Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Olisinpa tiennyt

Mitä sanoisin 15-vuotiaalle itselleni?

 
















   
 ✰ 

Mä nään sussa aivan valtavasti hyvää ja puhdasta, sellaista joka on vielä muodotonta valoa, 

mutta löytää myöhemmin monia ulostuloteitä ja tapoja muodostua. 
Samaa valoa mä näen myös tyttäressäni ja siskoni tyttärissä. 

Sä vihaat sitä, että oot erilainen. 

Ja sua ärsyttää, kun mä sanon sulle että onneksi oot!

Sun elämä tulee pysymään pitkään mielenkiintoisena, koska osaat katsoa sitä omalla tavallasi. 
Se, että sua kiusataan on ollut/on valitettavaa ja sä tuut kelaamaan sitä pitkin elämääsi, mutta sä opit vielä tulemaan ulos simpukan kuorestasi ja elämään myös sosiaalista elämää. 

   

Sä tulet löytämään monta herkkää, taiteellista ja mageeta tyyppiä,joita sä jo nyt pitäisit jännittävinä. Ja sä opit pitämään ne elämässäs.

Ne,joiden perään sä nyt kirjoitat 4ever tulee unohtumaan kohtalaisen pian.
 
Sulla ei todellakaan ole helppoa. Siihen nähden sä pystyt aivan uskomattomiin asioihin. 
Se aika jota sä elät on täältä vuodesta 2018 katsoen tosi hiomatonta, törkeää ja epäreilua. 
Karmeita asioita päästetään läpi sormien. 

Ne asiat muuttuu sanoisinko ihan vallankumouksellisesti vielä sun elinaikanasi. 

Aikuisuudessa, joka ei ole yhtään niin lähellä kuin voisi aluksi luulla, 
on paljon sellaista mitä sä pidät ihmeellisenä. 
Aikuisilla on aikuisten suhteita. 
Aikuiset voi avata viinipullon mihin vuorokauden aikaan vaan. 
Ne pääsee baareihin keskelle musiikkia, tupakansavua(ei kylläkään enää) ja kiehtovia tilanteita. 
Se kaikki ON tavallaan ihmeellistä. 
Ja vaikka sulle tulee jo varsin nuorena sellainen olo että "tää on jo niin nähty",  

ilmenee ettei se ole vielä edes alkanut.

 











Kun mä nyt katson sua, tunnen valtavaa hellyyttä. 
Haluaisin halata ja jutella kunnolla yrittäen olla kuulostamatta liian tätimäiseltä. 
Mulla alkaa olla siihen pikkuhiljaa eväitä. 

💫💌

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia

Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.

Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.

vastuu elämästä

"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
✊💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.

viesti #2

Isoveli tallensi papan ja lapsenlasten höpinöitä c-kasetilta mp3:lle. Kuulin ensikertaa kahteenkymmeneen vuoteen pappani äänen. Ikävä ja hellyys täyttivät ilman. ✰

My brother transfered old cassette recordings to mp3. Heard my grandfather's voice after 20 years. Miss him.