23.10.2024 Pariisissa

Pariisissa hotellissa, jonka
sisäänkäynti hukkuu seinään

Lattia alkaa rikkonaisista kaakeleista ja
talon ainoassa vessassa työmiehet polvillaan
rukoilevat vesijohdoista toimivia




Pariisissa on kiitettävä jokaisesta armosta




Että ylipäätään on hotelli
käsittämättömän vilkas pienuutensa nähden




Miten näin pienessä talossa voi koko ajan ovi käydä ja askeleet ravata portaita




Korkea ikkuna on sisältäpäin märkä vesihöyrystä
ulkoa tulvii sisään lesbobaari ja loputon sireeni




Vuoteen vierellä paperipusseissa muistoja, joita en sittenkään tarvitse

ja vuoteella mies, joka on 90-luvulla etsinyt täällä rahattomana siirtolaisten yösuojaa
ja saanut poliisilta pampusta






Kaikki resonoi
jokainen runo lävistää ihoni





Pariisissa minä saan pehmeän sängyn, jolla lukea ja ensi kertaa
saan käsittää, mitä rakkaus on




Se on pieni armahdus
päivän päätteeksi




Suihkukoppi huoneen nurkassa

Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Sinä sisälläni joka kirjoitat

Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.

Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. Älä mystifioi.

Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.

Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.

Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.

Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa.

Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. Dionyysinen taiderakenne, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.

Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.

Valamo

Kun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.

Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärillä oleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.

Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.

Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.

Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.

Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.

Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.

Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.

Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.

Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.

Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.

Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.

Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.

Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.

"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.

Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.

Aloitamme kotimatkan.

Kerrostalo

Puran nyt hetken tajunnanvirtaa, koska mieli tuntuu sitä vaativan.
Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, se ei ole yhtään niin yksinkertaista kuin aiemmin luulin.
Täytyy olla monenlaista asiantuntijuutta, ja juuri siihen en itsessäni oikein vielä luota.

Hanna-Riikka Kuisman uusin kirja Kerrostalo on nyt lukemisen alla, ja se on toiminut jännästi polttoaineena omalle kirjoittamiselle.
Ehkä siksi, koska estetiikantajumme ovat hyvin samanlaisia.

Viita-akatemia on saanut miettimään kirjoittajuutta uusin silmin, käytännöntyönä, teknisinäkin asioina. Täytyy olla tosi tietoinen koko ajan. Olen loppupuolella Kerrostaloa ja sen voi sanoa, että Kuisman kivenkova tarkkanäköisyys kuvauksessa huimaa, ja siinä inhorealismikin on kaunista.
Kirjailijana hänellä on niin selkeä maailmankuva ja selkeä yleistietous, että koen verrattain olevani ihan raakile, ainakin tässä ja nyt. Sanon tämän ilolla.

Teen juuri nyt huomioita enemmän kirjoittamisesta sinänsä kuin itse kirjasta, mutta tässä tapauksessa se johtuu siitä, että Kuisman tapa kirjoittaa kiehtoo ja inspiroi minua juuri tekstin tuottajana todella paljon. On helpompi hetken havainnoida maailmaa jo muutaman sivunkin jälkeen.
Tässäkin kirjassa näkyy vahva asiatietous ja rohkeus mennä pitkälle, ihan takaseinään asti ja näyttää, että sielläkin on jotain ja sieltäkin voi alkaa jotain.
Mielikuvana on koko ajan ollut asfaltin raosta kasvava leskenlehti.
Lopun maisemasta nouseva pieni itu.

Ensimmäinen vuoteni Viita-akatemiassa loppui juuri ja opettaja antoi minulle aineettomana lahjana taidekuvakortin hetkeksi katseltavaksi.
Maalaus oli Pekka Halosen Tomaatteja, jossa näin aluksi vain tomaattioksiston.
Vasta jälkikäteen tajusin, että suurin osa tomaateista oli kuultavan vihreitä, kypsymisen alkuvaiheessa. Tämä pieni oivallus teki minulle yhtäkkiä rikkaan ja odottavan olon.
En ole vielä valmis, mutta kasvillisuus on lähtenyt nousemaan ja kehittymään.
Sitä on vain muistettava kastella.

