keväästä

Se tuntuu ilmassa 
väkivaltaisena.

Kevät. Ehkei se kokonaisuudessaan ole mitenkään vastenmielinen.
Mutta tämä alku on kuin väkivaltaa.
Valo hyökkää yhtäkkiä päälle pimennysverhojenkin takaa, valo sattuu henkisesti.
Ehkä se on eniten tämä väli, jossa valuva hanki paljastaa kaiken mädän ja mutaanpainetun. Kun täytyisi rynnätä kukkasipulien kanssa kohti henkeäänhaukkovaa maata.
Kun pitäisi herätä eloon.
Ja haluaa vain sinne luolaan, hengittämään kiven turvallista kosteutta.
Kiskon aggressiivisesti pajunkissoja.
Ostan namusia virpojille, joille mies avaa oven.

Olen niin väsynyt että hitto.
Allergia tulee ja tekee tullessaan terävästä kipeästä sokeaa puuroa. Hiekkaa hiuksissa, silmissä, korvissa, nielussa. Aamuin illoin öin.
Laitan epätoivosena Laila Kinnusen äänen soimaan stereoista ja se helpottaa hetken.
Tekee valosta jotenkin pumpulireunaisempaa.

Nuorempana yhdistin pääsiäisen massiiviset itkukohtaukset messiaan kuolemaan. Kouristelin sellaisissa tuskissa, että etsin jo stigmoja ranteista. Ihmettelin jossain mieleni sopukoissa, että olenko todella näin uskonnollinen.
Vaikka pidän Jeesuksesta hahmona, ja monia opetuksistaan oikeina, en usko tämän monen päivän kiemurtelun liittyvän oikeastaan lapsen uskooni.

Eiköhän tämä ole sitä aivokemiaa.
Johtuuko se siitä, että olen syksyllä syntynyt? Vai olenko einoleinolaisen hallan lapsi.
Himoan hämärän hyssyä.
(Miksi muuten jotkut uudet ilmaukset tulevat elämässä vastaan yhtäkkiä toistuvasti? En ollut koskaan kuullut ilmaisua "hämärän hyssy", nyt se on yhtäkkiä tullut vastaan monesta tuutista. Nykyään ennenkaikkea omastani, sillä omin sen tietenkin heti omaan sanavarastooni.)

Tämän pääsiäisen kuljin pakanana puolisuljetuin silmin, katkonaiseen hengitykseeni keskittyen.
Katsoin Gilbert Grapen, joka oli nuoren minäni lempileffoja. Nauliinnuin siihen. Itkin ja hengitin kohtaus kohtaukselta tämän täydellisen, yksinkertaisen tarinan.
Itkin ja heittelin lapseni kanssa pehmopalikoita.


Tarina kuin tarina, minä itken.

Se on tää paniikintunne. Ja se tulee joka kevät.

*

kolmekymmentä

Yliopiston pääsykokeet takana.
En uskalla sanoa niistä mitään. Kumma aukinainen fiilis, kun on koko kevään ollut sidottuna kirjaan ja teksteihin ja kaikki vain neljän tunnin kokeen takia. Ehdin jo moneen kertaan unohtaa, että kyseessä on vain suoritus, taas liikaa tunteita pelissä.

Syksyllä tulee kolmekymmentä täyteen. Kolmekymmentä vuotta manifestoituu yhtenä isona kriisinä. En voi olla miettimättä sitä, mitä olen saanut tähän asti aikaan ja mitä en. Piinallista nähdä nyt kaikki se potentiaali, joka itsessä oli lapsena ja nuorena ja kuinka sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia ei saa enää koskaan takaisin. En itsekään ymmärrä, mitä ihmettä varten täytyy tällaisia miettiä. En ajattele, ajatukset täyttävät pään lupaa kysymättä missä ja milloin tahansa. Mittaan jatkuvasti elämäni suorituksia, tahdoin tai en.
Ja samalla olen luottavainen, tiedän että ymmärrän myöhemmin lisää. Toissapäivänä purskahdin itkuun ostarilla, kun korvanapeista alkoi soida Piafin "Je ne regrette rien" kaikessa mahtipontisuudessaan. Ja ensikertaa aikoihin ajattelin VAIN itseäni, en verrannut itseäni muihin tai muiden kokemuksiin.
Tämä on ollut tärkeä kevät. 

Suoraan sanottuna nyt on korkea aika hankkia elämä.
Se sellainen, joka on vain minulla.

Eilen olimme miekkosen kanssa terassilla. Istuimme Telakan värikkäillä tuoleilla ja ilmaan hiipi monisävyinen nostalgia. Olen yhä uuden edessä tässä kaupungissa ja se on jatkuvan jännittävää. Uudet paikat ovat sekä uusia että muistojaherättäviä. Olen fiilisrosvo, aistin toisten menneitä tunteita, vertaan paikkoja toisiin paikkoihin, kuvittelen tilanteita. Sen tajutessani, käsitän myös että oikeasti tämä on minun hetkeni, tässä ja nyt.
Olen pelännyt sanomattomasti olla oma itseni, mutta alan käsittää että olen tarpeeksi juuri näin.
Pelko opettaa. Jokin asettuu paikoilleen siinä piinaavassa hiljaisuudessa.