Uusi utopia

Olin vaeltanut paljasjaloin hakkuuaukealla, marjamaitani etsimässä. Sitä paikkaa, missä olin aina saattanut suojautua läheiseltä autotieltä omaan rauhaani. Turvan pesä. Marjat, jokaisen yksitellen, olin kerännyt suurella ilolla. Hitaasti, anteliaasti, lempeästi.

Kaikki oli revitty. Maat ja suoja. Jäljellä oli vain yksinäinen mäntypuu, paljaana ja pelokkaana. Luovuttaneena painoin siihen selkääni ja syliäni, kuljetin itseäni rungolla juuriin saakka. Se painoi ymmärryksen otsaansa minuun. Tihkui tummanpunaiset kyyneleensä.

Ennen unta se lähetti minulle kolme sanaa: Ei ole kiire. Ajattelin unisesti, ettei se voi olla niin. Meillä on kauhea kiire. Kiire korjata tekemisemme, toistemme tekemiset, pelastaa maailma. Ja silti hyväksyin mäntypuun viestin ja tiesin sen todeksi.

Nukahdimme vuosiksi. Autot tuijottivat meitä maantieltä ohi kaasuttaessaan. Koneet tulivat ja menivät.



Luonto avaa silmänsä ja hengähtää.

Juurakko värähtää ja minä havahdun. Olen nukkunut 20 vuotta. Maa ja puun juuret ovat kasvaneet ympärilleni, tehneet pesän, antaneet ravintoa. Olen sikiöasennossa ja maistan suussani vihreää. Silmäni aukeavat, kun värähtely jatkuu. Käteni tuntevat sammalta. Kuulen kohinaa, viserrystä, surinaa, laulua. Ilma on täynnä sekä hiljaisuutta että ääntä. Nojaan puuhuni ja livutan itseäni istumaan. Nyt vasta näen: metsä on palannut ja se on suurempi kuin koskaan. Käteni hakeutuvat sammalta pitkin varvikkoon ja keräävät suuhuni muutaman mustikan. Aika kuluu ja minä elvyn, virkistyn, muistan, tunnen.

Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin.

Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme.

Ei ole kiire.

Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Lady Chatterleyn rakastaja 2022

Lady Chatterley’s Lover (2022)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.

Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa

 

Sinä sisälläni joka kirjoitat

Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.

Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. Älä mystifioi.

Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.

Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.

Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.

Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa.

Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. Dionyysinen taiderakenne, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.

Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.

Valamo

Kun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.

Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärillä oleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.

Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.

Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.

Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.

Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.

Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.

Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.

Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.

Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.

Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.

Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.

Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.

Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.

"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.

Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.

Aloitamme kotimatkan.

ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.

 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.

rouvuus kääntelee

Näin tuoreena rouvana ja elämän kääntelijänä en voi olla taas istahtamatta miettimään tiettyjä käsityksiä.
Olen aina tiennyt, etten ole erityisen kiinnostunut perinteisistä (länsimaisista) häistä.
Vasta viime vuosina olen moisiin reaalielämässä eksynyt, ja se oli tasan yhtä vierasta kuin olin otaksunutkin.
Isolla rahalla pystytetyt lavasteet, joissa esitetään samat kaavat, kulutetaan ja ollaan jäykkiä, näin tasapäistäen.
Tämmöinen söpöstely herättää itselläni vain sietämättömän tarpeen räväyttää jotain rumaa.
Vaikka toki jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee.

Olen hyvin herkkänenäinen kaikelle teennäisyydelle, ja ajatus itsestäni keikkumassa moisissa kehyksissä on täysin mahdoton.
Oikeasti olisin mieluiten tehnyt, kuten alunperin puhuimmekin.
Mennyt vihille kertomatta etukäteen yhdellekään elävälle sielulle, paitsi kahdelle pakolliselle todistajalle. Ja ollut sen jälkeenkin olleet asiasta hiljaa vaikka loppuikämme.
Sillä ihan aikuistenoikeesti meille oli tärkeintä vain saada toisemme omalla yhteisellä tasollamme.
Ja se on minusta romanttista, kuten sekin että rakastavaiset elävät susipareina.

