riihimäen kaupunginkirjastolla oli tarjota. Joku mystisyys ja viehkous hänessä oli ja peruskiinnostus on säilynyt näihin päiviin.
Niimpä jäin sohvalle aamupuuroa hitaasti nieleskellen seuraamaan, mitä Vivica osasi sanoa elämästä.
Ihanat Maarit Tastula ja Kaisa Korhonen seuranaan tämä älykäs nainen pohti elämää ja ihmistä.

Yksi pysäyttävämpiä tuumia oli Bandlerin kummastunut ajatus, että miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen. Kuka sellaista on luvannut. Onni otetaan vastaan, jos se suodaan, mutta mikään perustavoite sen ei kuulu olla. On virhe tehdä siitä joku ainoa päämäärä.
Se on niin totta. Ei luonnossakaan olla jatkuvasti onnellisia. Emmekä ole mekään.

Absurdeja nuo nykyihmisen jokapäiväiset todistelut ja itsetyydytys omasta onnestaan ja näiden tavoittelu.
Ja myös se tunne, että jos ei saa vastarakkautta, elämä jää tyhjäksi.
Ehkä tärkeintä on, että itse rakastaa.
Pidin Bandlerin lempeydestä ihmistä kohtaan. Taistelen niin jatkuvalla syötöllä ollakseni hyvä kanssaihmistä kohtaan, perusolettamukseni toisista ovat herkästi negatiivisia.
Mutta jos niin ei olisikaan...

Näitä ajatuksia jatkoin mielessäni kulkiessani heikkona kauppaan lastenvaunuja työntäen.
Oli pakko saada jäätelöä.


Ihmiset ovat minun huumeeni. -Vivica Bandler- /Teeman elävä arkisto

uhma

                                                             

 Björk: Undo (Vulnicura live)

Toivun enteroviruksesta, joka sieppasi perheemme bakteerikannan näin syysloman kunniaksi.

Perjantaina makasin autuaasti puudutettuna, kun isovarvastani operoitiin kynsivallin tulehduksesta.
Myöhemmin samana päivänä kävin hierojalla.
Uskomatonta, miten moninaisesti kipua keho voikaan tuottaa.
Vasen lapani on liiasta staattisuudesta jysäyttänyt itsensä tukkoon.
Kun sitä lähdettiin avaamaan, aukesi melkoinen kuonalipas. Mikä vitutus ja kuvotus piinasikaan hetken.
Ja samalla nautin pitkästä aikaa liikkeistä, ihmellisestä vapaudesta, liikkuvuudesta.

Vaivani kasaantuvat, kaiken päällimmäisenä on kuitenkin arjesta selviytyminen.

Tytär.
Sen tahto.
Hänen tahtonsa. Uhmansa.
Hesarista juuri luin:
”Vaikka lapsi on poissa toltaltaan ja menettänyt tunteittensa hallinnan, aikuinen näyttää käytöksellään, että tunteet eivät ole vaarallisia. Ne menevät ja tulevat, mutta maailma ei kaadu. Päiväkotiin mennään, ruokaa laitetaan ja kauppaostokset tehdään. Tämä lisää lapsen turvallisuuden tunnetta”, [Linnea] Karlsson kuvaa.
(Tämän vanhan tutun asian.)

Tunteiden hallinnan menettäminen. Sitä jäin makustelemaan.
Mieleen tulvi tilanteita, joissa olen mennyt jonnekin syvälle taivaantakaisiin, kuinka syvälle, kuinka atomitasolle joutuu menemään pitääkseen itse köysistä kiinni, omat tunteensa kasassa.
Ei se aina onnistu. Mutta joku sisäinen kartasto onneksi on.
Arki on pidettävä yllä. Se perkele on.
Ei OLE vaihtoehtoja. Ei enää.

En edes pysty kuvaamaan, kuinka rankkaa tämä on. (Ja me olemme päässeet suht helpolla.)
Kuinka syvällisesti tämä kauheus meidät kolme sitoo yhteen.
Kuinka paljon voi vihata joitain kohtia arjessa.
Miten paljon voi rakastaa.

