Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Metsäutopia

Metsäteatteri-harjoituksista

Jotain on tapahtunut. Jotain hyvää, jotain positiivista, jotain hidasta, jotain kaunista. 

En heti huomannut sitä, mutta olen alkanut voida paremmin. Ahdistava tunne on väistynyt ja olen vapaampi. En enää häpeä lajiani. He ovat antaneet sen vain olla, vetää henkeä. Minä olen antanut. 

Se on antanut minulle anteeksi. Se on saanut levätä, palata, palautua, muistaa, tulla takaisin, kaunistua, rumentua, levittäytyä, olla oma itsensä. Se muistaa taas, kuka on ja nyt minä palaan sen luo.

Minäkin olen muuttunut. Olen rauhallisempi. Olen mennyt taaksepäin, vetäytynyt, mutta samalla löytänyt uutta. Olen oppinut, olen miettinyt asioita, olen hengittänyt. Olen liikkunut, olen kävellyt, käyttänyt käsiäni. 

Olen unohtanut ostaa, mennä paikalle, suorittaa, kehittyä. Se on tehnyt minulle hyvää, olen palannut itseeni, ytimeeni. Siihen, mistä minut on tehty. Minua ei enää jatkuvasti ahdista, koske, harmita, väsytä, turhauta. Sen sijaan olen hyvää, rauhallista maaperää oivalluksille. 

Olen löytänyt vanhoja tekstejä, vanhaa tietoa. Olen alkanut joustaa, venyä, notkistua, tuntea raukeutta, omaa voimaani.

Uskallan romahtaa noustakseni taas uudelleen. Rumentua tullakseni taas kauniiksi. Olla keräämättä, sitten kerätä, kun on siihen tarve. Käyttää, olla käyttämättä, sitten käyttää uudelleen. 

Olen muistanut asioita ensi kertaa sitten lapsuuden. Miltä tuntuu juosta vapaana kaikki raajat levällään. Miltä tuntuu hengittää vatsanpohjasta asti. Miltä tuntuu innostua nenänpäätään myöten. Tuntea kaikilla aisteillaan yhtä aikaa.

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. 

Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. 

Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.



Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta