Haituloina ilmassa

Kun ajattelen teitä, kokemustoverit, en erota ajattelenko meitä, ihmisiä.
Laskenko mukaan myös puut, mättäät, kivet, hyönteiset, kasvustot, muut metsän kulkijat.
Niin olennaisesti ne ovat tulleet osaksi toimiamme.

Syyskuu oli liian kuuma. En tuntenut oloani syksyiseksi, ja se teki minut sairaaksi. Metsässä lämmin kosteus, vieläkin tiheämpää, vastaansanomatonta. Jään sen alle, en tahdo jaksaa. En tahdo, koska yhtäkkiä ei tarvitse.
Hiki muuttuu valuvaksi. Ajatukseni väsyvät.

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta. Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon. On yhtäkkiä turvallista dissosioida. Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin.

Hengittäviin, pehmeisiin. Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.
Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä, tamppausta, dumduttelua, huokausta. 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan, katsoo meitä. Korppi istahtanut kivelle meitä nauramaan.

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme. Olenko koskaan luottanut näin? Antanut toisille oikeutta. Ehkä suurinta ihmisrakkautta on lopulta olla aivan rauhassa toisten edessä.

Teidän hiuksenne, omani, joista toiset kädet riisuvat kaarnan paloja. Ihoni, jolla kipittävät pienet jalat, enkä reagoi. Hiukseni, aina sidotut, yhtäkkiä kasvoillani, hallitsemattomina suortuvina.

Jakaukset sotkeutuneina, minun omat kuvitelmani irronneina haituloina ilmassa.

Kammottava, epävarma, epäsovinnainen, alati muotoutuva,
sumentuva, kirkastuva, rehottava, eteerinen, esoteerinen, 

äänekäs, lempeä, hassu, ihan väärä,
        kannattamaton, mihinkään suuntautumaton, 

kelluttava, pulppuava, vastauksia antamaton, absoluuttinen

vapaus

//

When I think of you, fellow experiencers, I’m not sure whether I think of us, people.
Whether I also include trees, tussocks, stones, insects, vegetation, other forest travelers. They have become so essential a part of our actions.

 

Warm humidity in the forest, even denser, unanswerable. I'm trapped under it, I don't want to cope. I don't want to, because suddenly I don't have to. Sweat turns to dripping. My thoughts tire.

 

We've done something completely out of the ordinary together. In the middle of the day, blindly trusting, we've plunged into the forest cover. It's suddenly safe to dissociate. I've gotten used to leaning on you, other people.

Breathing, soft. Without looking at faces, listening to our common voice.
It's a growl, a hum, a song, a thump, a breath, a dum-du-dum,  a sigh.

 

Sometimes, through the crack of my eyelids, in my peripheral vision, I notice how some random jogger has stopped on their path, takes off their headphones, looks at us. A crow has perched on a rock to laugh at us.

It has done something to me. I have begun to flow.

My own words, your words, our common language. Have I ever trusted like this? Given others the right. Perhaps the greatest human love is finally to be completely at peace in front of others.

Your hair, mine, from which other hands are removing pieces of bark. My skin, on which little feet tingle, and I do not react. My hair, always tied up, suddenly on my face, uncontrollably flowing. The partings tangled, my own imaginations like loose strands in the air.

 

Creepy, uncertain, unconventional, ever-changing,
blurring, brightening, rampant, ethereal, esoteric,

loud, gentle, funny, completely wrong,

unprofitable, aimless,

floating, pulsating, unanswerable, absolute

freedom

läpimeno

Kirjoja. Paperia. Sanoja. Valoa.
Olen saanut yhteyden, joka tekee nälkäiseksi, valpastaa, valjastaa.
Sanoja aamuisin, sanoja iltaisin, sanoja, kun uni hetkeksi katkeaa.

Me olemme kirjoittajia. Sanan rakastajia. Elämän eliöitä.
Näkyjen näkijöitä.

Kynän ja kirjan aika.
Tulostimen lämpö, musteen tahrimia liuskoja, kirjailijavieraita, joiden teoksiin sukellan uudella tavalla. Raikkaisiin uniin.
Minä lennän, uin.
Minä saan kutsun, minä menen.

Minä olen ensimmäinen läpimenon katsoja ja kasvokkain sanattomuuteni kanssa.
Minä suunnistan Kapteeninkadulta Topeliuksenkadulle ja koen ensi kertaa olevani sisällä Helsingissä.
Ullanlinnasta Töölöön aamupäivän lumisohjossa unisin silmin tippuvia jääpuikkoja hajamielisesti väistellen, osana sitä kaikkea.

Iltaan asti etsin sanoja ja kuvaan lopulta sanattomuuttani väsymyksestä tärisevin tavuin.

Minä jatkan arkea, vaikka näen toiseen maailmaan.
Susi minussa vaanii ja vuorovaikuttaa valon kanssa.

kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale: