kevyitä opetushommia

Työkokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin.

Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.

No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten muut jutut) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu Tiisu myöskin kutkuttaa.

Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia

Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.

Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.

kantaesitys

Ensi-ilta takana. Olo huteran onnellinen, vielä liian pöllämystynyt kaikkea purkamaan. Keho vain tietää taistelleensa ja tulleensa pullaututeksi jostakin onnelliseen syntymään.
Tämä on ollut rankka rupeama.

Jos minulta kysytään, näytteleminen on atomifysiikkaa. Juuri kun luulet pureskelleesi tekstin, esittäväsi sen täysillä ja oikealla tavalla, kokeilleesi kaikkea niin heureka! Yhtäkkiä ajatus sinkoaa itsensä miljoonaan osaan ja paljastaa altaan lukemattomia uusia teitä, nyansseja, sävyeroja, seurauksena joskus radikaaleja muutoksia, joskus millimetrin siirtoja. Tunne on lasia, peilikirkasta vettä, jonka muoto häilyy, aaltoilee, murtuu, rauhoittuu. Minä olen.

Miksi ensi-iltaa kutsutaan kantaesitykseksi? kysyi mieheni aamupalalla.
Onko se jokin jutun juuri? Kun omasta mielestäni se ei ole. Ensi-ilta on omasta kokemuksestani hikinen, hermostunut synnytys, jonka jälkeen todellinen esitys vasta voi alkaa muotoutua. Oikea kantaesitys tulee kenties jossakin puolivälissä esityskautta. Ensi-ilta on aggressiivinen murtautuminen omasta kuplasta ihmisten katseiden alle. Toisaalta vavahduttava helpotus, toisaalta surrealistinen siirtymä unesta valveeseen. Taikka valveesta yhteiseen uneen. Teatteri on taikaa.

Hetki ennen lavalle syöksyä; sanat ovat lukittuna päässä eikä ole ollenkaan varmaa tuottaako suu ne varmasti. Toimiiko kieli ja kitalaki, ajatuskulut, korvat, silmät, jalat...
Ymmärtävätkö ne, osaanko minä? Olenko varmasti oikea väline sanojen ja yleisön välille?
Sali on kuuma, me hikoilemme, se onnistuu. Osaan olla rauhassa lavalla, muistan hengittää, antaa ajatuksen tulla, teatterivalon kasvoille. 
Suurin muuri näyttämön ja katsomon välissä on kokemus näyttelemisestä.
Se mikä näkyy, ei ole se mikä on näyttelijän sisällä. Joskus keskinäinen hermostus on lavalla niin selvä että sitä voisi leikata veitsellä taikka sisäinen tyhjyys. Mutta palaute on lähes aina päinvastainen.

Niin, minä olen siis harrastajanäyttelijä. Siitä muistuttaa byrokratia ja rahapussi päivittäin.
Olen hakenut Nätyyn, mutten ole varma menenkö pääsykokeeseen.
Kokemus välineenä olemisesta on kenties itselleni liian raskas, että tekisin siitä itselleni työn.  Ja kun on ihminen ja vieläpä nainen, tässä nousee vastenmielisesti esille myös IKÄ. Ikäänkuin ajan kuluminen olisi rikos. Lähipiirissäni on nainen, koulutettu näyttelijätär jolla on nuoren naisen kasvot ja keho, muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta , mutta joka ei yli neljänkymmenen vuoden ikänsä takia saa enää päärooleja. Tiedän tuollaisen maailman herättävän itsessäni ihmisvihan peikon, se on liian raskas tietoisuus. En halua rikkoa itseäni.

Lisäksi koen löytäneeni sellaisen ympäristön ja yhteisön, jollaista ei kasva joka oksalla. Kipinää ja rosoa, kapinaa ja aitoa välittämistä. Sitä en tahdo latistaa koulun penkillä.

Nyt pidän ansaitun möllötyspäivän, kiitän ja kumarran.
Nettipelejä, Hermann Hesseä, kahvia ja suklaata.
Ilo ole!

jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