ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.

 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.

seuraava suupala

Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina.

On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.

Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.

Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.

Sisälsi:  

*  työpäivä 

* ensimmäinen psykoterapia 

* odotteluhengailua muualla kuin kotona  

* toinen työaiheinen kokoontuminen

Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli psykoterapia on nyt sitten vihdoin alkanut.

Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.

kevyitä opetushommia

Työkokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin.

Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.

No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten muut jutut) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu Tiisu myöskin kutkuttaa.

Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.

veriappelsiineja ja vihersalaattia

Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.

Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa. 

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.

dublin

Voiko eteinen kertoa itse talosta?
Voiko Helsinki kertoa Suomesta?
Voiko Dublin kertoa Irlannista? Edes jotain? Voihan?

Ehkä siellä lojuvat vaatteet, lattialle jääneet hiekanjyvät voivat antaa tunnelman jostakin?
Onhan Dublin rosoinen, onhan?

Lähdetään tästä.

Minulla ei ole suoranaista lentopelkoa, pikemminkin lentojännitys ja ylipäätään siirtymiseen liittyvä stressi. Kukaan ei tunnu reissuista kertoessaan kuvailevan edes ihailevassa mielessä lentämiseen liittyvää käsittämättömyyden tunnetta.

Mitä minä siis tunsin, kun lentokone kiihdytti ja alkoi nousta ja alle jäävä maisema muistutti yhtäkkiä pelilautaa monopolinappuloineen. Ja sitten mentiin pilvien läpi yläpuolelle, ja aurinko kimmelsi pilvien pinnalla. "Tekee aina mieli mennä hiihtämään", sanoi mies. Pilvet näyttävät ihanalta paksulta koskemattomalta lumelta arktisella jäätiköllä. Ja minä tunsin outoa lumoutumista kauhuni keskeltä, join pienen pullon punaviiniä ja nojasin otsaani pikkuikkunaan, mistä aurinko kohtasi lämmittävänä pilvenä kuin keväällä nousuhumalassa.

Mutta onhan se nyt jumalauta ihan hullua olla yhtäkkiä pilvien päällä, paikassa jota yleensä katsellaan maan päältä.  Menee väkisinkin herkkä ihminen puuroksi, toiseuden tilaan. Ehkä sen sitten unohtaa, ymmärrettävästikin, jälkikäteen.
Mietin pitkin matkaa, kuinka itse rauhoittelisin herkkää ulkomailla käymätöntä ihmistä, joka pelkää irtoavansa itsestään ulkomailla. Ehkä lopulta nuo rauhoittelut olivat sittenkin itselleni, vaikka vähän olen tehnytkin matkoja.

Mitä siis sanoisin tähän lentämiseen ja siirtymiskauheuteen. No, ota se yhtenä vaiheena. Ota mukaasi jos mahdollista, ihminen, joka osaa sanoa että tämä ja tämä kuuluu asiaan.  Ota evästä ja ota kaikki irti mukavuutta tarjoavista ihmisistä ja asioista. Älä vielä mieti paluumatkaa ja kaikkea sitä mistä et tiedä.  Keskity vain seuraavaan siirtymävaiheeseen, hengitä. Se menee ohi.
Vietin kolme päivää Dublinissa, joista yksi päivä meni lähinnä siirtymävaiheen sumeassa törmäilyssä. Törmäily näkyy minussa fyysisesti, mustelmina.

Oli viimeisenä kokonaisena päivänä tarkoitus vierailla hieman kauempana pois keskustan hälystä.
Sain bussipysäkillä disso-/paniikkikohtauksen, josta ymmärtäinen mieheni kuljetti minut rauhoittumaan.  Tämä on kohta, joka eniten näin jälkikäteen nipistää. Vaikka näinkin kauniin St.Stephens greenin puutarhan, ja katselin sitä täyden lumouksen vallassa.  Ja katselin myös talojen sympaattisia pihoja ja roskiksiakin lähes kyynelten vallassa, suren tätä Dublinin ulkopuolisen maailman näkemättömyyttä.