Tämän raakuuden ja puhtauden hengästyttävän yhdistelmän tunnistan myös Kuisman kirjassa.

ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.

 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.

veriappelsiineja ja vihersalaattia

Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.

Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa. 

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.

läpimeno

Kirjoja. Paperia. Sanoja. Valoa.
Olen saanut yhteyden, joka tekee nälkäiseksi, valpastaa, valjastaa.
Sanoja aamuisin, sanoja iltaisin, sanoja, kun uni hetkeksi katkeaa.

Me olemme kirjoittajia. Sanan rakastajia. Elämän eliöitä.
Näkyjen näkijöitä.

Kynän ja kirjan aika.
Tulostimen lämpö, musteen tahrimia liuskoja, kirjailijavieraita, joiden teoksiin sukellan uudella tavalla. Raikkaisiin uniin.
Minä lennän, uin.
Minä saan kutsun, minä menen.

Minä olen ensimmäinen läpimenon katsoja ja kasvokkain sanattomuuteni kanssa.
Minä suunnistan Kapteeninkadulta Topeliuksenkadulle ja koen ensi kertaa olevani sisällä Helsingissä.
Ullanlinnasta Töölöön aamupäivän lumisohjossa unisin silmin tippuvia jääpuikkoja hajamielisesti väistellen, osana sitä kaikkea.

Iltaan asti etsin sanoja ja kuvaan lopulta sanattomuuttani väsymyksestä tärisevin tavuin.

Minä jatkan arkea, vaikka näen toiseen maailmaan.
Susi minussa vaanii ja vuorovaikuttaa valon kanssa.

meren pulssi

Olen rannalla, käsissäni painava ankkuri.
Kaikki hyökyy yli.
Meri edessäni, meri sisälläni.

Näen edessäni aikajanan, joka on arvioitu kolmeksi vuodeksi, mutta on todellisuudessa määrittelemätön aika.
Viime lauantaina aloitin kirjoittajakoulun.

Kun menen ensimmäiseen tapaamiseen kangaskassissa uudet lehtiöt ja kynät, uskallan hädin tuskin hengittää.
Katson edessäni istuvan naisen violettia kaulaliinaa, sen violetteina kiiltäviä paljetteja.
Ehkä siellä on hänen kaltaisiaan naisia. Ajatus rauhoittaa.
Kun nousemme bussista, tiedän jo hänen olevan menossa sinne, mutta silti lähden etsimään toisennäköistä rakennusta vain päätyäkseni hänen kanssaan saman pitkän pöydän ääreen.
Aivan toisenlaiseen paikkaan kuin olen kuvitellut ja samalla juuri sellaiseen, jossa käsitän kaiken kuuluvan tapahtua.
Seinillä on isoja kirjailijoiden kasvokuvia ja lasikaapissa edessäni on ystävättäreni julkaistu kirja.
Hänen, joka on vuosi toisensa jälkeen rohkaissut minua tänne.

On oikeastaan yhdentekevää, onko minulla vielä toimivia kyniä ja tyhjiä liuskoja.
Onko minulla vielä yhtään valmista ajatusta.
Kiire tappaa tämän kaiken, käsitän.
Edessäni on kolme vuotta ja olen vielä alkuviivalla, sen rajoilla häilyen.
Pääasia, että seison tässä ja hengitän meren tahtiin.

Samaan aikaan täsmälleen näistä samoista kuohuista alkaa kaksi muutakin prosessia.
Olen valmistautumassa psykoterapiaan, yhtä määrittelemätön, yhtä valtava.
Ja perhesuhteissani on myös alkanut uusi aika, avarampi, oikea.
Minulla on yhä kaikki tämä, jota olen ajoittain epäuskoisesti pidellyt vapisevissa käsissäni, ja mahdollisuus uusiin liuskoihin.
Kaikki tämä on vielä mustekynäni säiliössä, kirjoittamattomina sanoina.
Kaikki tämä on vielä nielussani, mitään ei ole vielä sanottu.
On suhteita, joita ei ole vielä luotu, paljon määrittelemätöntä kauneutta.

Haluan seistä tässä ja sanoa, että minua pelottaa. Hengittää ihanaa, seisauttavaa hallaa.
En vielä tiedä mitään.
Suljen silmäni ja annan meren pulssin siirtyä minuun.

vastuu elämästä

"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
✊💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.

Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja

 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.

ヽ(^.^)ノ

Meitä pyydettiin kirjoittamaan juttu luokan lehteen harrastuksesta.
Punnittuani useita vaihtoehtoja huomasin, että yhdessä niistä yhdistyvät oikeastaan kaikki.
Eli...

Harrastukseni: Haahuilu          

                                       

Miettiessäni harrastuksia, jotka ovat seuranneet minua kautta elämän, huomasin niitä olevan kolme: kirjoittaminen, valokuvaus ja luonnossa haahuilu.
Näistä kolmesta valitsen nyt haahuilun, sillä siihen yhdistyvät myös kaksi edellistä. 
Tämä, mitä kutsun haahuiluksi tarkoittaa siis sellaista suunnatonta luonnossa oleilua ja tunnelmointia, jossa voi menettää ajantajun ja suorittamisen.
Vasta viime vuosina olen antanut siihen tulla hieman suunnitelmallisuutta.
Pidemmillä reissuilla se on tärkeää ettei vilu, nälkä tai jokin pahempi iske.

Lapsena minulle riitti kerrostalolähiön kupeessa oleva pikkumetsä, jonka polkua sahasin vain saadakseni tuntea olevani siimeksessä. Luontoa se on pikkumetsäkin.
Parasta oli kuitenkin äitini kotipitäjässä Pohjois-Pohjanmaan Merijärvellä, missä oli täydellinen luonnon rauha ja monimuotoisia metsiä, jotka olivat tuttuja ja tuttuudessaan hyvin rakkaita.
Kirjoittaminen astui kuvaan mukaan, sillä jokin luonnossa sai mielikuvitukseni lentämään, ja tarinat alkoivat kertoa itseään.
Usein inspiraation iskiessä tuli kiire hypätä pyörän selkään ja äkkiä ruutuvihkon äärelle kirjoittamaan tai isoisän vanhaa kirjoituskonetta naputtamaan.

Teini-iässä sain kameran käyttööni, ja alkuun kuvailin vähän kaikkea miten sattuu.
Oikeastaan vasta aloittaessani av-viestinnän opiskelun kuvaan astui kaksi myös luonnossaliikkumiseen vaikuttavaa juttua: järjestelmäkamera ja ihminen, jolla oli partiossa viimeisen päälle opitut eräilytaidot.
Ensi kertaa aloin miettiä, että ehkä haahuilun lisäksi voisin kokeilla eräilyä ja patikointia, ja opetella samalla luontokuvausta.
Ensimmäisen yöni teltassa vietin Repoveden kansallispuistossa kesäkuun lämmössä.
Seurasin vierestä teltan pystytystä ja purkua, retkikeittimen virittelyä, tulentekoa ja repun pakkaamista pientä avuttomuutta tuntien.
Pikkuhiljaa karaisin itseni ja lähdin opettelemaan. Se toi heti itsevarmuutta luonnossaliikkumiseen. Ilman kartturia en kuitenkaan uskaltaisi lähteä vieraaseen metsään, vaikka kansallis- ja luonnonpuistoissa usein onkin opasteet.

Seuraava isompi reissu oli ensitutustumiseni Lappiin. Vietin Inarin Lemmenjoella vajaan viikon syyskuun ruskaloistossa. Asetuimme laavulle ja teimme päiväreissuja lähiluontoon ja tunturille.
Pää oli pyörällä luonnon kauneudesta, nuotion savusta, tunturin viimasta ja täydellisestä eristäytyneisyyden tunteesta.
Seuranamme olivat vain eläimet, joista etenkin kiukkuiset sopulit sulattivat sydämeni.

Parhaimmillaan luonnossaolo on kiireettömyyttä ja kauneudenhavainnointia ilman suorittamisen tunnetta. Parhaat valokuvat ja kirjoitukset syntyvät pakottamatta.

Nyt luen ensi kertaa eräopasta lisätäkseni varmuuttani luonnossa liikkumiseen, että voisi turvallisesti haahuilla yhä isommilla mailla.