Hikipisarat valuvat pitkin kasvojani, tuntuu että kehoni hajoaa, jokainen trauma sykkii hälytystilassa, käteni hirttäytyvät muovipussin kahvoihin, taju menee, menetän kaiken, olen painajaisessa ja helvetissä, huudan päässäni kirosanoja kaikilla maailman kielillä, palan ja jäädyn, tyhjennyn kaikesta,

ja hengitän rauhallisesti,
hymyilen hitaasti,
sanon jotain pehmeästi,

pidän maailman laidoista

asetan hänet uomiinsa.


Lopulta hän syö, ehkä vähän hymyilee ja nukkuu.
Ja maailma pelastuu.

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.

Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!

kanava

Merkitsen nyt ylös muutaman mieleeni nousevan ajatuksenraakileen, kun tee niin mukavan staattisensa kelluu vatsanpohjalla ja ilma on eilisestä ukkosesta hieman saennut.

Parvekkeellamme on kukkinut anemonit. Nyt ne ovat sateesta kellastuneita ja nuukahtaneita, keräsin siniseen maljakkoon pari. Todistettavasti olen siis onnistunut kasvattamaan kukkia siemenestä. Ne ovat violetteja.

Hain kahteen kouluun. Toiseen pääsin, toiseen en. Otin hylsyn henkilökohtaisesti, en osaa olla ottamatta. Kirveli taas niin pirusti. Tunsin itseni vanhaksi, epäkelvoksi, kitkerän pettyneeksi.

Mutta vielä suolaisemmin poltti hylkäys viime vuonna Viita-akatemiasta, sillä se kohdistui kirjoittajaminääni. Se tuntui pieneltä erolta, tylyltä sellaiselta. Tänä vuonna en hakenut Viitaan, koska aika ja raha... Aina ne.
En ole ehtinyt seurata kirjoituskilpailujakaan.
Kun muistan kirjoittajuuteni, päälle tippuu raskas verkko. Niin paljon tekemätöntä ja kipeitä aavistuksia. Epätietoa. Osaanko minä? Ja mikä on se aihe?

Katselin Pirkko Saision kirjailijahenkilökuvan Teemalta. Olen hänestä aina pitänyt, ja jollain tavalla samaistunut hänen kasvukertomuksiinsa. Mutta erityisesti, kun hän kuvaili nuorena imitoineensa lempikirjailijoitaan alkaen Anni Polvan Tiinoista, sanoin kovaan ääneen "tuo olen minä". Juuri niin minä tein, teen ehkä vieläkin. Oma ääni, onko se löytynyt, ei ole kykyä hahmottaa.

Viime syksyn ja talven kävin kirjoittajakurssilla Tampereen lyseolla.
Se oli hedelmällistä omalla pätkittäisellä tavallaan.
Muodostui rituaaliksi istua saunan päälle koneelle, juoda pieni pullo punaviiniä, kirjoittaa ulos yleensä kertaistumalta edelliskerralla annetusta aiheesta.
Pari niistä ainakin onnistui, ja tulipahan ainakin kirjoitettua.

Palasimme viime sunnuntaina Pohjanmaalta.
Siellä kelluin olossa ja ajassa aukinaisena kuin kanava.
Tunsin tunteita.
En ole vielä asettunut tähän toteen, kotiimme.

Eilen oli mahtava ukonilma, ehkä kovin mitä olen Tampereella asuessamme nähnyt.
Ihana rankkasade.
Katsoin rakastamani Elämänmenon Teemalta (jonka Marjaa olen myös joskus imitoinut). Ja itkin, tietenkin. ;-p

Susanna Haavisto ja Seela Sella / Elämänmeno/ YLE

Nyt minulla alkaa ensi kuussa painoviestintäkoulutus. Uskon sen sopivan minulle.
Mutta aikaa ei tule jäämään harrasteille.
Jännittää pirusti jättää lapsi päivähoitoon. En pelkää lapsen puolesta, vaan itseni.
Kuinka vaikeaa se on? Laskea irti pienestä. Olemme olleet tiiviisti yhdessä kotona pitkään.
Ja samalla tunnen kehollani, tunnen sen kuin nälän, että hänkin tarvitsee uuden tilan liikkua ja avartaa.

 

EDIT.Jos on vinkata kirjoittajakilpailuja niin antaa paukkua kommenttiosioon!!!
   

joulu

Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.

Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.

Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.

Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.

Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.

Otan yhden maailman kerrallaan.

monesta muusta

Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.