Kaikki mielikuvani ja kaukokaipuuni sijoittuu juuri maasuduille, nummille ja linnoille. Tuohon unenomaiseen musiikkiin, jota nyt pääsyin haistelemaan turistikauppojen tuoksukynttilöistä.
Rauhoitin itseäni juuri noilla turistituotteilla, joita hyväilin uskomattoman hyvän katusoittajan soitellessa bluesia kadulta. Etsin todellista Irlantia.

Siirryimme rauhoittumaan hyväksi havaittuun kahvilaan syömään kolmioleipiä. Sitten menimme Dublin Castleen,minne siirtyminen tuntui absurdilta,kun olimme todistaneet erään kenties keskiluokkaisen paikallisen perheenisän raivonpurkauksen kadulla. En saanut otetta linnasta, missä ylimistö oli tehnyt lyhytaikaisia päätöksiään epämääräisen blingblingin keskellä. Söin skinny egg muffinin perunasalaatilla, jossa mukana oli navetalta tuoksuva leipä, jota haistelin kenties maaseudun kaipuussani.

Pienen mukavan puraisun Dubliniin sain Little museum of Dublinista, missä oli kotoisa ja lämmin tunnelma. Ihana opas nimeltä Andrew hörppi vesilasistaan ja kertoi venyvällä aksentillaan paikan historiasta. Sain myös koomista mielihyvää päätyessäni U2-huoneeseen, missä sain yhteiskuvan Bono-patsaan vierellä. Pitkin reissua nimittöin ikävöin siskoani, vanhaa U2-fania, ja yhteisiä iltojamme vanhan hyvän U2:n parissa. Tämä ikävä tulvahti silmistäni hotellin viereisessä pubissa, missä pikkujouluseurue jorasi "Where the streets have no name":a.

Yritin imeä itseeni Irlantia myös Dublin writer's museumista,  isosta tavaratalosta, missä oli irkkumaista blingblingiä ja ulkona mekkaloivista pikkujoulu/jalkapalloihmisistä, koululaisten joulukuoroista ja paikallisesta tv:stä, jota seurasin nälkäisesti hotellihuoneessa.

Miksi siis matkustaa jos on hsp?

Koska oikeassa seurassa ja itseään ymmärtäen sopivissa annoksissa, ulkomaat voivat tarjota sinulle uskomatonta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta, puhumattakaan perspektiivistä, jota saat kotimaahasi. Jätä juomistunnelmointi pois, jos se tuntuu vähänkin epäilyttävältä. Pubeja voi havainnoida teenkin voimalla. (Ja tämän sanon kantapään kautta oppineena.) Hsp voi myös havainnoida kiitollisemmin pieniä yksityiskohtia, ei tarvitse liikkua turistikohteisiin, vain niellä yleistä tunnelmaa pieninä annoksina. Se on kultaa, jota ei voi sanoin kuvata. Voi aiheuttaa itselleen nälän nähdä lisää, ymmärtää itsestään niin paljon enemmän.
Voi todeta pysyvänsä hengissä kaikesta tästä, myös paluulennosta, joka on lähinnä pitkäveteinen. Tai sitten ei. Se voi olla myös jännittävä ja rohkaiseva. Lentokentäthän ovat maailman mukavimpia paikkoja.
Ja paniikkikohtaukset tulevat. Ja menevät.

Minä sulattelen tätä vielä pitkään.
Ajattelen sitä riipaisevaa rakkautta, jota tunsin kun katsoin hotellin ulkopuolella liian lähelle tulevaa elämää, kaksikerroksisia busseja ja töihiinsä kiiruhtavia irlantilaisia.

ruuhkatukka

Huhuu!

Koulun alun aiheuttama ensimmäinen iso hyökyaalto on pyyhkäissyt yli,  ja yhä taidan pärskiä pinnalla.

