vastuu elämästä

"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
✊💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.

Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja

 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 ✩
 

Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.

HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.

Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.

✩

Ja sitten tuli tämä kirja.

Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.

Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.

Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.

On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.

Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.

Lapsuus.

✩

Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.

♡

Lisää aiheesta:

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Viisi naista, sata elämää

juuri nyt

On jatkuvasti sellainen olo, että kirjoitan aina väärästä aiheesta.
Kun viimeksi kirjoitin grungesta ja Nirvanasta, jälkikäteen hiipi esiin olo, että miksen kirjoittanut feministipunkista, joka on vielä kovempi juttu, ja auttaa allekirjoittanutta ja monia muita paljon enemmän tässä maailmassa kuin vanhempienvihaamisrallit.

Ja sitten, kun silmää läpi päivän uutisia, ei hetkeen näe mitään kyyneleiltään.
Siinä vaiheessa, kun uutiskuvien päälle pitää painaa käsi, kun ei kestä nähdä, on parempi siirtyä tekoihin.
Eli laittaa vaikka armaita pennosiaan Unicefille, Punaiselle ristille ja Pelastakaa lapsille ry:lle. Yrittää edes jotain.
On parempi sytyttää kynttilä kuin kirota pimeyttä.


Ja sitten on uutiset Puolasta, missä naiset osoittavat mieltään aborttilakia vastaan ja joku rohkea nainen Suomessakin. Ja mikä siinä on, että kommentoimassa ovat koko ajan miehet? Anteeksi, mutta olisivat hiljaa. Anteeksi, mutta ei anteeksi.

Ehkä pitää sulkea kanavat hetkeksi ennen kuin heittää lopullisesti misantropian puolelle.

Ja oikeastaan mun pitikin taittaa kouluun väriaiheista vihkoa.
[Ja oikeasti:Mun pitää oppia seisomaan sen takana, mistä kulloinkin kirjoitan.]


I said hey, what's going on?

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

Liebster-award

 



 Haa, kiitos Hanna-Riikalle  Liebster-awardista!

 

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi. 
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen. 
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa. 5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat. 
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen. 
7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Hanna-Riikan kysymykset:

1. Lempisanasi?
 Tämä on vähän outo mutta "propaganda" on musta todella kaunis, suorastaan seksikäs sana. Luonnollisesti sanana ei asiana. "Hämäränhyssy" on myös viehättävä tai vain "hämärä".

2. Inhokkisanasi?
Rääkkäys. Kuulostaa juuri siltä mitä tarkoittaa. {Sikäli siis oikein onnistunut sana..}
 Mutta sitten on näitä iltisilmauksia kuten "superhelle" ja "seksivau" sekä mammakielen rakkausmassut ja masuasukit, joiden olemassaoloa en haluaisi edes tunnustaa.

3. Miellyttävä ääni ja/tai epämiellyttävä ääni?
 Sateen ropina lehdillä ja ikkunalaudalla. Kaikki ne tyttäreni pienet spontaanit äännähdykset. / Kaikki yhtäkkiset pamaukset.

4. Ketä mytologista hahmoa muistutat tänään?
Tunnen mytologioita  häpeällisen huonosti. Sanotaan nyt että hiiden hirvi.

5. Mikä on sisäinen voimaeläimesi? (Laajasti miellettynä, ei tarvitse olla eläin.)
Kyllä se on pöllö. Mieheni alkoi kutsua minua pöllöksi melkein heti tavattuamme. Pöllön olemus on minussa syvällä, ja oli mukava saada tämä tunnustus/tunnistus. 

6. Millä keikalla tai missä konsertissa oot ollut viimeks?
Tampereen Kivenheitossa oli blues-iltamat. Siellä koin itselleni harvinaisen, lähes käsittämättömän, onnenkantamoisen että itse Marjo Leinonen hiippaili ennen keikkaa takapenkilleni jutskaamaan, pelasimme hetken pöytäjalkkista ja halasimme. Siitä Marjo kipitti suoraan lavalle ja lauloi ihanasti.

7. Mitä oot syönyt tänään?
Risottoa ja minttusuklaasufuja,jotka näennäisesti ostin lapsenvahdille.

8. Mitä väriä et käytä vaatteissasi ikinä, jos on valinnanvaraa?
Lähes kaikki värit sopivat pilkahduksina mustaan,mutta neonkeltainen ei sovi päälleni {meaning;head}.

9. Minkä kirjan olet lukenut viimeksi?
Laura Honkasalon "Eropaperit". Teki olon raastavaksi menneestä ja samalla kiitolliseksi nykyisestä.

10. Mitä blogia/nettisivua vihaluet?
Argh. Näitä ei nykyään ole, ehkä ajan puutteen vuoksi, ehkä siksi ettei kupoli kertakaikkiaan kestä. Iltapaskan sivuille eksyn joskus.

11. Mitä numero 11 merkitsee sinulle?
Ensiajatus:Kaksi samaa numeroa peräkkäin. 


*

Itse haastan ja palkitsen nämä blogit:

Joni Lanki
OnhanNoita
Bisous,Roosa
StarkKonst
ForTheLoveOf


11 kysymystäni:

1. Kuka oli nuoruuden lempikirjailijasi?
2. Pieni asia,joka lohduttaa sinua?
3. Muistatko ensisuudelmasi?
4. Oletko taitava käsistäsi?
5. Miten olemustasi viimeksi kuvailtiin?
6. Miellyttävin tunne kehossa?
7. Jos joutuisit viettämään lopunelämäsi tietynvärisessä huoneessa, minkä värinen huone olisi?
8. Lempisanasi ja/tai inhokkisanasi?
9. Mikä on tärkeintä sinulle juuri nyt?
10. Häpeätkö jotain aiempaa lempibändiäsi? Mitä???
11. Kuka on nykyinen lempikirjailijasi? 


Suotuisia tuulia!


Edit. Anteeksi, pistin epähuomiossa kaksi kertaa saman kysymyksen. Korjattu.