✴

Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.

✴

Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.

Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.

✴

Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.

lento

Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)

Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.

Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.

Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään? 
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?

Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.

Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.

Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
 On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään,  kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
 Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.

Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.

 

matrjoška ja donitsituska

Harmaa, valmiiksi pimeä marraskuun päivä.

Ruska on pudonnut maahan.

Parisen kuukautta synnytykseen.

Eräs tämän hetken lempipaikoistani on kotimme lähellä sijaitseva suuri hautuumaa.

Jotkut naiset kuulemma himoitsevat raskausaikana multaa.

Ehkä hieman outoa... kantaa sisällään uutta elämää ja samalla hamuilla kosteaa maata. Vaan maasta ne versot nousevat, se on kaiken juuri ja päätös.

Tihkusade, kynttilät tekevät metallinharmaasta sinertävää, paasien meri, korkeuksiin kurottavat havupuukujat.

 Kappeli on käsittämätön betonihäkkyrä.
Outoudessaan ehkä jopa puoleensavetävä.

Lähellä porttia on Tuonen lehto, muuallehaudattujen muistelupaikka. Karuille ritiläpenkeille voi jättää kynttilöitä ja muistoesineitä. Sanapari tuonen lehto on järjettömän kaunis, sitä jää makustelemaan.

Vaikka tähän paikkaan kaamos, parvissaan harhailevat varikset ja itkeskelevä taivas sopivat täydellisesti, himoitsen lunta. Märkää maata, vesilätäköihin heijastuvia valojakin enemmän himoitsen lumen länsäoloa.

En kuulu niihin, jotka kiroavat aikaisia jouluvaloja, minulle ne edustavat kuitenkin valoa, jotakin katseltavaa tässä kaiken nielevässä pimeässä. Erityisesti pidän niistä monivärisistä.

Nälän tunne on kova.

Multaa ei tee mieleni syödä, mutta juureksia ja tuoreita vihanneksia kyllä. Erityisesti porkkanaa ja kurkkua.

Sitten on ollut mandariiniviikko, banaaniviikko, viinirypäleviikko. Joka viikko tuntuu olevan uusi hedelmä. Nämä ovat syvältäsyntyviä, sen toisen,himoja.

Pinnalla ovat sitten suklaan-, jäätelön ja leivonnaistenhimo, jotka ovat todennäköisesti omiani ja niiden kanssa saa taistella. Tällä hetkellä erityisesti suklaasuukot, Fazerin punainen ja kuorrutetut donitsit,aargh! Olen aina ollut altis mieliteoille, mutta tämä on jo kyltymätöntä.

Tietenkin voisin uskotella itselleni että rasvaatirisevät taikinarinkulat ovat oleellisia pöllönpoikasen kasvulle, mutta ehken parempi pitää järki käpälässä... Tai edes joku kohtuus.

(Oman Jaakobin painini olen toki käynyt aikaa sitten hyllytettyjen tupakan ja viininkin suhteen. Kahvi ja teekin täytyi äsketttäin jättää närästyksen vuoksi :-o! )

Miksei vastaavaa himoa voi tulla esim.pöyjenpyyhkimisen tai keppijumpan suhteen? Toivotaan että sekin päivä koittaa.

Olen käynyt joogassa ja sen jälkeiselle nälälle ei ole sanoja. Se on sudennälkää.

Olen todennut että viisaampi on jäädä suoraan tunnin jälkeen syömään kaupungille, muuten olen silmitön peto kotiin päästessäni ja mahdollisesti listinyt muutaman nisäkkään tullessani. Ei voi aina muistaa...

Ja nälkähän kohdistuu usein myös miehekkeeseen, ettei hänkään ihan turvassa ole.

ikkunalla

Blogin pitämisen huono puoli on se, että heti kun tulee pidempi kirjoitustauko, sitä alkaa pohtia että pitääkö koko blogi nyt poistaa, roikkuuko se siellä bittiavaruudessa turhaan "tilaa" viemässä. Jos en halua nyt päivittää sitä, haluanko koskaan..?
Voi pyhä kärsimättömyyteni. Nyt kuitenkin haluan taas kirjoittaa jotakin ja se on tärkeintä.