Elämä tuntui hetken yhdeltä isolta ruuhkalta.
Paluumatkat kaupungin toiselta puolen täyteen ammutussa bussissa tekivät tukehduttavan olon.
Olen tuijotellut väsyneenä kanssamatkustajia.
Jokin satunnaisen kulkijan piirre on saanut ymmärtämään liikaa vieraasta ihmisestä, ja ollut pakko kääntää katse pois tai sulkea silmät.
Korvanapit ovat paukuttaneet New Orderia. Inhottavan itsetietoinen olo ei ota sammuakseen.
Tuijotan kelloa, punaisia valoja. Liikkumatonta autojonoa (luoja miten vihaan autoja).
Tarpeeksi monta kertaa sitä kiristelevää stressiraivoa, kunnes oikeasti tajuaa että yhtä hyvin voi vetäytyä taaksepäin, säästää voimiaan.

Hermoparkoja on kyllä venytelty.
Olen inhonnut pyöräkellaria, missä pyöräni on aina toisten pyörien takana jumissa. Päiväkodin porttia, jonka lukon avaaminen yhdellä kädellä kiireessä on mahdoton tehtävä.
Asfalttia, joka murskaa jalat.
Vaihtuvia lukkareita ja bussiaikatauluja.
Kauppakassia ja rappukäytävän portaita.

Näitä vähäisiä asioita, jotka unohtuvat kotisohvalla kun ruoka on tehnyt tehtävänsä ja hengitän pikkuisen tuoksua.
Kun ylipäätään hengitän.














Koulu on herättänyt vanhassa koulukiusatussa vaikeita oloja (vie-lä-kin), mutta ne tulevat ja menevät. Itse aineet kiinnostavat ja ryhmä pikkuhiljaa muotoutuu. Taukotilaan saatiin kahvinkeitin. Hommaan riippulukon omaan kaappiini. Tulostan siihen jonkun työn.

Rakastan tottumisen tunnetta uudessa paikassa. (Mikä osaltaan johtunee siitä,miten paljon VIHAAN alkuvaiheen jatkuvaa jännitystä.)
Sitä hiljaista säkenöintiä,joka syntyy kun alkaa oppia uutta.
Joskus pakenen koulun kirjastoon ruokatunnilla, mutta ehkä eniten siksi että kirjasto on olemassa, siellä on kirjoja ja siellä tuoksuu hyvälle.
Saatan seistä siellä lukemassa hetken lumoutuneensa Trainspottingin skottimurrepainosta.
Kirjasto on minulle se, mikä kirkko on uskovaiselle.
Ne ovat pyhättöjä, turvasatamia.

Olin alunperin ajatellut siirtää HelmiPöllösen Wordpressiin, missä minulla on nyt oppimispäiväkirja, mutta päivän haistelun ja uuden blogin luomisen ja monenmonen muokkailun jälkeen päätinkin pysyä täällä. Tutkin vielä asiaa.

Nyt lähden nuhanenän kanssa katselemaan syksyä.

Lumoutukaa,tunnelmoikaa, kerätkää antimia!














PS: 
Girls on ensimmäinen sarja pitkään aikaan, johon olen vähän hurahtanut.
Kokonaisen tuotantokauden nielaisu päivässä voi kyllä aiheuttaa kyllä pienet seksi- ja aggressioöverit.
En tiennyt sen olevan mahdollista :o
Ja on kyllä erittäin vahvat Hannah-vibat!

keväästä

Se tuntuu ilmassa 
väkivaltaisena.

Kevät. Ehkei se kokonaisuudessaan ole mitenkään vastenmielinen.
Mutta tämä alku on kuin väkivaltaa.
Valo hyökkää yhtäkkiä päälle pimennysverhojenkin takaa, valo sattuu henkisesti.
Ehkä se on eniten tämä väli, jossa valuva hanki paljastaa kaiken mädän ja mutaanpainetun. Kun täytyisi rynnätä kukkasipulien kanssa kohti henkeäänhaukkovaa maata.
Kun pitäisi herätä eloon.
Ja haluaa vain sinne luolaan, hengittämään kiven turvallista kosteutta.
Kiskon aggressiivisesti pajunkissoja.
Ostan namusia virpojille, joille mies avaa oven.

Olen niin väsynyt että hitto.
Allergia tulee ja tekee tullessaan terävästä kipeästä sokeaa puuroa. Hiekkaa hiuksissa, silmissä, korvissa, nielussa. Aamuin illoin öin.
Laitan epätoivosena Laila Kinnusen äänen soimaan stereoista ja se helpottaa hetken.
Tekee valosta jotenkin pumpulireunaisempaa.

Nuorempana yhdistin pääsiäisen massiiviset itkukohtaukset messiaan kuolemaan. Kouristelin sellaisissa tuskissa, että etsin jo stigmoja ranteista. Ihmettelin jossain mieleni sopukoissa, että olenko todella näin uskonnollinen.
Vaikka pidän Jeesuksesta hahmona, ja monia opetuksistaan oikeina, en usko tämän monen päivän kiemurtelun liittyvän oikeastaan lapsen uskooni.

Eiköhän tämä ole sitä aivokemiaa.
Johtuuko se siitä, että olen syksyllä syntynyt? Vai olenko einoleinolaisen hallan lapsi.
Himoan hämärän hyssyä.
(Miksi muuten jotkut uudet ilmaukset tulevat elämässä vastaan yhtäkkiä toistuvasti? En ollut koskaan kuullut ilmaisua "hämärän hyssy", nyt se on yhtäkkiä tullut vastaan monesta tuutista. Nykyään ennenkaikkea omastani, sillä omin sen tietenkin heti omaan sanavarastooni.)

Tämän pääsiäisen kuljin pakanana puolisuljetuin silmin, katkonaiseen hengitykseeni keskittyen.
Katsoin Gilbert Grapen, joka oli nuoren minäni lempileffoja. Nauliinnuin siihen. Itkin ja hengitin kohtaus kohtaukselta tämän täydellisen, yksinkertaisen tarinan.
Itkin ja heittelin lapseni kanssa pehmopalikoita.


Tarina kuin tarina, minä itken.

Se on tää paniikintunne. Ja se tulee joka kevät.

*

joulu

Joulu. Rakastan sitä yhä. En etsi valtaa loistoa. En kaipaa kultaakaan.

Ja taas se äityi sukusukkuloinniksi.
Etappien ketjuksi täynnä siirtymiä ja irrallista oheiskrääsää.
Se olikin haasteista suurin; olla ärsyyntymättä krääsästä.
Kun on pieni lapsi ja elää ns.hyvinvointiyhteiskunnassa, ihmisten hyvä tahto tarkoittaa materiaa, joka revitään lahjapaperista. Nuo kääreet kerätään roskapussiin ja minä haluaisin avata nekin eteeni, miettiä niiden hintaa.
Mikään ei ole minulle enää itsestäänselvyyttä, vaikken sitä näytäkään.
En pysty käsittelemään omien lahjojeni päälle tyttäreni ksylofonia, pehmopalikoita, äänikirjoja...
Kaikkea tätä hyväosaisuutta.
En ehdi olemaan onnellinen enkä kestä sitä.
Kaikki käy niin nopeasti, hukun siihen, väsyn ja harmistun väsymyksestäni. Päätä särkee.

