Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Miki Liukkosesta ja katoamisesta

Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.

En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.

Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. Miki Liukkosen kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.

Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. 

Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu Elisabet -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. 

– Äiti puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen. Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.

Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni valokuvista, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa Richey Edwardsin lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.

Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.

Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.

Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.

 

rouvuus kääntelee

Näin tuoreena rouvana ja elämän kääntelijänä en voi olla taas istahtamatta miettimään tiettyjä käsityksiä.
Olen aina tiennyt, etten ole erityisen kiinnostunut perinteisistä (länsimaisista) häistä.
Vasta viime vuosina olen moisiin reaalielämässä eksynyt, ja se oli tasan yhtä vierasta kuin olin otaksunutkin.
Isolla rahalla pystytetyt lavasteet, joissa esitetään samat kaavat, kulutetaan ja ollaan jäykkiä, näin tasapäistäen.
Tämmöinen söpöstely herättää itselläni vain sietämättömän tarpeen räväyttää jotain rumaa.
Vaikka toki jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee.

Olen hyvin herkkänenäinen kaikelle teennäisyydelle, ja ajatus itsestäni keikkumassa moisissa kehyksissä on täysin mahdoton.
Oikeasti olisin mieluiten tehnyt, kuten alunperin puhuimmekin.
Mennyt vihille kertomatta etukäteen yhdellekään elävälle sielulle, paitsi kahdelle pakolliselle todistajalle. Ja ollut sen jälkeenkin olleet asiasta hiljaa vaikka loppuikämme.
Sillä ihan aikuistenoikeesti meille oli tärkeintä vain saada toisemme omalla yhteisellä tasollamme.
Ja se on minusta romanttista, kuten sekin että rakastavaiset elävät susipareina.

Miksi sitten emme tehneet niin?
No, inhimillinen lipsahdus.
Yllätyin hieman, miten tiivistunnelmaista oli etenkin loppua kohden odottaa h-hetkeä. Pintaan nousi kaikenlaisia tunteita. Ja käytösmalleja, jotka ottivat yhtäkkiä otteen.
Yhden lipsahduksen aiheuttama reaktio, intoilu juhlistamme, joita emme olleet suunnitelleet, sai suorastaan paniikin kurkkuun.
Pelkäsin dominoreaktiota, joka on impulsiivisten ihmisten ympäröimänä ihan aiheellinen pelko. Että puolestamme suunnitellaan lopulta irvokas sirkus, hyvällä tahdolla tietenkin.
Onneksi vihelsimme pelin heti poikki ja nämä älykkäät ihmiset ymmärsivät aika vähällä, että haluamme tehdä tämän, mutta rauhassa.

Ja me teimme sen.
Maistraattia edeltävänä päivänä katselin sohvalla huovan alla Mauno Koiviston hautajaisia ja itkin ja tunsin hetken historiallisuuden.
Saattaa olla, että tulen aina yhdistämään Manun omiin vihiäisiini.

Lähdimme hääyöksi teltalle metsään.
Matkalla kuuntelimme Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja.
Sieltä täydellisestä kesäyöstä, jossa olimme vain me kaksi, intouduin sitten kuitenkin lähettämään, kuvan jossa kaksi pientä kuoharipulloa pönöttää puukkojemme vierellä nuotiopaikalla järven rannalla. Perusromanttista.
Jälkikäteen se hämäsi minua.
Ehkä lopulta siinä hämäsi ne kuoharit. Ne eivät merkkaa itselleni mitään muuta kuin serpenttiinin kaltaista turhaa hömppää ja liuotinta.

No, nyt sitten kuitenkin järjestämme pienen hääpiknikin yleisön pyynnöstä. Saa nähdä selviänkö niistä ilman identiteettikriisiä.

Joka tapauksessa ihan kivaa olla rouva.

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

ystäväni

Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.

Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.

Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.

EDIT.  Ks. Dissosiaatio.

Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.

MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.

Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!