Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Valamo

Kun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.

Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärillä oleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.

Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.

Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.

Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.

Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.

Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.

Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.

Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.

Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.

Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.

Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.

Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.

Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.

"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.

Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.

Aloitamme kotimatkan.