Maaperä

 

Hanna-Riikka Kuisma:
Maaperä (Like, 2016)

Hanna-Riikka Kuismalla on hämmästyttävä kyky johdatella ihmiskohtaloita yhteen kuin pieniä, hohtavia puroja. Hänen uusin romaaninsa Maaperä on runsas hahmogallerialtaan, kieleltään ja "kasvustoltaan", vaikka maisema on samalla betonimaisen tukahduttava.

Arvostan nyt enemmän kuin koskaan Kuisman valintaa kirjoittaa ihmisistä, joista harvoin kirjoitetaan. Yhteiskunnan sivuille jääneistä, lähtökohtaisesti heikompiosaisista, väheksytyistä. Ja hän kirjoittaa kauniisti, oivaltavasti, avartavasti. En keksi toista kirjailijaa, joka puhuttelisi minua Kuisman tavoin. On syynsä, miksi olen halunnut kirjoittaa hänen teoksistaan blogeissani. Hän on helvetin hyvä.

Maaperä kuvaa pientä yhteisöä, jossa on toki karikatyyrimäistä white trashiä, mutta samalla on lukutoukkaa ja shamaania. Erilaisia ihmisiä, erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä. Nyt asuinkunnan keskuuteen on saapunut "vieras". Hän on Nana, rappiostriimaaja, jota on mukava vihata kotoa käsin. Kunnes ei enää ole. Se on kostettava.

Tekstissä on dekkarimaisia piirteitä. Lopputulos voisi olla kuten Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksessa: yksi puukonisku jokaiselta. Kaikkien motiiveja tutkiskellaan. Jokaisella on omansa. Joidenkin syyt ja seuraukset risteävät samaa puroa. On kiinnostavaa lopulta, kuinka vihan kohteeksi ja lunastajaksi päätyy juuri Nana (kun se voisi olla esimerkiksi moni mieshahmoista). On helppo ymmärtää ja liittyä kehitysvammaisen Rosan raivoon moninkertaisesti, kun hänen kokemansa vääryydet kulminoituvat. Toisaalta suurin rikos tuomioistuimissa tuntuu olevan se, ettei Nana alistu vallakkaiden miesten kiristysyrityksiin. Eikä myöskään yhteistöihin "hyvän asian puolesta". Hänestä tulee se kommenttipalstojen sokean raivon kohde, kun argumentteja ei enää ole.

Kertojaääni on ymmärtävä, muttei osoitteleva. Olen aina ihaillut Kuisman kieltä, joka vie vaikka läpi harmaan kiven. Tällä kertaa tekstiin on sekoitettu tarkoituksellisen runsasta kuvailua ja kasvisanastoa, joka pienen sulattelun jälkeen toimii yllättävän hyvänä tehokeinona. On loputtoman kiinnostavaa, kuinka räkäisintä luukkua tai harmainta lähiötä kuvatessa ei tarvitse unohtaa kauneutta. Äärimmäisen inspiroivaa. Ninni Kairisalon suunnittelema kansi viimeistelee tämän lumoavasti. Ruusut betonissa.

Koen jälleen näkeväni ympäröivää todellisuutta rohkeammin. Uskallan katsoa "rumuuteen". Kuisma on rohkea kirjailija, raivaaja ja rikkoja. Sanoisin, että hän luo kirjoillaan myös mielikuvataidetta, mielielokuvaa, joka aukeaa kenties parhaiten fyysisen kirjan kanssa. Hän tarjoaa meille visuaalisia näkyjä, mutta lopulta emme voi tietää näemmekö saman kuvan. Kokemus on yksilöllinen ja uniikki. Yksityinen taideteos. 

Joki joen alla

Riina Paasosen toinen romaani Joki joen alla (Docendo, 2026) kulkeutui uunituoreena käsiini.

Kirja on pitkän kirjoitusprosessin tulos, ja pieteetti huokuu lopputuloksestakin. Jokainen lause tuntuu olevan kohdallaan, ajan hioma helmi. 

Tarina kuljettaa lukijan tällä kertaa Helsingistä Konnunsuolle. Jälkimmäinen valikoitui tapahtumapaikaksi kuulemma twinpeaksmäisyytensä vuoksi. Suuret lämpötilavaihdokset ja pieni asukasluku. Suomaan päälle rakennettu pohjoiskarjalainen pitäjä kylänrattia hallitsevine baareineen kohisee hiljaisia tarinoita.

Päähenkilön, Julian, taustalla kummittelevat kompleksiset sukulaisuussuhteet ja ylisukupolviset ihmissuhdeongelmat. Kuinka hallita omaa kohtaloaan näiden ristitulessa? Miksi väärä houkuttaa? Ja mitä tapahtuu talolle, jota kukaan ei pian ole hoitamassa? Allekirjoittaneellekin hyvin tuttuja kysymyksiä.

