sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

triangeli

Elämä tarjosi lahjan.
Minä hiljaisessa kunnioituksessa syön juhlapöydässä.
Hirmuinen nälkäni pulavuosien jälkeen, kauhuni janoni edessä.
Kuinka uskaltaisin ottaa, kun tarjotaan?

Minä vien uskomattoman tyttöni maailmaan.
Hän on sympaattinen persoona ja seuraan viereltä laajeinnein silmin.
Yhtäkkiä on ihmisiä, tapaamisia, tivoleita, kauniita koteja, leikkipuistoja.
Pieni leikkimopo keittiössä.
Saattaa sataa räntää, saattaa tulla raivari pitkästä ilosta.

Saada laulaa kaksiäänisesti "Tuiki tuiki tähtönen"
on enemmän kuin koskaan olisin voinut toivoa.
Tämä triangeli hileilee toivoa.
Onnea, jota en voi käsittää.

Ja se vain on.
On.
On.

Ja on.


sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Lenkki

Pelkään kävellä pimeässä.
Tauottomasti kuunteleva korva on takaraivossani, vaikka korvanapeissani soisi Vesala.
Pimeys nielee ja sykkii ympärilläni ja minulla on elämän ja kuoleman olo vaikka olen vain iltakävelyllä.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Haluaisin lenkkeillä illalla, koska hämärä ja pimeä sopivat luontooni, mutta se ei koskaan ole vain lenkkeilyä. Oikeastaan en tiedä miltä tuntuu vain lenkkeillä.
Olla ilman ylimääräistä aistia vaarasta, joka voi olla tai olla olematta.

Kesällä olen käynyt yöuinnilla täällä, missä on järviä.
Se on ollut humalaimpulssi, nyt tempaisen. Olen polkenut pyörällä hiljaiseen rantaan ja katsonut haaveellisena laskevaan horisonttiin.
Huumaantuneena rohkeudestani kuvannut itseäni vedessä.


Ja aamulla kauhu siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Tänä iltana huomaan kiirehtiväni askeliani.
Joku lähestyy, olen varma että kuulin sivuäänen kuulokkeistani.
Katson hysteerisesti varjoa. Liittyykö siihen joku.
Yhtäkkiä muistan hetken varhaismurrosiästä, kun en vielä ymmärtänyt rintojeni kasvua mutta muut kyllä ymmärsivät.
Kun kävelin toppatakissani kohti kotia ja minut siepattiin vasten kosteita huulia ja ilman huutoani ehkä muuhunkin. Juoksen hyperventiloiden ja tunnen kuinka veri valuu pitkin leukaa.
Enkä kerro kenellekään.

Kyllä minä tämän muistin.
Ja aina muistan.
Mutta aina yritän lähteä pelkälle lenkille.


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Vivica



Noro-virus iski, kun olin huoleton ryökäle enkä koko päivän liikenteessä olon päälle pessyt käsiäni.
Eilinen meni "tyhjentymisen" merkeissä, kuumesäryissä, tajuissaanpysymiseen keskittyen.
Olo edelleen aika arka.
Makasin sängyn pohjalla lepohetken ollessa mahdollinen ja kelluin siinä oudossa kauhun ja kiitollisuuden oivallusten virrassa, joka usein tulee sairastaessa.

Aamulla lastenohjelmien päälle, hoksasin Vivica Bandlerin Yle Teemalla.
Joskus varhaisaikuisuudessa luin hänen omaelämäkertansa tietämättä tyypistä yhtään mitään, silloin kun ahmin suunnilleen jokaisen taiteilijaelämänkerran mitä Riihimäen kaupunginkirjastolla oli tarjota. Joku mystisyys ja viehkous hänessä oli ja peruskiinnostus on säilynyt näihin päiviin.
Niimpä jäin sohvalle aamupuuroa hitaasti nieleskellen seuraamaan, mitä Vivica osasi sanoa elämästä.
Ihanat Maarit Tastula ja Kaisa Korhonen seuranaan tämä älykäs nainen pohti elämää ja ihmistä.

