Näytetään tekstit, joissa on tunniste dissosiaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dissosiaatio. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. maaliskuuta 2019

ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.




 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.







perjantai 1. maaliskuuta 2019

seuraava suupala




Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina.

On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.

Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.

Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.

Sisälsi:  
*  työpäivä 
* ensimmäinen psykoterapia 
* odotteluhengailua muualla kuin kotona  
* toinen työaiheinen kokoontuminen

Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli psykoterapia on nyt sitten vihdoin alkanut.

Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.





maanantai 18. kesäkuuta 2018

yksinäisen identiteetti

Viime lauantai oli yksi elämäni raskaimmista päivistä.
Syitä on monia, ja niitähän minä olen heti etsimässä, kokemus oli niin järkyttävä.
Ahdistuskela oli pitkälti itse aiheutettu ja sitten oli vastikään lopetettu lääke.
 Ja tämä helle.
Tämä kuiva kaupunkihelle, johon en totu, josta puolestani voisi poistaa viimeisen e-kirjaimen.
Kuumuus tarraa ihoon, salpaa hengen, estää ajattelemisen, takaraivoon asettuu pysyvä paniikki.
Alan tehdä samaa kuin luonto; nuupahtaa, hiipua. Haukon henkeä,anelen sadetta.
 Ulkona minun on kuitenkin kyettävä olemaan, koska lapsi.

[ JA: kuitenkin
kesä on sitä mannaa, linnunmaitoa, ydinnestettä
jota tiedän, että minun täytyy imeä itseeni varastoon. ]


 Nyt on vähän satanut. Se mahdollistaa nämä sanat.

Lauantai oli oikeastaan yksi tauoton paniikkikohtaus ja minun täytyi pystyä huolehtimaan tyttärestäni.
Niin kovaa kohtausta en osannut ennakoida, ja mies lähti yöksi Jukolan viestiin.
Kun se muuttui täysin fyysiseksi, pulssi kiihtyi, takaraivossa poltti, taju alkoi mennä, käsivarret puutuivat ja mikä pahinta pelkäsin hädissäni tekeväni jotain pahaa (niin ei kuitenkaan koskaan käy),
en voinut enää auttaa itseäni.
Soitin ensin miehelleni, joka oli autossa. Hän antoi minulle puhelimessa kaikkensa.
Kohtauksen yhä pauhatessa minä tein sen, minkä olen tehnyt helevetin liian harvoin,
tukeuduin ystävään.

Ja hänen ihana, rauhallinen äänensä sitoi paniikin kourat selän taakse, ja minä puhuin
ja itkin ja puhuin
kaikki tuli yhtenä virtana ulos.

Miten minä pelkään pilaavani kaiken
miten kannan yhä sisälläni yksinäistä ihmistä
miten kiitollinen olen
miten paljon häntä rakastan, vaikken koskaan soita.
Se kaikki oli niin uskomattoman tärkeää ja todellista,
käsittää se, sanoa se ääneen.

Ja hän puhui minulle omasta pelostaan. Hän pelkää erota,
koska yksinäisyys pelottaa ja ero hävettää.
Minä ymmärrän häntä.
Olenhan itsekin ennen nykyistä kumppanuuttani ollut ihan käsittämättömän paskassa suhteessa mieheen, jonka annoin aina uusiksi romuttaa itseni vaikken edes tiedä pidinkö hänestä lopulta tippaakaan.
Yksinäisyys oli silloin minulle kivireki, jota kiskoin ja piilottelin katseilta.
Ja lopulta se oli juuri se, joka minut pelasti.
Tuli aamu, jolloin päätin saaneeni tarpeeksi jo aikaa sitten.
Vedin kengät (muistan ne vieläkin, sellaiset pitkät ja korolliset jollaisia en yleensä pidä) jalkaani ja lähdin ovet paukkuen koskaan palaamatta.
Sillä yksinäisyys on niin paljon laadukkaampaa ja kehityskelpoisempaa kuin paskassa suhteessa roikkuminen.
Kun olin sen päätöksen tehnyt, elämä yllätti. Oikea ihminen käveli samaan tilaan, enkä minä takertunut häneen eikä hän minuun. Hän tuli ja jakoi yksinäisyyteni.


















Ystäväni sanoi eroavansa miehestä, vaikka se pelottaa ja hävettää.
Ja minä sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Eroaminen väärästä kumppanista on viisasta.

Minä tunnen ja tulen tod.näk. aina tuntemaan solidaarisuutta yksineläviä kohtaan.
Koen, että oma perheellistymiseni oli pitkälti hyvää onnea ja oikean ajoituksen sattumaa.
Puhun lähtökohdista, loppu on ollut omissa käsissäni.
 Ja minulla on yhä yksinäisen/yksinelävän ihmisen identiteetti. Olen syntyjäni yksinviihtyjä, henkinen puolierakko. (Se on ollut niin luontainen rooli, että yhtäkkinen ihmisenkaipuu on joskus niin vieras, että se hätäännyttää.)
Se näkyy siinä, että ajan itseäni yhä uudelleen sinne, missä on vain minä ja oma imperiumini,
vaikka sille ei olisi aikaa, tilaa tai varsinkaan tarvetta.
Ja siinä, että kannan joskus pientä syyllisyyttä, että vietämme laatuaikaa nykyään kolmen kesken. Ihan perseestä.

Soitin lauantaina vielä toistamiseen ystävälleni, kun paniikki vain jatkui.
Hän kehotti minua lähtemään ulos.
Pakkasin itseni ja tyttäreni ovesta.
Aurinko paistoi kuumana, enkä minä ollut tajuissani, vaikka samalla olin sitä tyttärelleni.
Olin paniikissa ja kuitenkin ääriviivoiltani vakaa äitihahmo, joka keräili tytön kanssa kukkia ja etsi bussipysäkkejä.
Suu kuivasi, pelkäsin nestehukkaa, pureskelin pari voikukan lehteä.


















Ilta tuli lopulta viilentämään maailman. Tuli hetki, että saatoin vähän helpommin hengittää.
Kukkaset olivat kraanavedessä kupissa ja minä viesteilin siskoni ja ystäväni kanssa
"Vaikka tää on ollut elämäni raskaimpia päiviä, olen myös ollut todella kiitollinen elämäni ihmisistä."

Kun makasin sängyllä ja odotin unta, puhuin vielä hetken miehen kanssa puhelimessa.
Lopulta nukahdin käsi tyttären hiuksissa, Rainbowdash-pehmoponi kainalossani.
Nukuin koko yön ja näin rauhallista unta, missä kokkasin erilaisia ruokia isoille pöydille, tarjottavaksi.

 

Merkinnässä on kuva Maria Veitolan kirjasta. Olen tunnistanut pal-jon hänen kirjoittamiaan asioita kaikilta elämän osa-alueilta.
Ja saanut niihin terävää, oivaltavaa ja rapeaa lisänäkökulmaa. Kiitos Marialle. 







maanantai 21. marraskuuta 2016

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 
 
Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.
HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.
Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.






















Ja sitten tuli tämä kirja.
Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.
Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.
Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.


On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.
Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.


Lapsuus.




Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.




















Lisää aiheesta:


perjantai 4. syyskuuta 2015

kipu



Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
                 mikä on

En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua

Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
         itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.

Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
          ääriviivaan
nukahdan

Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni

Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä

Haluan kotiin heidän kanssaan.



*

Voimia
All my love for the refugees


















tiistai 19. toukokuuta 2015

ystäväni







Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.

Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.

Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.

EDIT.  Ks. Dissosiaatio.

Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.

MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.










Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.



tiistai 24. syyskuuta 2013

loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä