Voiko eteinen kertoa itse talosta?
Voiko Helsinki kertoa Suomesta?
Voiko Dublin kertoa Irlannista? Edes jotain? Voihan?
Ehkä siellä lojuvat vaatteet, lattialle jääneet hiekanjyvät voivat antaa tunnelman jostakin?
Onhan Dublin rosoinen, onhan?
Lähdetään tästä.
Minulla ei ole suoranaista lentopelkoa, pikemminkin lentojännitys ja ylipäätään siirtymiseen liittyvä stressi. Kukaan ei tunnu reissuista kertoessaan kuvailevan edes ihailevassa mielessä lentämiseen liittyvää käsittämättömyyden tunnetta.
Mitä minä siis tunsin, kun lentokone kiihdytti ja alkoi nousta ja alle jäävä maisema muistutti yhtäkkiä pelilautaa monopolinappuloineen. Ja sitten mentiin pilvien läpi yläpuolelle, ja aurinko kimmelsi pilvien pinnalla. "Tekee aina mieli mennä hiihtämään", sanoi mies. Pilvet näyttävät ihanalta paksulta koskemattomalta lumelta arktisella jäätiköllä. Ja minä tunsin outoa lumoutumista kauhuni keskeltä, join pienen pullon punaviiniä ja nojasin otsaani pikkuikkunaan, mistä aurinko kohtasi lämmittävänä pilvenä kuin keväällä nousuhumalassa.
Mutta onhan se nyt jumalauta ihan hullua olla yhtäkkiä pilvien päällä, paikassa jota yleensä katsellaan maan päältä. Menee väkisinkin herkkä ihminen puuroksi, toiseuden tilaan. Ehkä sen sitten unohtaa, ymmärrettävästikin, jälkikäteen.
Mietin pitkin matkaa, kuinka itse rauhoittelisin herkkää ulkomailla käymätöntä ihmistä, joka pelkää irtoavansa itsestään ulkomailla. Ehkä lopulta nuo rauhoittelut olivat sittenkin itselleni, vaikka vähän olen tehnytkin matkoja.
Mitä siis sanoisin tähän lentämiseen ja siirtymiskauheuteen. No, ota se yhtenä vaiheena. Ota mukaasi jos mahdollista, ihminen, joka osaa sanoa että tämä ja tämä kuuluu asiaan. Ota evästä ja ota kaikki irti mukavuutta tarjoavista ihmisistä ja asioista. Älä vielä mieti paluumatkaa ja kaikkea sitä mistä et tiedä. Keskity vain seuraavaan siirtymävaiheeseen, hengitä. Se menee ohi.
Vietin kolme päivää Dublinissa, joista yksi päivä meni lähinnä siirtymävaiheen sumeassa törmäilyssä. Törmäily näkyy minussa fyysisesti, mustelmina.
Oli viimeisenä kokonaisena päivänä tarkoitus vierailla hieman kauempana pois keskustan hälystä.
Sain bussipysäkillä disso-/paniikkikohtauksen, josta ymmärtäinen mieheni kuljetti minut rauhoittumaan. Tämä on kohta, joka eniten näin jälkikäteen nipistää. Vaikka näinkin kauniin St.Stephens greenin puutarhan, ja katselin sitä täyden lumouksen vallassa. Ja katselin myös talojen sympaattisia pihoja ja roskiksiakin lähes kyynelten vallassa, suren tätä Dublinin ulkopuolisen maailman näkemättömyyttä.
Kaikki mielikuvani ja kaukokaipuuni sijoittuu juuri maasuduille, nummille ja linnoille. Tuohon unenomaiseen musiikkiin, jota nyt pääsyin haistelemaan turistikauppojen tuoksukynttilöistä.
Rauhoitin itseäni juuri noilla turistituotteilla, joita hyväilin uskomattoman hyvän katusoittajan soitellessa bluesia kadulta. Etsin todellista Irlantia.
Siirryimme rauhoittumaan hyväksi havaittuun kahvilaan syömään kolmioleipiä. Sitten menimme Dublin Castleen,minne siirtyminen tuntui absurdilta,kun olimme todistaneet erään kenties keskiluokkaisen paikallisen perheenisän raivonpurkauksen kadulla. En saanut otetta linnasta, missä ylimistö oli tehnyt lyhytaikaisia päätöksiään epämääräisen blingblingin keskellä. Söin skinny egg muffinin perunasalaatilla, jossa mukana oli navetalta tuoksuva leipä, jota haistelin kenties maaseudun kaipuussani.
Pienen mukavan puraisun Dubliniin sain Little museum of Dublinista, missä oli kotoisa ja lämmin tunnelma. Ihana opas nimeltä Andrew hörppi vesilasistaan ja kertoi venyvällä aksentillaan paikan historiasta. Sain myös koomista mielihyvää päätyessäni U2-huoneeseen, missä sain yhteiskuvan Bono-patsaan vierellä. Pitkin reissua nimittöin ikävöin siskoani, vanhaa U2-fania, ja yhteisiä iltojamme vanhan hyvän U2:n parissa. Tämä ikävä tulvahti silmistäni hotellin viereisessä pubissa, missä pikkujouluseurue jorasi "Where the streets have no name":a.
Yritin imeä itseeni Irlantia myös Dublin writer's museumista, isosta tavaratalosta, missä oli irkkumaista blingblingiä ja ulkona mekkaloivista pikkujoulu/jalkapalloihmisistä, koululaisten joulukuoroista ja paikallisesta tv:stä, jota seurasin nälkäisesti hotellihuoneessa.
Miksi siis matkustaa jos on hsp?
Koska oikeassa seurassa ja itseään ymmärtäen sopivissa annoksissa, ulkomaat voivat tarjota sinulle uskomatonta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta, puhumattakaan perspektiivistä, jota saat kotimaahasi. Jätä juomistunnelmointi pois, jos se tuntuu vähänkin epäilyttävältä. Pubeja voi havainnoida teenkin voimalla. (Ja tämän sanon kantapään kautta oppineena.) Hsp voi myös havainnoida kiitollisemmin pieniä yksityiskohtia, ei tarvitse liikkua turistikohteisiin, vain niellä yleistä tunnelmaa pieninä annoksina. Se on kultaa, jota ei voi sanoin kuvata. Voi aiheuttaa itselleen nälän nähdä lisää, ymmärtää itsestään niin paljon enemmän.
Voi todeta pysyvänsä hengissä kaikesta tästä, myös paluulennosta, joka on lähinnä pitkäveteinen. Tai sitten ei. Se voi olla myös jännittävä ja rohkaiseva. Lentokentäthän ovat maailman mukavimpia paikkoja.
Ja paniikkikohtaukset tulevat. Ja menevät.
Minä sulattelen tätä vielä pitkään.
Ajattelen sitä riipaisevaa rakkautta, jota tunsin kun katsoin hotellin ulkopuolella liian lähelle tulevaa elämää, kaksikerroksisia busseja ja töihiinsä kiiruhtavia irlantilaisia.
.jpg)
