läpimeno

Kirjoja. Paperia. Sanoja. Valoa.
Olen saanut yhteyden, joka tekee nälkäiseksi, valpastaa, valjastaa.
Sanoja aamuisin, sanoja iltaisin, sanoja, kun uni hetkeksi katkeaa.

Me olemme kirjoittajia. Sanan rakastajia. Elämän eliöitä.
Näkyjen näkijöitä.

Kynän ja kirjan aika.
Tulostimen lämpö, musteen tahrimia liuskoja, kirjailijavieraita, joiden teoksiin sukellan uudella tavalla. Raikkaisiin uniin.
Minä lennän, uin.
Minä saan kutsun, minä menen.

Minä olen ensimmäinen läpimenon katsoja ja kasvokkain sanattomuuteni kanssa.
Minä suunnistan Kapteeninkadulta Topeliuksenkadulle ja koen ensi kertaa olevani sisällä Helsingissä.
Ullanlinnasta Töölöön aamupäivän lumisohjossa unisin silmin tippuvia jääpuikkoja hajamielisesti väistellen, osana sitä kaikkea.

Iltaan asti etsin sanoja ja kuvaan lopulta sanattomuuttani väsymyksestä tärisevin tavuin.

Minä jatkan arkea, vaikka näen toiseen maailmaan.
Susi minussa vaanii ja vuorovaikuttaa valon kanssa.

ikkunalla

Blogin pitämisen huono puoli on se, että heti kun tulee pidempi kirjoitustauko, sitä alkaa pohtia että pitääkö koko blogi nyt poistaa, roikkuuko se siellä bittiavaruudessa turhaan "tilaa" viemässä. Jos en halua nyt päivittää sitä, haluanko koskaan..?
Voi pyhä kärsimättömyyteni. Nyt kuitenkin haluan taas kirjoittaa jotakin ja se on tärkeintä.

Ukonilmat ovat käyneet rankoiksi viime aikoina. Painostava ilma aiheuttaa etovaa päänsärkyä, kuin lyijyä toisella puolen päätä, heittää toiselle taajuudelle  kuten migreenissä.
Todellisuus muuttuu ahtaaksi ja liian raa'aksi. Katson ihmisiä bussissa enkä voi sivuuttaa jotain piirrettä heissä. Yksi päivä itkin kotimatkalla, kun eräs äiti ei lohduttanut itkevää lastaan.
En kestä jonkun juntin tapaa puhua puhelimeen.
En kestä uutisia kuin pieniä annoksia. Kuinka ihminen voi yhden päivän aikana käsitellä  Gazan kriisiä, Laura Lepistöä, television lifestyleohjelmien sieluttomuutta, Intian joukkoraiskauksia, jokiin kuolevia kaloja..? Kuinka minä voin?
Töissä kykenen ilmiömäiseen ystävällisyyteen ja aitoon empatiaan jopa niiden asiakkaiden kohdalla, jotka ovat niin korkeakyldyyrisiä että saavat mielestään käyttäytyä kuin moukat. Olen siis kesätöissä Teatterikesäfestivaaleilla. Olen viihtynyt Tullikamarin miljöössä ja siinä tunteessa että saa edes sivuten olla mukana kulttuuritoiminnassa. Työkaverit ovat myös jees.
Olen kävellyt Tampereen Tammelassa parina päivänä ja rakastunut sen jonkinlaiseen laitakaupungin hämyiset kadut-meininkiin. Se on niitä seutuja, joita haluan kävellä hitaasti tunnustellen jokaista katukivetystä ja näkymää. On vaikea osoittaa sitä, mikä siinä vetoaa, ehkä jokin mennyt. Ehkä se että kahvilan terassilta saattaa katsoa Dave Lindholm mietteliäänä, eletty aika 70-luvun kerrostaloissa, tummat rosoiset kuppilat, vanhan tavara-aseman vihreät seinät, kaukokaipuu, muistot unista.

Täytyy kehaista myös keskustan Lukulaari-divaria, koska sieltä saattaa löytyä sellainen aarre kuin Marianne Faithfullin omaelämäkerta, vanha tuttuni, valmiiksi puhkiluettuna ja koirankorvilla. Suosittelen lämpimästi, karun rehellinen ja hemmetin hauska kirja.

