Kevään ruoste

 

Luin juuri loppuun Donna Tarttin Pieni ystävä -romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.

Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. 

 

 

 

 

 

 

 

Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.

Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.

Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää.

keväästä

Se tuntuu ilmassa 
väkivaltaisena.

Kevät. Ehkei se kokonaisuudessaan ole mitenkään vastenmielinen.
Mutta tämä alku on kuin väkivaltaa.
Valo hyökkää yhtäkkiä päälle pimennysverhojenkin takaa, valo sattuu henkisesti.
Ehkä se on eniten tämä väli, jossa valuva hanki paljastaa kaiken mädän ja mutaanpainetun. Kun täytyisi rynnätä kukkasipulien kanssa kohti henkeäänhaukkovaa maata.
Kun pitäisi herätä eloon.
Ja haluaa vain sinne luolaan, hengittämään kiven turvallista kosteutta.
Kiskon aggressiivisesti pajunkissoja.
Ostan namusia virpojille, joille mies avaa oven.

Olen niin väsynyt että hitto.
Allergia tulee ja tekee tullessaan terävästä kipeästä sokeaa puuroa. Hiekkaa hiuksissa, silmissä, korvissa, nielussa. Aamuin illoin öin.
Laitan epätoivosena Laila Kinnusen äänen soimaan stereoista ja se helpottaa hetken.
Tekee valosta jotenkin pumpulireunaisempaa.

Nuorempana yhdistin pääsiäisen massiiviset itkukohtaukset messiaan kuolemaan. Kouristelin sellaisissa tuskissa, että etsin jo stigmoja ranteista. Ihmettelin jossain mieleni sopukoissa, että olenko todella näin uskonnollinen.
Vaikka pidän Jeesuksesta hahmona, ja monia opetuksistaan oikeina, en usko tämän monen päivän kiemurtelun liittyvän oikeastaan lapsen uskooni.

Eiköhän tämä ole sitä aivokemiaa.
Johtuuko se siitä, että olen syksyllä syntynyt? Vai olenko einoleinolaisen hallan lapsi.
Himoan hämärän hyssyä.
(Miksi muuten jotkut uudet ilmaukset tulevat elämässä vastaan yhtäkkiä toistuvasti? En ollut koskaan kuullut ilmaisua "hämärän hyssy", nyt se on yhtäkkiä tullut vastaan monesta tuutista. Nykyään ennenkaikkea omastani, sillä omin sen tietenkin heti omaan sanavarastooni.)

Tämän pääsiäisen kuljin pakanana puolisuljetuin silmin, katkonaiseen hengitykseeni keskittyen.
Katsoin Gilbert Grapen, joka oli nuoren minäni lempileffoja. Nauliinnuin siihen. Itkin ja hengitin kohtaus kohtaukselta tämän täydellisen, yksinkertaisen tarinan.
Itkin ja heittelin lapseni kanssa pehmopalikoita.


Tarina kuin tarina, minä itken.

Se on tää paniikintunne. Ja se tulee joka kevät.

*