Olin kävellyt kaapin ohi lukuisia kertoja tietämättä, mitä sinne oli kätketty. Kevät oli jo pitkällä. Ikkunamme takana kasvoi puu, johon oli viikossa ilmestynyt painavia silmuja. Vain hetki sitten meri oli halkaissut jäälauttansa. Isä oli odottanut oikeaa hetkeä. Hän oli muuttunut mies ja sen myötä hän oletti, että äiti ja minä olisimme yhtä mieltä hänen kanssaan.

Julian mukana kulkevat paitsi kaksi eri miestä ja kahden ylemmän sukupolven naiset myös ihmishahmoiksi muuntuneet muistot ja unet. Entinen, nykyinen ja mahdollinen. Tarkkanäköinen ihmisuhdekuvaus kulkee omia polkujaan, havahduttaa ja aiheuttaa sisäistä liikehdintää. Psykologisesti viettelevä, ajoittain eroottisestikin väreilevä kerronta ei kaihda yliluonnollistakaan. Kaikki tapahtuu lyhyessä ajassa ja pienessä tilassa kuin vaivihkaa. 

Kirjassa psykologia on maagista ja magia psykologista. Kumpi tuli ensin? Kumpi on totta? Kumpikin, ei kumpikaan. 

Kielessä huikaisee sen tuoreus. Sinänsä ikiaikaiset teemat ovat löytäneet jälleen uuden, voimakkaan sanoittajan ja syntyvät uudelleen lauseissa, joissa osuva fyysinen maailma ja mystisempi lyyrisyys puristuvat luontevasti yhteen. Arvaamaton tunnelma saa hautomaan edellistä lausetta ja odottamaan seuraavaa.

Olin talolle vanha seuralainen. Me tunsimme toisemme unohtamatta kohteliasta läheisyyttä, jolla se nyt houkutteli minua istumaan nojatuoliinsa ja ottamaan syliini Elisabetin virkkuutyön. Minulla ei ollut mitään syytä pelätä eikä unohtaa yhteisiä muistojamme. Yhdestäkään huoneesta en tulisi löytämään salaa pakattua matkalaukkua. Päinvastoin minulla oli tunne, ettei talo ollut valmis hyvästelemään minua.

Lohdullisinta kirjassa on kuitenkin Julian tavoittama omaehtoisuus ja talon rakenteita alistavan vääjäämättömyyden hyväksyminen. Hyväksyä loppujen lopuksi luonnon kiertokulku, luonto itse. 

Suuri osoitus sanojen voimasta. Ensi kertaa kykenin lukemalla sanoittamaan myös omaa mykäksi kiertynyttä suruani, joka kohdistuu oman sukuni kotitaloon Pohjois-Pohjanmaalla. Hätäratkaisujen kanssa on lopulta aika toivoton, kun talon toinen puoli uppoaa saviseen maahan ja toisesta päästä savupiippu pudottaa sisään kiviään. Lopulta hätä himmenee epämääräiseksi usvaksi, johon ei tohdi ojentaa kättään edes unissaan.

Ensi kertaa aikoihin koen, että usva on liikahtanut. Siinä liikutellaan esineitä, sen läpi kuljetaan, siinä on yksityiskohtia, siinä tuoksuu tuore maali, se kuitenkin liikkuu. Elämä ei loppunutkaan.

Ymmärsin kasvualustan olevan poikkeuksellista. Jos jokin päätti kasvaa, se kasvoi. Joki joen alla ei koskaan tyrehtyisi. Se huolehtisi elävistä ja kuolleista.

Ympäröivä maa jatkaa joka tapauksessa kasvutarinaansa, työntyy lattialautojen läpi. Tyhjään pihaan kulkeutuu eläimiä. Menneet sukupolvet tarjoavat voimaansa avoimelle mielelle, mutteivät väkisin kisko mukaansa. Ja siihen pihaan voin minäkin mennä. 

Kuva: Suvi Roiko

Riina Paasonen on tamperelainen sosionomi, kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on myös vanha ystäväni, jonka kanssa baarirunoilimme Riksun pöydissä jo vuosituhannen vaihteessa. Kirjoittamisen palo on asettunut meihin molempiin, mutta Riinassa ihailen lahjakkuuden ohella hänen uskomatonta sitkeyttään, jonka ansiosta tämäkin taideteos sai elämän. 

Henkilökohtaisessa kärsimättömyydessäni ja sitä ruokkivassa maailmassa Joki joen alla on rauhoittava ja avartava maisema, jossa on hyvä hengittää ja nähdä.

Riinan edellisestä kirjasta: Kaikki mitä menetimme (2017)

Korvaushoito

Ikisuosikkini Hanna-Riikka Kuisman uutukainen Korvaushoito oli jälleen täyttä laatua.