Miksi sitten emme tehneet niin?
No, inhimillinen lipsahdus.
Yllätyin hieman, miten tiivistunnelmaista oli etenkin loppua kohden odottaa h-hetkeä. Pintaan nousi kaikenlaisia tunteita. Ja käytösmalleja, jotka ottivat yhtäkkiä otteen.
Yhden lipsahduksen aiheuttama reaktio, intoilu juhlistamme, joita emme olleet suunnitelleet, sai suorastaan paniikin kurkkuun.
Pelkäsin dominoreaktiota, joka on impulsiivisten ihmisten ympäröimänä ihan aiheellinen pelko. Että puolestamme suunnitellaan lopulta irvokas sirkus, hyvällä tahdolla tietenkin.
Onneksi vihelsimme pelin heti poikki ja nämä älykkäät ihmiset ymmärsivät aika vähällä, että haluamme tehdä tämän, mutta rauhassa.

Ja me teimme sen.
Maistraattia edeltävänä päivänä katselin sohvalla huovan alla Mauno Koiviston hautajaisia ja itkin ja tunsin hetken historiallisuuden.
Saattaa olla, että tulen aina yhdistämään Manun omiin vihiäisiini.

Lähdimme hääyöksi teltalle metsään.
Matkalla kuuntelimme Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja.
Sieltä täydellisestä kesäyöstä, jossa olimme vain me kaksi, intouduin sitten kuitenkin lähettämään, kuvan jossa kaksi pientä kuoharipulloa pönöttää puukkojemme vierellä nuotiopaikalla järven rannalla. Perusromanttista.
Jälkikäteen se hämäsi minua.
Ehkä lopulta siinä hämäsi ne kuoharit. Ne eivät merkkaa itselleni mitään muuta kuin serpenttiinin kaltaista turhaa hömppää ja liuotinta.

No, nyt sitten kuitenkin järjestämme pienen hääpiknikin yleisön pyynnöstä. Saa nähdä selviänkö niistä ilman identiteettikriisiä.

Joka tapauksessa ihan kivaa olla rouva.

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

nykyaika

”Tämä maailma tarvitsee hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.

Tuo lause on palannut mieleeni viime aikoina.

Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?

Jotenkin vain minulle on taas kerran valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.

Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?

Ei ollut tätä kiirettä, tätä huohottavaa kehitystä niskassa.

Erityisherkkiä ym. hentomieliä on ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.

Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...

Mekin olemme tehotuotantoa.

Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.

Heidän, jotka syntyvät teollistumisen aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.

He eivät käyttäneet shampoota.

Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he saivat?

Kun teollistuminen on lähtenyt tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?

Tunnen kehollani, etten halua enää niellä tehotuotettua lihaa.

Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?

On liian kiire pysähtyä miettimään miksemme voisi pysähtyä.

”Tämä maailmaa tarvitsee hidastamista. Minä tarvitsen.”

Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa. Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien joukkoon? Olen aina vastarannalla.

Miksi voin niin hyvin sumussa, kun kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?

Miksi olen omimmillani äitini synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.

En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En ehdi. En halua ehtiä.

Minä hidastan. Tahallani.

Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.

En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä minä olen. Joten ehkä kuulunkin.

En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä ollenkaan.

En unohda heti.

Haluan vetää siirron takaisin.

Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää ovet auki.

Miettiä mitä tapahtui.

Äsken tai viime vuosisadan alussa. 

ystäväni

Mulla on menossa prosessi.
Olen avaamassa uskoani ja hyvää tahtoani maailmaa ja ihmisiä kohtaan, mutta mua pelottaa enemmän ku koskaan oma pahuuteni.
Näen siitä jatkuvasti painajaisia.
Että olen ilkeä ja kiittämätön tai mikä pahinta; välinpitämätön.
Pahinta on juuri se; että olen antanut itselleni oikeuden paeta vaikeita tilanteita.
Olen ollut pakosalla ja piiloutunut laiskuuttani ja epämukavuuttani mm.naapureilta, joille tyttäreni myötä yritän opetella nyt juttelemaan tai edes moikkaamaan.
Esmes.