{Maritta on myös iki-ihana!}

Erään ison mullistuksen olen salannut toistaiseksi ystäviltänikin.
Haluaisin kömpiä luolaan piiloon kaikelta hössötykseltä ja palata turvallisen pitkän ajan perästä kun se odotettu asia lepää jo sylissäni. Ettei siitä tarvitsisi PUHUA.
Olen kuplan sisällä, punertavaa valoa, kimallusta, omassa ajassani ja paikassani. Kaikkia maailman värejä sädehtivä lasimaalaus. En osaa jakaa tätä, vielä.
Koen että olen saanut pieneen tilaan, itseeni, sellaisen määrän asioita että siitä riittää ammennettavaa ja pureksittavaa vuosiksi.
Se on eräänlainen taustavoima, joka puskee tutkimaan asioita uudella nälällä ja auttaa jaksamaan nämä päivittäiset vaivat. Toki jossain vaiheessa tähän kaikkeen mahtuu ystävätkin mukaan, täytyy mahtua.
Mutta olen iloinen että maailmani mullistuu ja uskon silti vahvasti että saan pysyä pitkälti omana itsenäni.

Olen vihdoin tottunut tähän kaupunkiin niin että saatan jo rauhallisen etäältä hyväksyä oman aidon kiinnostukseni sen historiaan.Se ei ole minulle mitään velkaa, enkä minä sille.
 Uskallan jo myöntää että tämä paikka (kuten kaikki maailman paikat) osaa olla aikamoinen junttila, ja sen, etten ole täältä kotoisin.
Mutta että täällä on ihana asua. Käydä toreilla ja kahviloissa, ajelehtia teidenpätkiä, aistia vesistöjä. Kauniit vanhat rakennukset, joita yhä suojellaan.
Tunnen sen tunnelman, jota mikään ei voi horjuttaa. Minun on hyvä olla täällä silloinkin, kun olen väsynyt ja pääni on täynnä särkyä ja bussissa itkettää.

kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale:

perhosia

Päivät ovat kivun ja onnen sekasotkuista kudelmaa.
Päivät alkavat aikaisella heräämisellä, tunteella että aikaa on vaikka mihin. Sitä pelaa pari fb-peliä, juo kahvia, suunnittelee syövänsä aamiaiseksi jugurttia ja munakasta. Yhtäkkiä on puolipäivä ja kaikki tekemättä.

Aika ei kulje enää sykleissä, se on (mukamas) lineaarista. Mennyt hetki on vääjämättä mennyttä. Perkeleenmoinen syyllisyys että päästin sen käsistäsi.

---

Jokaiseen päivääni kuuluu tällä hetkellä kivun hetki, se voi olla nopea vihlaisu tai sitten musta kuoppa johon putoan tunneiksi. Ei ole kyse masennuksesta, vaan jonkinlaisesta vauhtisokeudesta, totutusta tavasta. (---mahdollisesti myös vääristä e-pillereistä---)
Olen yhä kiivaan pakkomielteinen muttei ole enää sellaista vartioimatonta penkomista pimeissä huoneissa. Nyt on nyt eikä kaikilla tunteilla ole merkitystä.

Onni on tuossa hyppysissäni mutta kipristelen sitä hermostuksissani ja päästän putoamaan. Ja poimin taas.

Viime aikoina olen oman pöllöyteni lisäksi saanut nähdä perhosia. Jokin on päästetty lentoon. Jokin on makeaa, oranssia ja pinkkiä kuin hedelmätoffee.

On asioita, joille en löydä juuri nyt sanoja. Kirjoja, ihmisiä, esityksiä...
Yksi niistä on H-R Kuisman kirja "Valkoinen valo", joka on sielunsiskoni kertomaa kivusta. Siihen toivotakseni palaan vielä myöhemmin.

----

Pieni tunnelmapala sadepäiviin:
dream a little dream of me


☆

laulu

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo, ilo ihana kuin unennäköyöni.
Laulu se on ollut, päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.

Laulain mun elämäni nuortena notkuu, kuin kesäheinä vainioilla.

Sillä on rinnallaan riemunviitta ja hauskanhuntu hartioilla.

Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää hauska maita mantereita kuljeskella.
Hauska on hulivilin huolia vailla toisten iloks' sekä itsens lauleskella.

Ottakaamme ilo irti elämästä ja täyttäkäämme ikävyyden lovi.

Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja hiljainen on mullan musta povi. 
Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja madon suu se viimeinen on ovi.


- J. Alfred Tanner-