Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Olisinpa tiennyt

Mitä sanoisin 15-vuotiaalle itselleni?

 
















   
 ✰ 

Mä nään sussa aivan valtavasti hyvää ja puhdasta, sellaista joka on vielä muodotonta valoa, 

mutta löytää myöhemmin monia ulostuloteitä ja tapoja muodostua. 
Samaa valoa mä näen myös tyttäressäni ja siskoni tyttärissä. 

Sä vihaat sitä, että oot erilainen. 

Ja sua ärsyttää, kun mä sanon sulle että onneksi oot!

Sun elämä tulee pysymään pitkään mielenkiintoisena, koska osaat katsoa sitä omalla tavallasi. 
Se, että sua kiusataan on ollut/on valitettavaa ja sä tuut kelaamaan sitä pitkin elämääsi, mutta sä opit vielä tulemaan ulos simpukan kuorestasi ja elämään myös sosiaalista elämää. 

   

Sä tulet löytämään monta herkkää, taiteellista ja mageeta tyyppiä,joita sä jo nyt pitäisit jännittävinä. Ja sä opit pitämään ne elämässäs.

Ne,joiden perään sä nyt kirjoitat 4ever tulee unohtumaan kohtalaisen pian.
 
Sulla ei todellakaan ole helppoa. Siihen nähden sä pystyt aivan uskomattomiin asioihin. 
Se aika jota sä elät on täältä vuodesta 2018 katsoen tosi hiomatonta, törkeää ja epäreilua. 
Karmeita asioita päästetään läpi sormien. 

Ne asiat muuttuu sanoisinko ihan vallankumouksellisesti vielä sun elinaikanasi. 

Aikuisuudessa, joka ei ole yhtään niin lähellä kuin voisi aluksi luulla, 
on paljon sellaista mitä sä pidät ihmeellisenä. 
Aikuisilla on aikuisten suhteita. 
Aikuiset voi avata viinipullon mihin vuorokauden aikaan vaan. 
Ne pääsee baareihin keskelle musiikkia, tupakansavua(ei kylläkään enää) ja kiehtovia tilanteita. 
Se kaikki ON tavallaan ihmeellistä. 
Ja vaikka sulle tulee jo varsin nuorena sellainen olo että "tää on jo niin nähty",  

ilmenee ettei se ole vielä edes alkanut.

 











Kun mä nyt katson sua, tunnen valtavaa hellyyttä. 
Haluaisin halata ja jutella kunnolla yrittäen olla kuulostamatta liian tätimäiseltä. 
Mulla alkaa olla siihen pikkuhiljaa eväitä. 

💫💌

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