Mike Leighllä on monta hienoa elokuvaa juuri tästä. Miten omalla asenteella on merkitystä kaikkeen. Hyvillä odotuksilla varustautuneille tapahtuu hyviä juttuja, mielensäpahoittajille ei.. Karua mutta totta. Oli miten symppis mökörölli tahansa niin negatiivisuudella ei tule lottovoittoa.

Kumpa en olisi koskaan oppinut siihen, kumpa en olisi koskaan saanut tehdä niin: paeta.
Kumpa sellaista vaihtoehtoa ei olisi koskaan ollutkaan.
Olisin oppinut luonnostani, olisin kasvanut maahan kiinni, jäänyt tilanteisin, olisin olemassa.
No, näin nyt kävi. Shit happens.

EDIT.  Ks. Dissosiaatio.

Jos olen paska ihminen, haluan myöntää sen. Enkä lakaista sitä maton alle piiloon. En halua piiloon. Haluan olla olemassa. Vaikka sitten paskana ihmisenäkin.
Mun täytyy olla olemassa, mulla on tytär.

MINÄ tarvitsen itseäni, olemaan olemassa.

Psykologi painotti ettei mun tarvitse hyväksyä kaikkea itsessäni, mutta ystävällinen asenne itseä kohtaan on tärkeä.
Edes sanoa se vaikkei uskoisikaan: Minä hyväksyn itseni, minä kelpaan, ei minun tarvitse kaikkea osata.
Olen tottunut sähähtelemään ja sivaltelemaan itseäni sekunnin murto-osassa.
Se on niin nopea hetki etten ehdi aina edes huomata.
Nyt täytyisi ikäänkuin hidastaa filmiä, painaa pausea kun olen alkamassa haukkua.
Sitten hitaasti, hiljaisuudesta pieni hyvä sana.

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!

paljain jaloin

Uuden kuun yönä kirjoittelen. Taivas ilman kuuta tuntuu kummalta, mutta pian tulee uusi.

Katselen ja kuuntelen Inhimillisen tekijän jaksoa "Äidiltä kielletty" ystävän vihjauksesta. Heräsin miettimään monia juttuja. Miksi on niin kiire tulla valmiiksi, osata kaikki?
Ja samalla:
Miksi on niin tärkeää itselle ja joskus toisillekin että äiti pysyy entisenlaisenaan. Näyttää samalta kuin ennen tätä järistystä? On ilman sitä mahaa, vanhoissa omannäköisissä vaatteissa, kasvoilla tuttu ilme, samat jutut. Että olisi muutakin kuin vain synnyttäjä. Tietenkin on. Äidiksitulo on vaihe.
Oudon hätäännyttävää olla sellaisessa tilassa jossa ei ehdi tai kykene nimeämään kaikkea, peilaamaan jatkuvasti itseään, hallitusti.

Miksi sellainen kiire palata vanhoihin saappaisiin?
Ne saappaat oli jo aika kuluneet.
Kun on niissä koittanut hetken talsia lapsen kanssa, huomaakin että ne puristavat. On potkaistava ne pois ja käveltävä hetki paljain jaloin,iho vasten ilmaa. Pohjat vasten maata.

Huomasin raskausaikana että kirjaston hyllystä ei tahtonut löytyä hyvää, peruskirjaa äitiydestä. Keskenmenosta, abortista ja raskauden jälkeisestä masennuksesta oli kirjaa jos jonkinmoista. Hyvä sinällään mutta jotenkin se kohotti monta pelkoa tyhjästä.
Synnytyksen jälkeen aloin heti etsiä merkkejä masennuksesta, muistella lukemiani juttuja.
Ei se tullut, mutta monta kertaa ehdin säikähtää, turhaan.

