tämä päivä

Tänään tehtiin hyökkäys Turkuun.
En ala nyt ladata tähän vihatekstiä enkä muutakaan klikkausseksikästä.
Totean vain, että äskettäin jo ennen tätä tajuntaani iski se tosiasia, että tämä koto ei ole millään lailla terrorin ulkopuolella. Se järkytti hetken.
Yllättävän nopeasti kuitenkin toinnuin, syynä ehkä eräs äärimmäisen viisas lähimmäinen.
Kun ne eivät tarvitse meidän reaktiotamme, vastakkainasetteluamme.

Yhtä hyvin voi olla onnellinen, hiljaa.
Tämä on jollain lailla vienyt lähemmäs viettejä..
Mitä minä todella pelkään? Miten minä haluan tämän päivän, tämän elämän,viettää?
Millaisin silmin katsoa tuntematonta?
Miten haluan kuolla?

Ne haluavat kaaosta.
Että me huudamme vihasotkua laidalta toiselle.
Että me lakkaamme elämästä.
Éttä joka päivä lopulta vihaamme niin, että räjähtää.

*

Minulla oli tänään ehkä elämäni paras päivä.
Vedin lämpöisen tyttöni syliini ja vain hengitin ihanaa onnea, ettei ole kiire minnekään.
Voimme vain syödä puuron ja lötkötellä.
Karkasin muoviin käärityn himani poran meteliä kaupoille.
Ostin karjalanpiirakoita. Ilmassa tuoksui luonto, vaikka kaikki on auki revittyä työmaata joka puolella Tamperetta.
Käsittelin kuvan Lightroomilla, josta sai Adobelta ilmaisen kokeiluversion.
Nukuin päiväunet. Silittelin vieressä kehräävää kissaa.
Kävimme Pietarilaisilla markkinoilla.
Ostin hunajaa, sipuleita ja hapankaalia, joiden elämää yllä pitävään voimaan uskon joka päivä enemmän.
Ostimme maatuskoja, joita tyttöni rakastaa.
Musiikki soi, lapsi keinui ilta-auringossa.
Bussissa hän nauroi hervottomasti, kun kurkistelin penkin väleistä.
Lapsi leikki maatuskoilla, kun söimme puuroa.
Laitoimme hänet nukkumaan.
Juttelin mieheni kanssa tästä päivästä, halasimme pitkään.
Kävimme saunassa.
Nyt istun saunan päälle sohvalla ja kirjoitan tätä.

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

häpi stoori

Skannasin tänne nyt kolme vuotta sitten rustaamani kolumnin, jonka olin TÄYSIN unohtanut.
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.

Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.

Esko Valtaojan viimeinen luento