23.10.2024 Pariisissa

Pariisissa hotellissa, jonka
sisäänkäynti hukkuu seinään

Lattia alkaa rikkonaisista kaakeleista ja
talon ainoassa vessassa työmiehet polvillaan
rukoilevat vesijohdoista toimivia




Pariisissa on kiitettävä jokaisesta armosta




Että ylipäätään on hotelli
käsittämättömän vilkas pienuutensa nähden




Miten näin pienessä talossa voi koko ajan ovi käydä ja askeleet ravata portaita




Korkea ikkuna on sisältäpäin märkä vesihöyrystä
ulkoa tulvii sisään lesbobaari ja loputon sireeni




Vuoteen vierellä paperipusseissa muistoja, joita en sittenkään tarvitse

ja vuoteella mies, joka on 90-luvulla etsinyt täällä rahattomana siirtolaisten yösuojaa
ja saanut poliisilta pampusta






Kaikki resonoi
jokainen runo lävistää ihoni





Pariisissa minä saan pehmeän sängyn, jolla lukea ja ensi kertaa
saan käsittää, mitä rakkaus on




Se on pieni armahdus
päivän päätteeksi




Suihkukoppi huoneen nurkassa

TUNNUSTUS KAUPUNGILLE ( Sándor Csoóri  / Suom. Hannu Launonen)

Niin paljon tuulen ajamaa roskaa kadulla,
niin paljon tyhjenneitä, ajelehtivia kasvoja,
       tukahduttavia savuraitoja kaupungin taivaan alla!
Ja niin monia virutettuja rakkauksia seinien takana!
Mutta kun intohimo vaihtuu vihreäksi
         niin kuin risteyksien valot lyhyeksi aikaa,
sateet ja hillityt lehvät ampaisevat heti liikkeelle,
           pitsiverhot satavat korkeuksista,
        ja välkkyvä hulluuskin kiitää
      pitkin ratakiskoja,
vislaa ja valittaa
         kuin hullu falsetissa.

Rakastanko sinua? Enkö rakasta? Kolmekymmentä vuotta
olen repinyt päivyrin sivuja, Kaupunki.
           Harhailen kaduillasi,
               en tiedä minne olen matkalla.
Täällä kaikki on lähempänä kättä, ruumista,
lähempänä nautintoa, tappamista.
Boilerien lohikäärmenieluista
           syöksyy liekkejä minua kohti kuin sadussa,
ja ikuinen saasta virtaa
                maanalaisissa viemäreissäsi.
Kuulunko sinulle, Kaupunki? Vai olenko vain
                   sinun vankisi?

  Usein minä hylkään sinut, kiellän sinut ja ikävöin sinne
missä liekit yhä käyvät
                pitkäkseen maahan
                   kuin uupuneet työjuhdat
ja puutarhassa vierailee siili, muinaisuuden uskottu,
mutta sen samettiliikkeissä äkkiä kirskahtavat
        sinun sadattuhannet ikkunasi ja teräsosasi,
ja sinun sievät, hermosairaat naisesi orvosti parkaisevat,
ja äkkiä minä olen jo siellä, heidän joukossaan,
korkealle kiitävissä peilihisseissä,
       maanalaisen viimassa, hiuksia uittavassa.

Ja minä monistun sinun katseistasi ja omasta
hulluudestani. Jos sinä et ota minua omaksesi,
       kenties vain metsä mietiskelee minun kanssani,
          metsä ja kuolema, Kuuhun nojaava,
eikä maailma tule noutamaan minua eikä lähetä perääni musiikkia,
niin että voisin muuttua kuolemattomaksi. Minun valkeilla
         kalvoillani sinä väriset kiihottavasti
niin kuin herneensiemenet tärisevillä rummuilla. Nieleekö sinut
savu? Vai maanjäristys? Kiiruhtavien tuliruusujen versonta?
        Vaikka petän sinua, olen silti
            puolellasi.

 

kipu

Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
                 mikä on

En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua

Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
         itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.

Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
          ääriviivaan
nukahdan

Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni

Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä

Haluan kotiin heidän kanssaan.



*

Voimia ⚓
All my love for the refugees ☆