Niin, toisaalta on hyvä että ongelma tiedostetaan. Aika moni on tullut kohti, tarjonnut apua. Sitä ei voi vähätellä. Tällaiselle viimeiseen asti sinnittelevälle sissille se on hyvä muistutus. On ihanaa tukeutua.

Kun tyttö jokeltaa ja matkii ensi kertaa ääntäni, minut valtaa niin suuri hellyys että meinaa mennä taju. Samaistun Jari Tervoon, joka kirjoitti isyytensä ensipäivinä "Halusin sinut. En halunnut näin paljon menetettävää." Esikoinen, ainokainen. Pelottaa kiintyä. Yhtäkkiä muutakin kuin vain nukkuva, syövä olio.
Oppii jotain omaa. Hymyilee takaisin. Rakkauspakahdus on lähes kestämätön, mutta se karaisee.
Rakkauskin karaisee.

Luulin, että olisit puoliksi minä ja puoliksi isäsi heti tänne tultuasi.
Että tunnistaisin heti.
Sinä olet oma juttusi, en tunnista. Olen ihmeissäni sinusta.
Olet kaunis omana itsenäsi.
Antaa tuulten tuulla yllesi.
Hengitetään, nauretaan.

En minäkään ole valmis.

lento

Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)

Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.

Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.

Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään? 
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?

Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.

Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.

Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
 On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään,  kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
 Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.

Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.

 

tallinna

Istumme Tallinnan vanhassa kaupungissa kohvikissa.
 Kauniit talot ja kadut kaiuttavat mölinää ja yökerhojen syntikkaa. Asuntojen ikkunoissa outo elottomuus. Missään ei pala kotivalo. Syyskaupunki,kivikaupunki. Puistossa puhalletaan jättisaippuakuplia, kuumailmapallo seisoo taivaalla.
Kaadan lasiini stillwateria ja katselen ikkunan takaa hiprakkaisia turisteja.
Viinaturismi on räjähtänyt silmilleni voimallisesti.
Nenäkin on herkistynyt. Viinan ja kaljan huuru pistelee sieraimia.
Ihmisten outo ilottomuus humalan alla. He todella näyttävät jääneen alakynteen.

Olen pitänyt savutonta linjaa viime äitienpäivästä asti, tipatonta hitusen pidempään.
Elämä on löytänyt uusia muotoja.
Ensi kertaa vuosiin olen käynyt läpi tilanteet kokonaan ilman humalan aaltoilua taustalla.
Tupakilla olen taas tottunut alleviivaamaan jonkun orastavan hermoilun tai levottomuuden, nyt on nekin tärinätauot jääneet.Paljastaneet lopullisesti turhuutensa.
Toki tupakanhimo kutittaa joskus kurkun päässä.

Ja erityisesti kaikki kulttuurikokemukset tuntuvat kaipaavan tupakan ja punaviinilasillisen säväystä.
Yllättävät hetket. Kun joku näytelmä sujahtaa ihon alle.
Tai nyt, kun satumme löytämään itsemme vanhasta kirkosta kamarikuoron juuri aloittaessa esitystään. Surmatants nousee kupoliin ja saa vatsani potkimaan. Suojaan sitä ja punainen sametti vuoraa minut, meidät. Korkeissa ikkunoissa sininen valo, loistavat kyntteliköt hämärässä, prameilevat vaakunat, harmaat kuoleman kuvat.
Kulttuurikuplan kimallus.
Keskiaikaravintolassa kituseni hinkuvat punaviiniä juhlan hetken tunnossa. Tarjoilijat miekkailevat. Pöydissä syödään ja juodaan kynttilänvalossa. Vanhat ja nuoret, perheet ja ystävykset.
Yhteinen hetkemme tässä ja nyt.
Eteen tuodaan sydämellä tehtyä ruokaa, jouluinen aromi. Mustaherukkaa, kanelia. Hämyisyys hymyilyttää.
Kaadan taas vettä lasiin ja juon. Kilistän kanssasi. Ja tiedän taas tuntevani tämänkin loppuun asti.

