23.10.2024 Pariisissa

Pariisissa hotellissa, jonka
sisäänkäynti hukkuu seinään

Lattia alkaa rikkonaisista kaakeleista ja
talon ainoassa vessassa työmiehet polvillaan
rukoilevat vesijohdoista toimivia




Pariisissa on kiitettävä jokaisesta armosta




Että ylipäätään on hotelli
käsittämättömän vilkas pienuutensa nähden




Miten näin pienessä talossa voi koko ajan ovi käydä ja askeleet ravata portaita




Korkea ikkuna on sisältäpäin märkä vesihöyrystä
ulkoa tulvii sisään lesbobaari ja loputon sireeni




Vuoteen vierellä paperipusseissa muistoja, joita en sittenkään tarvitse

ja vuoteella mies, joka on 90-luvulla etsinyt täällä rahattomana siirtolaisten yösuojaa
ja saanut poliisilta pampusta






Kaikki resonoi
jokainen runo lävistää ihoni





Pariisissa minä saan pehmeän sängyn, jolla lukea ja ensi kertaa
saan käsittää, mitä rakkaus on




Se on pieni armahdus
päivän päätteeksi




Suihkukoppi huoneen nurkassa

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Lady Chatterleyn rakastaja 2022

Lady Chatterley’s Lover (2022)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.

Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa