paksua ilmaa

Tämä syksy on veitsellä leikattavaa usvaa, hikeä, keltaisia lehtiä.
Tiivistynyttä aikaa ja rakkautta.
Pelkoa, että aika on sittenkin liian rajallinen.
Huolta terveydestä, joka tuntuu nyt sijaitsevan kilpirauhasessani, siinä perhosessa kurkussani.

Olen juottanut itselleni karpalo-sitruuna-muskotti-kaneli-inkiväärijuomaa, joka on silkkaa happoa. Olen opetellut syömään kurpitsansiemeniä ja välttelemään leipää ja kahvia.
Joka kouluaamu kuitenkin sorrun ainakin siihen kahviin.
Turvotus kurkussa, jonka alkusyksyn stressisykäys varmasti aiheutti, on laantunut.
Olemme keränneet sieniä ja marjoja.
Olen joka päivä poiminut jostain kouraani kolme pihlajanmarjaa ja niellyt ne.

Uskon inkivääriin ja sipuliin. Tiikerisalvaan.
Metsään ja olemisen sietämättömään keveyteen.
Se yksinkertainen oikeutettu onni, kun vietän aikaa tyttären kanssa, kun kävelemme puistoon ja hän poimii minulle maasta lehden.
Kun juttelemme, ja käsitän konkreettisesti miten hyvä tyyppi hän on.
Kun me kolme kietoudumme yhteen läjään, eikä millään muulla ole väliä.
Ei ole mitään tarvetta, vain sumentunut, turta turva.

Tästä paksusta ilmasta olen lähtenyt yhtenä iltana Telakalle, omin jaloin, oman tahdon varassa.
Kuuntelemaan vanhaa runoani, josta on tehty laulu.
(Vastavirtaorkesteri sävelsi "Leffaelämää":n. )
Hämmästellyt itseäni hämyisessä illassa, kuinka auki olen ja kuitenkin rauhallinen, vaikka lähtiessä jännitys sumensikin ääriviivani.
Istun siinä, eturivissä, ja itken häpeilemättä niitä sanoja, jotka kirjoitin joskus parikymppisenä. Sitä elämäntilannetta, josta en nähnyt seinien ulkopuolelle. Niitä henkiinelätettyjä sanoja, upeaa musiikkia, laulajattaren armoitettua ääntä.
Tunnen itseni kiitolliseksi ja katoan onnellisena yöhön.

Ilma

Hyvä ja paha taistelee juuri nyt niin konkreettisesti, että sen tuntee ilmassa. 

Eilen bussissa keskityin hengittämään, kun pahat aavistukset viuhtoivat ilmassa joka suuntaan.
Kurkussani oli kivistävä köntti, ja tunsin kurkkuni paljauden.
Tahtomattani tarkkailin bussiin astuvia ihmisiä. 
Melkein näin väreinä ja käyrina heidän mahdollisen vihatasonsa.
Jännittyneisyyteni alkoi kääntyä paniikiksi.
Aika ja todellisuus ja koko maailma tuntuivat asettuvan siihen yhteen bussiin, jossa istui aivan tavallisesti turisevia ja ikkunasta katselevia ihmisiä.
Suljin mp3-soittimen ja keskityin hengittämään. 
Hillitsin itseäni, etten juoksisi ulos. Toisaalta tunsin itseni niin lamaantuneeksi, etten olisi voinut juosta pakonkaan edessä.
Bussin ikkunasta näin yhtäkkiä mieheni kävelevän ihmisruuhkassa. Tyttömme istui hänen hartioillaan lierihattu päässään.
Hetken tunsin vain hellyyttä ja rakkautta.
Se on väriltään punaista, elinvoimaista ja rauhoittavaa.

Ulkona joku äijä käveli huppari niskassa ja näytti joka suuntaan alaspäin käännettyä peukkua. 
Tällainen vihantäyttämä ihminen on kuin sihisevä ilmapallo, joka lopulta poksahtaa ja katoaa.
Mitätön, tyhjä.
Katsoin lastenvaunujen kanssa sisään astunutta musliminaista. 
Siirryin tuolin reunalle, valmiina puolustamaan häntä, jos jotain sattuisi. 

Keskityin katsomaan hänen ympärillään olevia ihmisiä, jotka hymyilivät hänelle ja seisoivat lähellä jutellen ystävällisesti. 
Vetäydyin taaksepäin ja varautuneisuus suli johonkin elämän virtaan. 
Kun astuin bussista ulos, silmissäni oli kyyneleet ja uskoin hetken hyvään.



 ♡

Muistakaa hengittää.
Luonto on antelias ja puhdistava paikka.



Suo valon syttyä

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.

Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!

monesta muusta

Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.

✴

Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.

✴

Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.

Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.

✴

Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.

jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡

loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆

syksy

Tässä se on. Elämä. Ei tarvitse enää hakea.
Syksykö sen tekee?
Tämä ihana oranssinpuhuva, lämmin varjo kaiken yllä. Kirkastaa sen yhden sadepisaran bussin ikkunassa, mainosvalot vesilätäkössä, jonkun mietteliään ilmeen pysäkillä, sanan kirjassa, silmukan kutimessa, kauniin kohdan kodissa.
Kaupunki aina yhtä antelias, saan levätä sen sylissä, tarkastella sitä unelmaisin silmin, sisältä kumpuavat aistimukset jostakin tapahtuneesta, kun katson jonkun kotiportaita tai hautausmaata tietämättä miksi. Minä vain tiedän.

Asetun, juurrun, lämpenen, uppoudun.
Herään siitä toimimaan vain kun tarvitsee.  Tai toimin vaikken heräisikään.
Muistelen meidän hetkiämme ja kaukaisempaa. Lapsuuttakin ja aikaa ennen sitä.
Sota-aikaa, lottia, metsiä, jouluja, leiritulia... Kuuntelen yhä uudelleen Paula Vesalan ja Pekka Kuusiston "Kiestinki"-levyn, alati kirkastuu esiin uusi muisto tai tunne muistosta, muisto tunteesta...
Kaikki on hetken tässä.