Yksi pysäyttävämpiä tuumia oli Bandlerin kummastunut ajatus, että miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen. Kuka sellaista on luvannut. Onni otetaan vastaan, jos se suodaan, mutta mikään perustavoite sen ei kuulu olla. On virhe tehdä siitä joku ainoa päämäärä.
Se on niin totta. Ei luonnossakaan olla jatkuvasti onnellisia. Emmekä ole mekään.

Absurdeja nuo nykyihmisen jokapäiväiset todistelut ja itsetyydytys omasta onnestaan ja näiden tavoittelu.
Ja myös se tunne, että jos ei saa vastarakkautta, elämä jää tyhjäksi.
Ehkä tärkeintä on, että itse rakastaa.
Pidin Bandlerin lempeydestä ihmistä kohtaan. Taistelen niin jatkuvalla syötöllä ollakseni hyvä kanssaihmistä kohtaan, perusolettamukseni toisista ovat herkästi negatiivisia.
Mutta jos niin ei olisikaan...

Näitä ajatuksia jatkoin mielessäni kulkiessani heikkona kauppaan lastenvaunuja työntäen.
Oli pakko saada jäätelöä.


Ihmiset ovat minun huumeeni. -Vivica Bandler- /Teeman elävä arkisto


lauantai 28. tammikuuta 2017

Kaikki minkä menetimme




Väsymys tuntui koko hänen kehossaan. Se oli kuin turvallinen käsi olkapäällä.
Tai käpälä, hän huomasi ajattelevansa. 

-Riina Paasonen:Kaikki minkä menetimme-

Kun pitelee ystävältä julkaistua romaania ensi kertaa käsissään ja lukee tämän rakkaita sanoja,
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.
Yhteinen historia kajastelee taustalla, mutta lopulta asettuu taka-alalle, kun tarina alkaa viedä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.

Sielu avoinna arkipäiväinen maailma on täynnä kimallusta. Uskomattomia yksityiskohtia.
Samalla lukiessa herää kysymys, mitä merkitystä on kerätyllä lihasmassalla, arvokkaalla sormuksella tai pelastetulla hengellä, jos sielun kohdalla on aukko?
Miksi jokainen saalis pitäisi täyttää ja asettaa seinälle, kunnes eläinten raajat painavat joka puolelta istujan niskaa?

---vain pyyhkäisy kädellä ja kaikki muuttuisi kullaksi.
Pelkäksi hyödyttömäksi kullaksi.

---✩


Sähkökiukaan pihahdus heitti löylyn kasvoille kuin se olisi ollut happoa.



Mitä eroa on koiralla ja supikoiralla?
Toiset ampuvat eläimiä, toiset ruokkivat niitä toisten ampumilla eläimillä.

Oli häkellyttävää kirjan viimeisiä sivuja kulkiessa eksyä illaksi elokuvateatteriin ja nähdä Paterson-elokuva, joka punoutuu bussikuskin työviikkoon ja arjen yksinkertaiseen runouteen.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.
Erityisesti tuo elokuvan kuppila ja kotona nojatuolista tuijottava koira kietoutuivat saumattomasti yhteen kirjan maailman kanssa.

Kun kirjoittajalla on armoitetut silmät ja tietty rauha, on helppo antautua sanoille, jotka kuvaavat omaa kotikaupunkiani, ja samalla maailmaa yleensä, pienin yksityiskohdin kertomatta mitään turhaa, mutta kuitenkin perusteellisesti.
Miten kaikki tiivistyy ihmisten ihoilla ja omassa kodissa, joka voi olla yhtä aikaa kauhugalleria ja unelmien kehto hajuineen, muistoesineineen, ihmisineen...
Kuinka yhtäkkiä keskellä liian tiiviiksitilkittyä elämää tulee tarve juosta oman pihan puskaan, vaania ja pälyillä sieltä talonsa ikkunaa, siitä kajastavaa iltavaloa, sen äärellä hääriviä tietämättömiä. 
Olla vastassa pimeästä saapuvaa vierasta tunnetta.