Kun viettää joulun toisten kotona, on yhtä aikaa mukavassa lämpimässä kuplassa ja vankilassa.
On niin paljon hyvää, että itkettää ja niin aggressiivinen tarve omiin toimiin että meinaa räjähtää.
Tätä en vieläkään osaa ennakoida.
Että saattaa altistua esim. Cheekille, jos emäntä siitä pitää. Että saattaa joutua pelaamaan lautapelejä yömyöhälle, vaikka aivot piukkuvat väsymystään.
Tytär tekee hampaita ja on valvonut ja tulee valvomaan.
Meinaa tulla hulluksi, jos mies viipyy saunassa eikä tee heti sitä voileipää, lue ajatuksiani.
Että aistii jokaikisen ihmisen ympärillään, on yhtäkkiä kuin miinakentällä.
Näkee itsensä juoksemassa pensaskujia, repii niitä kuin Trent Reznor Perfect drugin videolla.
Tulee irrationaalista virtaa.
Kunnes vihdoin uskaltaa kolista vessaan ihmismerestä, ottaa melatoniinia, antaa miehen silittää päätä, nukahtaa hetkeksi.

Aluksi, kun katson valokuvia joulusta (ja minähän katson; kuvanarkki kun olen...) näen vain omat väsymyksestä seisovat silmäni, liitoksistaan narahtelevan joulumörön.
Tarvitaan muutama päivä.
Että saa olla kotona sotkuläjässä.
Tutkia tyttären lahjoja,kiittää jokaista antajaa niistä. Tyttö istuu lahjavuoren keskellä ja tutkii roskaa lattialta. Otan kultaisen kuminauharusetin, jostain paketista irronneen ja pujotan sen hänen pyöreään päähänsä.
Tytär parantuu flunssastaan, lepäämme, sulkeudumme.
Ajattelen heitä, sukulaisia, rakkaita. Ukkia, joka sai aristelevan tytön vihdoin rauhoittumaan syliinsä.
Omaa perhettäni.
Kaikki yhtäkkiä kuin kiiltokuvaa, uskomatonta onnekkuutta.

Kynttilät palavat yhä.
Lapsi oppii leikkimään leluillaan.
Edessäni on Samuel Beckettin "Watt", lahja mieheltä, teepannu, monta muuta tutkimatonta maailmaa.

Otan yhden maailman kerrallaan.

pöllötyttö, peuranainen

Karkailut, tee, jäätelö, pyöräily kaatosateessa, korvanapeissa Celtic womanin ”Ave Maria”, huohotus pisaroiden lävitse, silmät täynnä vettä.

Ylimielisyydeksi tulkittu kyvyttömyys. Olen tullut kiveksi. Prinsessa, diiva. Mikä sä luulet olevas? En mikään. Mä olen en-mikään.

Kun äikäntunnilla puhutaan Tomek Tryznan kirjasta ”Tyttö ei-kukaan”, tiedän että se kertoo minusta.

-- Tuntuu kihelmöivältä istua yksin puistonpenkillä

aamulla kello kymmenen. Valita itse oma tila ja tilanne:

ettei ole siellä missä kaikki muut ovat. Ettei ole siellä missä

pitäisi olla. Olla omavalintaisessa välitilassa. Melkein kuin ei missään. --

-Anja Snellman:Antautuminen-

 

Liikassa viimeinen, aina. Lyhyin. Se, joka mokaa. Ainoa jolla on sitäjatätä.

Se ainoa tyttö, joka...

Se, joka saa ainoana kympin laulusta ja jota toinen tyttö tämän vuoksi leikkimielisesti kuristaa.

Joka kirjoittaa ja piirtää toisen maailman. Joka ahmii toisten elämää kyltymättömästi ja puristelee sen omakseen kuin muovailuvahan.

Laumaton. Lapsi, joka kirjoittaa päiväkirjaan olevansa sisältä mätä.

Ettei ole vain hyljeksitty vaan myös paha.

Kostan sisuskaluja runtelevan tuskani niille, joissa näen itseni, joiden heikkoutta en kestä.