Vesi on muodostunut tärkeäksi elementiksi. 
On ihmeen voimaannuttavaa kaataa sitä lasiin ja juoda jossakin, jossa ennen hankkiutui humalaan.
On majesteetillista palata illalla hotelliin ja jäädä pitkäksi aikaa suihkun alle.
Siunattu tila.

Paluumatkalla kalpeat ja hiljaiset näpelöivät älypuhelimiaan.
Katselemme kannella sylikkäin, kuinka laiva saapuu satamaan.

Sadepäivän irtoajatuksia

Mitä minä haluan elämästä sanoa?

Olen aina kokenut olevani jonkin oleellisen äärellä, kun olen lukenut runoja, joissa arki ikään kuin paljastetaan. Se mitä viestitään tiedostamatta, miltä näyttää ja tuntuu primitiivisyys vasten muovimaailmaa.  Se on huumava (huutava!) akvaariotunne, niin raskaan innostavaa, kun kaikki näyttäytyy ilman nahkojaan, ja kaikesta voisi runoilla.
Aaltoilen siitä yhä useammin poispäin, kun en enää jaksaisi nähdä.

Ja yhtä aikaa halveksin pikkumaista elämää. Sitä että joku haluaa omistaa elämänsä pikkusisustusnäpertelyille, kaikelle söpölle ja helpolle, mistä tulee kiva fiilis. 

En ole koskaan oikein löytänyt muottiani. En ole punkkari, mutta samaistun anarkiaan enemmän kuin ulkokultaiseen taputteluun. Ahdistun ihmisistä, jotka eivät uskalla reagoida vapaasti, joille malli tulee aina muualta. Päällä pitää olla siistiä vaatetta ja suun vähän supussa. Teatteria pitää käydä nuuhkimassa pienessä kulttuurikuplassa, mutta mikään tuhmasti ryöpsähtelevä ei saa kelvata. 

Haluan toimia yhdessä muiden kanssa, mutten kestä olla osana laumaa. Juuri eilen taas huomasin että kuljen mieluummin pidempää reittiä kuin samaa tietä bussista ulostautuvan karjalauman kanssa. Hukun, irtoan itsestäni joukkotapahtumissa. Tulee aina tunne että minua viedään muiden mukana jonnekin tuntemattomaan, uhkaavaan.

Nuorena aikuisena (myöhäisteininä) aloin teroittaa katsettani, ja sahata läpi kaikesta valheellisesta. Oli helppo säälitellä vino hymy naamalla lukion geelitukkia ja sitä myöten vähän kaikkea. Ironista että samaan aikaan valehtelin itse, jopa päiväkirjalleni.

Mitä tahansa aistin minulta odotettavan, sitä en suostu antamaan. En ainakaan ihan juuri sellaisena kuin sen olen aiemmin tuottanut. Mielikuvitus muokkaa vanhan ajatuksen aina uusiksi, liian helppoja vastauksia karttelen. On tallottava uusi raikas polku, vähän edellisen vierestä. Joka päivä uusi.
Mutta pääsenkö koskaan eteenpäin?

Tappelen vastaan oli kyseessä mikä tahansa valmis muotti. Punkkareillakin omat univormunsa ja norminsa. Vanhemmuuteen, äitiyteen, liittyy kasapäin mielikuvia, joita sinkoan pois itsestäni kuin kovia pikkupalloja.

Miksi aina pitää väistellä (ja provosoitua)? Jospa luottaisi siihen että se, mikä ei ole minua varten, ei minuun tartu. Tai uskoa ilman (lopulta latistavaa) ylidramatisointia, että joku voikin olla kanssani samaa mieltä?

Olisiko lopulta helpompaa myöntää, että joo: tämä on minun tapani eikä sille välttämättä ole muualla taottua muottia. Lakata päivittelemästä, kun taas löytää itsensä alkupisteestä. Mitä, enkö halunnutkaan elää tuon toisen elämää?

No et,  nuija! Usko jo. Tartu kynään tai ensin kirjaan ja ala taas kilvoitella.

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