Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

tämä päivä

Tänään tehtiin hyökkäys Turkuun.
En ala nyt ladata tähän vihatekstiä enkä muutakaan klikkausseksikästä.
Totean vain, että äskettäin jo ennen tätä tajuntaani iski se tosiasia, että tämä koto ei ole millään lailla terrorin ulkopuolella. Se järkytti hetken.
Yllättävän nopeasti kuitenkin toinnuin, syynä ehkä eräs äärimmäisen viisas lähimmäinen.
Kun ne eivät tarvitse meidän reaktiotamme, vastakkainasetteluamme.

Yhtä hyvin voi olla onnellinen, hiljaa.
Tämä on jollain lailla vienyt lähemmäs viettejä..
Mitä minä todella pelkään? Miten minä haluan tämän päivän, tämän elämän,viettää?
Millaisin silmin katsoa tuntematonta?
Miten haluan kuolla?

Ne haluavat kaaosta.
Että me huudamme vihasotkua laidalta toiselle.
Että me lakkaamme elämästä.
Éttä joka päivä lopulta vihaamme niin, että räjähtää.

*

Minulla oli tänään ehkä elämäni paras päivä.
Vedin lämpöisen tyttöni syliini ja vain hengitin ihanaa onnea, ettei ole kiire minnekään.
Voimme vain syödä puuron ja lötkötellä.
Karkasin muoviin käärityn himani poran meteliä kaupoille.
Ostin karjalanpiirakoita. Ilmassa tuoksui luonto, vaikka kaikki on auki revittyä työmaata joka puolella Tamperetta.
Käsittelin kuvan Lightroomilla, josta sai Adobelta ilmaisen kokeiluversion.
Nukuin päiväunet. Silittelin vieressä kehräävää kissaa.
Kävimme Pietarilaisilla markkinoilla.
Ostin hunajaa, sipuleita ja hapankaalia, joiden elämää yllä pitävään voimaan uskon joka päivä enemmän.
Ostimme maatuskoja, joita tyttöni rakastaa.
Musiikki soi, lapsi keinui ilta-auringossa.
Bussissa hän nauroi hervottomasti, kun kurkistelin penkin väleistä.
Lapsi leikki maatuskoilla, kun söimme puuroa.
Laitoimme hänet nukkumaan.
Juttelin mieheni kanssa tästä päivästä, halasimme pitkään.
Kävimme saunassa.
Nyt istun saunan päälle sohvalla ja kirjoitan tätä.

juuri nyt

On jatkuvasti sellainen olo, että kirjoitan aina väärästä aiheesta.
Kun viimeksi kirjoitin grungesta ja Nirvanasta, jälkikäteen hiipi esiin olo, että miksen kirjoittanut feministipunkista, joka on vielä kovempi juttu, ja auttaa allekirjoittanutta ja monia muita paljon enemmän tässä maailmassa kuin vanhempienvihaamisrallit.

Ja sitten, kun silmää läpi päivän uutisia, ei hetkeen näe mitään kyyneleiltään.
Siinä vaiheessa, kun uutiskuvien päälle pitää painaa käsi, kun ei kestä nähdä, on parempi siirtyä tekoihin.
Eli laittaa vaikka armaita pennosiaan Unicefille, Punaiselle ristille ja Pelastakaa lapsille ry:lle. Yrittää edes jotain.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.


Ja sitten on uutiset Puolasta, missä naiset osoittavat mieltään aborttilakia vastaan ja joku rohkea nainen Suomessakin. Ja mikä siinä on, että kommentoimassa ovat koko ajan miehet? Anteeksi, mutta olisivat hiljaa. Anteeksi, mutta ei anteeksi.

Ehkä pitää sulkea kanavat hetkeksi ennen kuin heittää lopullisesti misantropian puolelle.

Ja oikeastaan mun pitikin taittaa kouluun väriaiheista vihkoa.
[Ja oikeasti:Mun pitää oppia seisomaan sen takana, mistä kulloinkin kirjoitan.]


I said hey, what's going on?