hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

is this art?

Dokumentti Artist is present kertoo serbialaisesta performanssitaiteilija Marina Abramovićista..

Mieleeni jäi kysymys, jonka Marina kertoi kuulleensa koko uransa alkupuolen "Why is this art?"

Hänen taiteensa on elämää paljaimmillaan, eräänlaista vapautta, keskittymistä.

Hyvin yksinkertaista. Ja shokeeraavaa (joillekin).

Marinan elämänrakkaus Ulay istui hänen kanssaan pöydän äärellä vastakkain jatkuvassa katsekontaktissa, paastoten. Ulay murtui ensin (tai murtui. piste.). Luut painuivat kasaan jatkuvasta istumisesta. Marina jatkoi yksin.

Lopullinen ero tapahtui teoksessa "Lovers", jossa Ulay ja Marina  kulkivat toisiaan kohti Kiinan muurilla kohdatakseen ja sanoakseen jäähyväiset toisilleen.

Dokumentti keskittyy  Marinan retrospektiiviseen näyttelyyn ja sen valmisteluun.

Näyttelyssä on "esillä" teos Artist is present, jossa Marina istuu pöydän ääressä ja halukkaat saavat istua vastakkaiselle tuolille tuntemaan taiteilijattaren katseen ja läsnäolon.

Ihminen on fanaattinen ja helppo saada itkemään, tuli todettua jälleen kerran. 

Varmasti monet (suurin osa, toivon) olivat tosissaan jutussa mukana, mutta ikävän moni tuli varmasti vain osaksi showta, tietämättä mitään artistista.

No minutkin on helppo saada itkemään.

Kun Ulay istahti vuosikymmenien jälkeen vastapäätä entistä rakastettuaan ja Marina ojentui pöydän yli tätä kohti, itkin kuin putous. Kaunista.

Onko suhteeni miehekkeeni kanssa taidetta?

Hän viesteili tänään Venäjältä, että olemme olleet 18 kuukautta erossa toisistamme, yli puolet yhdessäoloajastamme. Tämä sietämätön  turhautuneisuus aiheuttaa jo fyysistä oksetusta kummallekin. 

Olen odottanut, istunut monella tapaa sen pöydän äärellä ilman vastapäätä istujaa.

Katsonut häneen, hän minuun etäisyyksien päästä.

Hän haluaa keskeyttää nykyisen matkansa, palata kotiin.

Siihen asti nautin mitä nautittavissa on.(Ja sen jälkeen.)

Odottaminen. Katse. Ajan paine harteilla.
Onko tämä taidetta?

 mieheni ja minä










Onhan se, jos päätän niin.

 'There really is no such thing as Art. There are only artists.' - E. Gombrich

grey gardens

Vuonna 1975 tehty Grey gardens-dokumentti kosketti.
Se kertoo Jackie Kennedyn tädistä Edith Bouvier Bealesta ja tämän tyttärestä Ediestä.
Miehensä kuoltua muun omaisuutensa menettänyt Big Edie takertui taloonsa Grey Gardensiin, vaikka oli täysin kykenemätön pitämään sitä kunnossa.
Tytär Little Edie eristäytyi merkilliseen riippuvuussuhteeseen äitinsä kanssa vuosikymmeniksi. Aiemmin seurapiireissä loistaneet äiti ja tytär vuorautuivat kaikessa hiljaisuudessa likaan ja roskaan.
70-luvun alussa viranomaiset löysivät kissojen, kuonan ja pesukarhujen valtaaman kauhujen talon, ja uhkasivat häätää naiset kotoaan. 
Sukulaistyttö Jackie O. riensi apuun ja siistitytti paikan.

Grey Gardens-dokumentissa tytär Edie purkaa katkeruuttaan ja patoutunutta esiintymishaluaan nälkäiselle kameralle samalla, kun availee äidille maksapateepurkkeja ja soitattaa tälle levyjä.
Little Edie on 56-vuotias, omien sanojensa mukaan ”pikkutyttö tässä talossa, äidin tytär”, mutta kameroille hän on charmikas nainen, joka on luonut oman, loistavan tyylinsä rikkauden ja ryysyjen väliin.  Hän oli nuorena säkenöivän kaunis, kuten aristokraattisen herkkäpiirteinen äitinsäkin.
Hän on muun ohella menettänyt myös hiuksensa, mutta korvannut menetyksen verhoamalla päänsä erilaisiin liinoihin, joihin on kiinnittänyt korun.  
Tallenteissa Little Edie suorastaan räjähtää silmille saadessaan vihdoin olla esillä. Samalla hän ujostuu, hihittelee itselleen, katselee surullisesti jonnekin kaukaisuuteen. Karjahdukset vaimenevat pehmeiksi kuiskauksiksi.

Äiti ja tytär tappelevat vähänväliä mm. siitä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota. Little Edien laulaessa äiti solvaa tätä katkemattomasti teknisistä virheistä, mutta sanoo myöhemmin kameroille Edien olevan häntäkin parempi laulaja. "Mother darling", kutsuu tytär äitiään.

Kissojaan palvova äiti ei välitä vaikka yksi kissoista tekee tarpeensa lattian nurkassa nojaavan muotokuvan taakse. "Hyvä, että hän tekee niin", Big Edie naurahtaa, "olen iloinen että edes joku täällä tekee mitä haluaa." Maalauksesta nuori Edith Ewing Bouvier Beale katselee sotkuista huonetta yltäkylläisyydestään. 
Alakerrassa Little Edie tanssii mustassa iltapuvussa näkymättömän kavaljeerinsa kanssa levyn soittaessa ”Night and day”:tä.

Vuosi dokumentin ensi-illasta Big Edie nukkui pois. 60-vuotias Little Edie aloitti elämänsä Manhattanilla ja sai oman kabareeshownsa.  Kriitikoille se oli ilkeää vitsiä, mutta uskon Edien nauttineen täysin siemauksin parrasvaloista ja Grey Gardens-fanien  rakastavista katseista.
Molemmat Ediet olisi helppo leimata mielisairaiksi valintojensa ja käytöksensä perusteella.
Omasta mielestäni he ilmaisivat itseään selkeämmin kuin juuri kukaan ns.”normaaleista”. Suoraan, kipeästi ja huumorilla.  

 But you see in dealing with me, the relatives didn't know that they were dealing with a staunch character and I tell you if there's anything worse than dealing with a staunch woman... S-T-A-U-N-C-H. There's nothing worse, I'm telling you. They don't weaken, no matter what.

-Edith "Little Edie"Bouvier Beale -