Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Lenkki

Pelkään kävellä pimeässä.
Tauottomasti kuunteleva korva on takaraivossani, vaikka korvanapeissani soisi Vesala.
Pimeys nielee ja sykkii ympärilläni ja minulla on elämän ja kuoleman olo vaikka olen vain iltakävelyllä.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Haluaisin lenkkeillä illalla, koska hämärä ja pimeä sopivat luontooni, mutta se ei koskaan ole vain lenkkeilyä. Oikeastaan en tiedä miltä tuntuu vain lenkkeillä.
Olla ilman ylimääräistä aistia vaarasta, joka voi olla tai olla olematta.

Kesällä olen käynyt yöuinnilla täällä, missä on järviä.
Se on ollut humalaimpulssi, nyt tempaisen. Olen polkenut pyörällä hiljaiseen rantaan ja katsonut haaveellisena laskevaan horisonttiin.
Huumaantuneena rohkeudestani kuvannut itseäni vedessä.

Ja aamulla kauhu siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Tänä iltana huomaan kiirehtiväni askeliani.
Joku lähestyy, olen varma että kuulin sivuäänen kuulokkeistani.
Katson hysteerisesti varjoa. Liittyykö siihen joku.
Yhtäkkiä muistan hetken varhaismurrosiästä, kun en vielä ymmärtänyt rintojeni kasvua mutta muut kyllä ymmärsivät.
Kun kävelin toppatakissani kohti kotia ja minut siepattiin vasten kosteita huulia ja ilman huutoani ehkä muuhunkin. Juoksen hyperventiloiden ja tunnen kuinka veri valuu pitkin leukaa.
Enkä kerro kenellekään.

Kyllä minä tämän muistin.
Ja aina muistan.
Mutta aina yritän lähteä pelkälle lenkille.

matrjoška ja donitsituska

Harmaa, valmiiksi pimeä marraskuun päivä.

Ruska on pudonnut maahan.

Parisen kuukautta synnytykseen.

Eräs tämän hetken lempipaikoistani on kotimme lähellä sijaitseva suuri hautuumaa.

Jotkut naiset kuulemma himoitsevat raskausaikana multaa.

Ehkä hieman outoa... kantaa sisällään uutta elämää ja samalla hamuilla kosteaa maata. Vaan maasta ne versot nousevat, se on kaiken juuri ja päätös.

Tihkusade, kynttilät tekevät metallinharmaasta sinertävää, paasien meri, korkeuksiin kurottavat havupuukujat.

 Kappeli on käsittämätön betonihäkkyrä.
Outoudessaan ehkä jopa puoleensavetävä.

Lähellä porttia on Tuonen lehto, muuallehaudattujen muistelupaikka. Karuille ritiläpenkeille voi jättää kynttilöitä ja muistoesineitä. Sanapari tuonen lehto on järjettömän kaunis, sitä jää makustelemaan.

Vaikka tähän paikkaan kaamos, parvissaan harhailevat varikset ja itkeskelevä taivas sopivat täydellisesti, himoitsen lunta. Märkää maata, vesilätäköihin heijastuvia valojakin enemmän himoitsen lumen länsäoloa.

En kuulu niihin, jotka kiroavat aikaisia jouluvaloja, minulle ne edustavat kuitenkin valoa, jotakin katseltavaa tässä kaiken nielevässä pimeässä. Erityisesti pidän niistä monivärisistä.

Nälän tunne on kova.

Multaa ei tee mieleni syödä, mutta juureksia ja tuoreita vihanneksia kyllä. Erityisesti porkkanaa ja kurkkua.

Sitten on ollut mandariiniviikko, banaaniviikko, viinirypäleviikko. Joka viikko tuntuu olevan uusi hedelmä. Nämä ovat syvältäsyntyviä, sen toisen,himoja.

Pinnalla ovat sitten suklaan-, jäätelön ja leivonnaistenhimo, jotka ovat todennäköisesti omiani ja niiden kanssa saa taistella. Tällä hetkellä erityisesti suklaasuukot, Fazerin punainen ja kuorrutetut donitsit,aargh! Olen aina ollut altis mieliteoille, mutta tämä on jo kyltymätöntä.

Tietenkin voisin uskotella itselleni että rasvaatirisevät taikinarinkulat ovat oleellisia pöllönpoikasen kasvulle, mutta ehken parempi pitää järki käpälässä... Tai edes joku kohtuus.

(Oman Jaakobin painini olen toki käynyt aikaa sitten hyllytettyjen tupakan ja viininkin suhteen. Kahvi ja teekin täytyi äsketttäin jättää närästyksen vuoksi :-o! )

Miksei vastaavaa himoa voi tulla esim.pöyjenpyyhkimisen tai keppijumpan suhteen? Toivotaan että sekin päivä koittaa.

Olen käynyt joogassa ja sen jälkeiselle nälälle ei ole sanoja. Se on sudennälkää.

Olen todennut että viisaampi on jäädä suoraan tunnin jälkeen syömään kaupungille, muuten olen silmitön peto kotiin päästessäni ja mahdollisesti listinyt muutaman nisäkkään tullessani. Ei voi aina muistaa...

Ja nälkähän kohdistuu usein myös miehekkeeseen, ettei hänkään ihan turvassa ole.