Ukonilmat ovat käyneet rankoiksi viime aikoina. Painostava ilma aiheuttaa etovaa päänsärkyä, kuin lyijyä toisella puolen päätä, heittää toiselle taajuudelle  kuten migreenissä.
Todellisuus muuttuu ahtaaksi ja liian raa'aksi. Katson ihmisiä bussissa enkä voi sivuuttaa jotain piirrettä heissä. Yksi päivä itkin kotimatkalla, kun eräs äiti ei lohduttanut itkevää lastaan.
En kestä jonkun juntin tapaa puhua puhelimeen.
En kestä uutisia kuin pieniä annoksia. Kuinka ihminen voi yhden päivän aikana käsitellä  Gazan kriisiä, Laura Lepistöä, television lifestyleohjelmien sieluttomuutta, Intian joukkoraiskauksia, jokiin kuolevia kaloja..? Kuinka minä voin?
Töissä kykenen ilmiömäiseen ystävällisyyteen ja aitoon empatiaan jopa niiden asiakkaiden kohdalla, jotka ovat niin korkeakyldyyrisiä että saavat mielestään käyttäytyä kuin moukat. Olen siis kesätöissä Teatterikesäfestivaaleilla. Olen viihtynyt Tullikamarin miljöössä ja siinä tunteessa että saa edes sivuten olla mukana kulttuuritoiminnassa. Työkaverit ovat myös jees.
Olen kävellyt Tampereen Tammelassa parina päivänä ja rakastunut sen jonkinlaiseen laitakaupungin hämyiset kadut-meininkiin. Se on niitä seutuja, joita haluan kävellä hitaasti tunnustellen jokaista katukivetystä ja näkymää. On vaikea osoittaa sitä, mikä siinä vetoaa, ehkä jokin mennyt. Ehkä se että kahvilan terassilta saattaa katsoa Dave Lindholm mietteliäänä, eletty aika 70-luvun kerrostaloissa, tummat rosoiset kuppilat, vanhan tavara-aseman vihreät seinät, kaukokaipuu, muistot unista.

Täytyy kehaista myös keskustan Lukulaari-divaria, koska sieltä saattaa löytyä sellainen aarre kuin Marianne Faithfullin omaelämäkerta, vanha tuttuni, valmiiksi puhkiluettuna ja koirankorvilla. Suosittelen lämpimästi, karun rehellinen ja hemmetin hauska kirja.

{Maritta on myös iki-ihana!}

Erään ison mullistuksen olen salannut toistaiseksi ystäviltänikin.
Haluaisin kömpiä luolaan piiloon kaikelta hössötykseltä ja palata turvallisen pitkän ajan perästä kun se odotettu asia lepää jo sylissäni. Ettei siitä tarvitsisi PUHUA.
Olen kuplan sisällä, punertavaa valoa, kimallusta, omassa ajassani ja paikassani. Kaikkia maailman värejä sädehtivä lasimaalaus. En osaa jakaa tätä, vielä.
Koen että olen saanut pieneen tilaan, itseeni, sellaisen määrän asioita että siitä riittää ammennettavaa ja pureksittavaa vuosiksi.
Se on eräänlainen taustavoima, joka puskee tutkimaan asioita uudella nälällä ja auttaa jaksamaan nämä päivittäiset vaivat. Toki jossain vaiheessa tähän kaikkeen mahtuu ystävätkin mukaan, täytyy mahtua.
Mutta olen iloinen että maailmani mullistuu ja uskon silti vahvasti että saan pysyä pitkälti omana itsenäni.

Olen vihdoin tottunut tähän kaupunkiin niin että saatan jo rauhallisen etäältä hyväksyä oman aidon kiinnostukseni sen historiaan.Se ei ole minulle mitään velkaa, enkä minä sille.
 Uskallan jo myöntää että tämä paikka (kuten kaikki maailman paikat) osaa olla aikamoinen junttila, ja sen, etten ole täältä kotoisin.
Mutta että täällä on ihana asua. Käydä toreilla ja kahviloissa, ajelehtia teidenpätkiä, aistia vesistöjä. Kauniit vanhat rakennukset, joita yhä suojellaan.
Tunnen sen tunnelman, jota mikään ei voi horjuttaa. Minun on hyvä olla täällä silloinkin, kun olen väsynyt ja pääni on täynnä särkyä ja bussissa itkettää.

kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale:

kolmekymmentä

Yliopiston pääsykokeet takana.
En uskalla sanoa niistä mitään. Kumma aukinainen fiilis, kun on koko kevään ollut sidottuna kirjaan ja teksteihin ja kaikki vain neljän tunnin kokeen takia. Ehdin jo moneen kertaan unohtaa, että kyseessä on vain suoritus, taas liikaa tunteita pelissä.

Syksyllä tulee kolmekymmentä täyteen. Kolmekymmentä vuotta manifestoituu yhtenä isona kriisinä. En voi olla miettimättä sitä, mitä olen saanut tähän asti aikaan ja mitä en. Piinallista nähdä nyt kaikki se potentiaali, joka itsessä oli lapsena ja nuorena ja kuinka sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia ei saa enää koskaan takaisin. En itsekään ymmärrä, mitä ihmettä varten täytyy tällaisia miettiä. En ajattele, ajatukset täyttävät pään lupaa kysymättä missä ja milloin tahansa. Mittaan jatkuvasti elämäni suorituksia, tahdoin tai en.
Ja samalla olen luottavainen, tiedän että ymmärrän myöhemmin lisää. Toissapäivänä purskahdin itkuun ostarilla, kun korvanapeista alkoi soida Piafin "Je ne regrette rien" kaikessa mahtipontisuudessaan. Ja ensikertaa aikoihin ajattelin VAIN itseäni, en verrannut itseäni muihin tai muiden kokemuksiin.
Tämä on ollut tärkeä kevät. 

Suoraan sanottuna nyt on korkea aika hankkia elämä.
Se sellainen, joka on vain minulla.

Eilen olimme miekkosen kanssa terassilla. Istuimme Telakan värikkäillä tuoleilla ja ilmaan hiipi monisävyinen nostalgia. Olen yhä uuden edessä tässä kaupungissa ja se on jatkuvan jännittävää. Uudet paikat ovat sekä uusia että muistojaherättäviä. Olen fiilisrosvo, aistin toisten menneitä tunteita, vertaan paikkoja toisiin paikkoihin, kuvittelen tilanteita. Sen tajutessani, käsitän myös että oikeasti tämä on minun hetkeni, tässä ja nyt.
Olen pelännyt sanomattomasti olla oma itseni, mutta alan käsittää että olen tarpeeksi juuri näin.
Pelko opettaa. Jokin asettuu paikoilleen siinä piinaavassa hiljaisuudessa.
 

perhosia

Päivät ovat kivun ja onnen sekasotkuista kudelmaa.
Päivät alkavat aikaisella heräämisellä, tunteella että aikaa on vaikka mihin. Sitä pelaa pari fb-peliä, juo kahvia, suunnittelee syövänsä aamiaiseksi jugurttia ja munakasta. Yhtäkkiä on puolipäivä ja kaikki tekemättä.

Aika ei kulje enää sykleissä, se on (mukamas) lineaarista. Mennyt hetki on vääjämättä mennyttä. Perkeleenmoinen syyllisyys että päästin sen käsistäsi.

---

Jokaiseen päivääni kuuluu tällä hetkellä kivun hetki, se voi olla nopea vihlaisu tai sitten musta kuoppa johon putoan tunneiksi. Ei ole kyse masennuksesta, vaan jonkinlaisesta vauhtisokeudesta, totutusta tavasta. (---mahdollisesti myös vääristä e-pillereistä---)
Olen yhä kiivaan pakkomielteinen muttei ole enää sellaista vartioimatonta penkomista pimeissä huoneissa. Nyt on nyt eikä kaikilla tunteilla ole merkitystä.

Onni on tuossa hyppysissäni mutta kipristelen sitä hermostuksissani ja päästän putoamaan. Ja poimin taas.

Viime aikoina olen oman pöllöyteni lisäksi saanut nähdä perhosia. Jokin on päästetty lentoon. Jokin on makeaa, oranssia ja pinkkiä kuin hedelmätoffee.

On asioita, joille en löydä juuri nyt sanoja. Kirjoja, ihmisiä, esityksiä...
Yksi niistä on H-R Kuisman kirja "Valkoinen valo", joka on sielunsiskoni kertomaa kivusta. Siihen toivotakseni palaan vielä myöhemmin.

----

Pieni tunnelmapala sadepäiviin:
dream a little dream of me


☆