Kirja on omistettu kaikille huumeriippuvuuden selättäneille ja addiktion kanssa kamppaileville, myös taistelussa menehtyneille ja heidän läheisilleen. Tekstiä on ollut taustoittamassa ja tarkistamassa kokemusasiantuntija.

Kirja sisältää rujoa, oman käsitykseni valossa realistista kuvausta huumeidenkäytöstä ja sen varsin järkyttävistä lieveilmiöistä. Asiat vain tapahtuvat, tunteet seuraavat perästä. Kuten on tosielämässäkin.

Kuisman tunnistettavaan tyyliin kuuluu ihanasti aivoja kutitteleva äärimmäisyys, jossa elämässä kuljetaan kohtuuttomasta paljoudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Tekstissä poraudutaan tiivisti kiinni totuuteen, jossa hauraan elämänlangan ympäriltä riisutaan lopulta kaikki, paitsi sitä ylläpitävät elementit. Jokin tällaisessa äärirealismissa saa hengityksen kulkemaan helpommin. Kuin painautuisi varjossa viilentynyttä kiveä vasten hellepäivänä.

Riippuvuus on sairaus, jonka ympärille elämä järjestetään. Realiteetit ovat koko ajan tiedossa.
Ruumis on reseptoreita, ihoa, synapseja, suonia, hampaita, virtsaputken ja suolen toimintoja.

Kuten Kuisman kirjoissa aina, rankan aiheen rinnalla kulkee voimakas sympatia ja huumorikin. Elämän lämpö. Katusanasto sekä aivokemialliset seikat on otettu haltuun, eikä mikään tunnu päälleliimatulta.

Sivuhahmoja on paljon. Heistä Voidi on eräänlainen kaoottisten tilanteiden reunoilla vaaniva viikatemies, siinä missä empatiaenkelinä loistava Sonja yrittää vetää kohti valoa ja elämää.

Päähenkilöllä, hänellä, on älyä ja herkkyyttä, ylpeyttäkin. Hän on osittain sinut menneisyytensä kanssa, toisaalta hänessä on myös defensiivisyyttä ja itsetunnottomuutta. Mutta hän on olemassa ja sellaisenaan arvokas, kuten kuka tahansa meistä.

Kuinka ihmeen romanttisilta Kuisma saa tarinan kehyksissä tuntumaan arkiset tekstiviestit, joissa aviopari kertoo toisilleen lyhyesti päivän tilanteet ja rakastan sinua.

Velkoja peritään sekä diilerien että yhteiskunnan toimesta, mutta onko hän lopulta kenellekään mitään velkaa?

Selkounien käsikirja

Johanna Holström: Selkounien käsikirja
(Otava)

 

Ensimmäinen kirja todella pitkään aikaan, joka on fyysisesti itkettänyt ja solahtanut niin uniin kuin valveeseenkin. Tässä novellikokoelmassa elämä tulee niin lähelle, että se ihan sattuu. Ja arkitoden alla kytevä tuntematon saa pulssin kiihtymään. Ei olla kaukana trilleristä.

Aiheet ovat kipeitä ja valitettavan tunnistettavia. Iholle jää viileä hohkaus kuin kylmän veden jälkeen. Mutta ehkä myös hieman lisää ymmärrystä juuri siihen uhkan tunteeseen, joka itselläkin herkästi herää keskellä tavallista päivää ilman mitään näkyvää syytä.

Inspiroivaa ja taitavasti kirjoitettua.

 

 

 

Blondi & Euforia

Kaksi vaikuttavaa fiktiokirjaa todellisista suurnaisista. 

 ✩ Elin Cullhed: Euforia – Romaani Sylvia Plathista 

 ✩ Joyce Carol Oates: Blondi 

Kirjojen mustina välkehtivät tunnelmat sopivat kaamokseen. Noitain sesonkiin. 

Avaraa ja tarkkaa. Pimeyden ja valon leikkiä. Tummaa euforiaa, raastavia olosuhteita, vahvaa elinvoimaa ennen hiljaisuutta. 

Jostain syystä Euforia on osattu lukijoiden keskuudessa erottaa fiktioksi paremmin kuin Blondi (ja siitä tehty elokuva). Toki Euforia kuvaa vain Plathin viimeistä vuotta, kun Blondi koko elinkaarta. Ehkä Marilyniin halutaan liittää koko kuva(sto), kun kirjailijattaren ääneksi sallitaan toinen kirjailijatar. Ehkä. 

Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia lämpimästi kaikille henkilöistä ja erinomaisesta kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.

✨

Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet -realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.

🖤

Kevään ruoste

 

Luin juuri loppuun Donna Tarttin Pieni ystävä -romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.

Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. 

 

 

 

 

 

 

 

Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.

Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.

Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää.

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 ✩
 

Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.

HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.

Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.

✩

Ja sitten tuli tämä kirja.

Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.

Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.

Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.

On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.

Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.

Lapsuus.

✩

Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.

♡

Lisää aiheesta:

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Viisi naista, sata elämää

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★