-- Minun kuvani on häilyvärajainen 
ja harmaa, seison usvassa kuin mikäkin tuonenpiika, 
heilautan sille otukselle kättä. Minä tervehdin itseäni, 
mukamas reippaasti, vaikka hylätyksi tulemisen 
tunne on jo matkalla alavatsassa ja jähmettää pian polvet 
tutulla tavalla. --

-A.S.-

 

Elokuussa sytytän kynttilöitä, koska rakastan joulua enkä halua koulun alkavan. Kuuntelen joululauluja. Sitten opettelen kaikkien niiden sanat ja laulan nauhurille yksin kotona ollessa kaikki ne. Jos en erota sanoja, keksin omani. Siis sanoja joita ei ole.

-- Juoksin kotiin saakka viestikapula kädessä, riisuin likomärät
luonnonvalkoiset pitsikäsineet vasta eteisessä, huohotin pimeässä
kädet reisiä vasten ja vein sitten käsineet ja kapulan 
keittokomeron roska-astiaan.
Alkoi Hermann Hessen aika.  --
-A.S.-

 

Löydän joitakin heimoveljiä ja -sisaria, kilometrien ja vuosien erottamana kaltaisistani.

Kaukokaipuu pitelee olkapäistäni joka ikinen päivä.

Kun tutustun ihmisiin, he muuttuvat myöhemmin satuhahmoiksi. Ne kiehtovat ja nekin joita inhoan ovat osana laulujani. Kun saan ystävän, haluan paeta hänen luotaan kotiin, haluan kotiin miettimään häntä. Pohtimaan hänen olemustaan.

-- Mitä tarkoittaa "olla oma itsensä" kysyn päiväkirjalta, taas kerran.

Haluaisin koko ajan olla joku muu; 

siro kirjastonvirkailija, popliinitakkinen spurgunainen, 
kiiltopaperilehtien peurasäärinen malli. Kun vähän 
aikaa kuuntelen jonkun puhetta, alan puhua kuin hän. 
Alan elehtiä kuin hän. Menen toisen nahkoihin, 
kaivaudun kuin myyrä vieraisiin käytäviin. --

-A.S.-

Kun olen boheemi, sovinnaiset kuorot imevät minua puoleensa. Ennen kuorokonserttia ripustan silkkipaperikoristeita liikuntasaliin ja itken sisäänpäin, koska en ole vetämässä sunnareita rappiokaverien kanssa. Tunnen rinnassani heidän juomansa tuopit ja kaikki ne rapeat oivallukset joita he voivat tehdä. He nauravat elämälle, minulle.

--En ole ihmisvihaaja vaan kaipaan kiihkeästi läheisyyttä ja ikiomaa heimoa. Että

itken jos päivillä ei ole kohokohtia.--

--Laumankaipuu saa minut ryntäilemään.--

-A.S.-

Löydän uusia kotilyhtyjä, sielunkumppaneita. Hermann Hesse, Stanley Kubrick, Kauko Röyhkä, Maritta Kuula, Hanna-Riikka Kuisma, Pirkko Saisio, PJ Harvey, L.Onerva, pöllöt...

Kävelen syksyn iltavalossa, ja palaan taas sinne pellon reunoille, hautuumaille, sinne mistä näkyy metsät, sinne missä on hämäryyttä, kajoa, aavistusta.
Mandariinin, inkiväärin, tiikerisalvan tuoksu.

--  Silkkipaperilinnun ja Mustan nallen olo,

  Humhum,

  että olen tällainen kuin olen

  että olen tällainen kuin olen aina ollut --

-A.S-

Olen jo käsittänyt olevani nimellinen olento ja osa rikottua laumaa.

Annan itselleni luvan iloita sisälläni kimmeltävästä lähteestä, vaikka se on tuottanut kamalaa kipua.

En ole täysin vapautettu, olen aina katsova vierestä, en uskalla ryhtyä (vielä) tanssiin.

Ennemmin juon taas kupin teetä, katson oksien välistä hehkuvin silmin ja kirjoitan vielä hetken teistä.

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!