Edit. Hep! Lopullinen lehtijuttu löytyy kouluaiheisesta sisarblogistani:

Lehtijuttu ja ladelma

muistelo
ヽ(^.^)ノ

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

häpi stoori

Skannasin tänne nyt kolme vuotta sitten rustaamani kolumnin, jonka olin TÄYSIN unohtanut.
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.

Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.

Esko Valtaojan viimeinen luento

kipu

Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
                 mikä on

En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua

Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
         itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.

Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
          ääriviivaan
nukahdan

Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni

Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä

Haluan kotiin heidän kanssaan.



*

Voimia ⚓
All my love for the refugees ☆

Jää. Lähde.

Pohjanmaalla.
Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.

Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.

Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.

Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.

Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.

Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.

"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.

Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.

 

uusi manner

"--- Rakastan matkantekoa sirpaleiden ja rikkonaisten luo, niiden luo joiden tarinaa ei ole vielä kerrottu. Tämä uusi manner, unohdettujen ja nimeämättömien esineiden ja ihmisten maailma, jonka syrjäisten kolojen ja äänten tarina on vielä kertomatta, on niin avara ja neitseellinen---"

-Orhan Pamuk:Muita värejä-

Sadepäivän irtoajatuksia

Mitä minä haluan elämästä sanoa?

Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.

Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.

Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?

Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡

maata kohti

Yksi viikko vieräytetty Pohjanmaalla, äitini kotipitäjässä.
Viikko aikana tuntuu tosin kovin suhteelliselta, sillä siellä taajuuksilla tipahdan aina jonkinlaiseen aikakuoppaan.
Syvälle edelliskesien lapsen, nuoren, nuoren aikuisen, aikuisen, ikuisen minän tuntemuksiin ja uniin.

Kun kulkee pellon reunaa, siinä missä joskus oli järvi, kuulee hiljaisuuden kohinana kuin simpukan sisältä. Menneet hiljaisuudet yhtyvät uusiin. Ja kaikkien niiden alla vaimeana; työn ääni. Ja taukojen puheensorinat, sintu ja sahti. Ja kahvi.

 Maata kohti, 
          koota mahti.

Kamarissa kosketan taas vanhoja kuvia ja sivuja. Työpäiväkirjoihin on pappa kirjannut kauniilla käsialallaan ostot, kylvöt, nostot, mutta myös hilpeitä välikommentteja kuin suoraan viestinä lapsenlapsille.
Tunnen vereni suorastaan kiehuvan rakkaudesta sukulaisiin, niihin jotka avaavat seinän takana jääkaappia, katsovat tosi tv-ohjelmia. Ovat herkkiä, murahtavat rakkautensa. Ovat ujoja ja kyteviä hellyydessään.

Syvälle päästyä, alkaa elämä kaupungissa näyttää vieraalta.

Se on se sama migreeni (tai sen kaltainen tunne) joka tulee joka kerta. Se on portti kaupungin ja sielunmaiseman välillä. On iskeydyttävä betonin läpi, että pääsisi takaisin maalle.

Olen onnellinen, että mies oli mukana kokemassa sitä, ei tietenkään aivan kuten minä, vaan omalla tavallaan. Näkemässä pidemmälle, kuljettamassa uusia polkuja ja reittejä, joita minä en muistelultani näkisi.
Havainnoimassa kaikenmaailman kerttuset ja pörriäiset. Osoittamassa satakielen monenkirjavan lurituksen pihapuussa.

Talo on vanha, ei kestä kauaa asumiskelpoisena. Lähitienoo hiljentynyt. Se sattuu.

Haaveilemme lottovoitosta, jolla kaiken voisi vielä pelastaa.

Siellä sopisi olla, kirjoittaa.

Talon vintillä muokkasin syksyllä tekemäni runovalokuvakirjani julkaisumuotoon, odottamaan lentoonlähtöä.
Mies kaivoi luhistuvan ladon seinälautojen välistä vanhat sukset, jotka otimme mukaamme Tampereelle. 

Maalla ollessa pelkäsin palata tänne. Täällä pidän maata yhä käsissäni ja koen rauhaa.

En tahdo sen hiipuvan.
Saimme tehtyä joitakin vaikeita päätöksiä ja nyt ilmassa on lupausta.
Sukset nojaavat työhuoneen seinää vasten, ihmeissään, uteliaina.