Kuinka keskelle huonetta yhtäkkiä levolle asettunut elävä villieläin voi vapauttaa ihmiset hervottomiksi, alttiiksi vaistoilleen.

Huone tuntui sähköistyvän kuin jostain olisi löydetty salaluukku

tai lattialta katkaistu sormi.

---✩


Johannes tunsi olevansa voitolla, vaikka ei käynyt kilpaa kenenkään kanssa.

Päähenkilöt jollain lailla aavistavat tulevat pettymykset, mutta suhtautuvat niihin rauhallisesti vanhemman nöyryydellä. Ja kuitenkin heissä on lapsekasta uhmaa.
Mitä lähemmäs hirveyttä, uhkaavaa katastrofia mennään, sitä hulvattomammaksi skenaario muuttuu. Piina ja nauru purkautuvat käsi kädessä.
Hellyys tämän mahdollistanutta väpättäväkuonoista eläintä kohtaan kohtaa samalla kliimaksinsa. ”Kiitos, että tulit.”

Kirjan loppu ei kerää kaikkia onnellisesti nippuun, se on aina merkinnyt minulle kirjojen lopuissa paljon.

Että joku uskaltaa lähteä pimeään. 


 ---✩


 ---✩

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

ヽ(^.^)ノ

Meitä pyydettiin kirjoittamaan juttu luokan lehteen harrastuksesta.
Punnittuani useita vaihtoehtoja huomasin, että yhdessä niistä yhdistyvät oikeastaan kaikki.
Eli...


Harrastukseni: Haahuilu          

                                       

Miettiessäni harrastuksia, jotka ovat seuranneet minua kautta elämän, huomasin niitä olevan kolme: kirjoittaminen, valokuvaus ja luonnossa haahuilu.
Näistä kolmesta valitsen nyt haahuilun, sillä siihen yhdistyvät myös kaksi edellistä. 
Tämä, mitä kutsun haahuiluksi tarkoittaa siis sellaista suunnatonta luonnossa oleilua ja tunnelmointia, jossa voi menettää ajantajun ja suorittamisen.
Vasta viime vuosina olen antanut siihen tulla hieman suunnitelmallisuutta.
Pidemmillä reissuilla se on tärkeää ettei vilu, nälkä tai jokin pahempi iske.

Lapsena minulle riitti kerrostalolähiön kupeessa oleva pikkumetsä, jonka polkua sahasin vain saadakseni tuntea olevani siimeksessä. Luontoa se on pikkumetsäkin.
Parasta oli kuitenkin äitini kotipitäjässä Pohjois-Pohjanmaan Merijärvellä, missä oli täydellinen luonnon rauha ja monimuotoisia metsiä, jotka olivat tuttuja ja tuttuudessaan hyvin rakkaita.
Kirjoittaminen astui kuvaan mukaan, sillä jokin luonnossa sai mielikuvitukseni lentämään, ja tarinat alkoivat kertoa itseään.
Usein inspiraation iskiessä tuli kiire hypätä pyörän selkään ja äkkiä ruutuvihkon äärelle kirjoittamaan tai isoisän vanhaa kirjoituskonetta naputtamaan.

Teini-iässä sain kameran käyttööni, ja alkuun kuvailin vähän kaikkea miten sattuu.
Oikeastaan vasta aloittaessani av-viestinnän opiskelun kuvaan astui kaksi myös luonnossaliikkumiseen vaikuttavaa juttua: järjestelmäkamera ja ihminen, jolla oli partiossa viimeisen päälle opitut eräilytaidot.
Ensi kertaa aloin miettiä, että ehkä haahuilun lisäksi voisin kokeilla eräilyä ja patikointia, ja opetella samalla luontokuvausta.
Ensimmäisen yöni teltassa vietin Repoveden kansallispuistossa kesäkuun lämmössä.
Seurasin vierestä teltan pystytystä ja purkua, retkikeittimen virittelyä, tulentekoa ja repun pakkaamista pientä avuttomuutta tuntien.
Pikkuhiljaa karaisin itseni ja lähdin opettelemaan. Se toi heti itsevarmuutta luonnossaliikkumiseen. Ilman kartturia en kuitenkaan uskaltaisi lähteä vieraaseen metsään, vaikka kansallis- ja luonnonpuistoissa usein onkin opasteet.

Seuraava isompi reissu oli ensitutustumiseni Lappiin. Vietin Inarin Lemmenjoella vajaan viikon syyskuun ruskaloistossa. Asetuimme laavulle ja teimme päiväreissuja lähiluontoon ja tunturille.
Pää oli pyörällä luonnon kauneudesta, nuotion savusta, tunturin viimasta ja täydellisestä eristäytyneisyyden tunteesta.
Seuranamme olivat vain eläimet, joista etenkin kiukkuiset sopulit sulattivat sydämeni.

Parhaimmillaan luonnossaolo on kiireettömyyttä ja kauneudenhavainnointia ilman suorittamisen tunnetta. Parhaat valokuvat ja kirjoitukset syntyvät pakottamatta.

Nyt luen ensi kertaa eräopasta lisätäkseni varmuuttani luonnossa liikkumiseen, että voisi turvallisesti haahuilla yhä isommilla mailla.







Edit. Hep! Lopullinen lehtijuttu löytyy kouluaiheisesta sisarblogistani:

Lehtijuttu ja ladelma


muistelo
ヽ(^.^)ノ


maanantai 21. marraskuuta 2016

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 
 
Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.
HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.
Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.






















Ja sitten tuli tämä kirja.
Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.
Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.
Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.


On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.
Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.


Lapsuus.




Lämmin suostukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.




















Lisää aiheesta:


tiistai 18. lokakuuta 2016

uhma

                                                             
 Björk: Undo (Vulnicura live)


Toivun enteroviruksesta, joka sieppasi perheemme bakteerikannan näin syysloman kunniaksi.

Perjantaina makasin autuaasti puudutettuna, kun isovarvastani operoitiin kynsivallin tulehduksesta.
Myöhemmin samana päivänä kävin hierojalla.
Uskomatonta, miten moninaisesti kipua keho voikaan tuottaa.
Vasen lapani on liiasta staattisuudesta jysäyttänyt itsensä tukkoon.
Kun sitä lähdettiin avaamaan, aukesi melkoinen kuonalipas. Mikä vitutus ja kuvotus piinasikaan hetken.
Ja samalla nautin pitkästä aikaa liikkeistä, ihmellisestä vapaudesta, liikkuvuudesta.

Vaivani kasaantuvat, kaiken päällimmäisenä on kuitenkin arjesta selviytyminen.

Tytär.
Sen tahto.
Hänen tahtonsa. Uhmansa.
Hesarista juuri luin:
”Vaikka lapsi on poissa toltaltaan ja menettänyt tunteittensa hallinnan, aikuinen näyttää käytöksellään, että tunteet eivät ole vaarallisia. Ne menevät ja tulevat, mutta maailma ei kaadu. Päiväkotiin mennään, ruokaa laitetaan ja kauppaostokset tehdään. Tämä lisää lapsen turvallisuuden tunnetta”, [Linnea] Karlsson kuvaa.
(Tämän vanhan tutun asian.)

Tunteiden hallinnan menettäminen. Sitä jäin makustelemaan.
Mieleen tulvi tilanteita, joissa olen mennyt jonnekin syvälle taivaantakaisiin, kuinka syvälle, kuinka atomitasolle joutuu menemään pitääkseen itse köysistä kiinni, omat tunteensa kasassa.
Ei se aina onnistu. Mutta joku sisäinen kartasto onneksi on.
Arki on pidettävä yllä. Se perkele on.
Ei OLE vaihtoehtoja. Ei enää.

En edes pysty kuvaamaan, kuinka rankkaa tämä on. (Ja me olemme päässeet suht helpolla.)
Kuinka syvällisesti tämä kauheus meidät kolme sitoo yhteen.
Kuinka paljon voi vihata joitain kohtia arjessa.
Miten paljon voi rakastaa.

Hikipisarat valuvat pitkin kasvojani, tuntuu että kehoni hajoaa, jokainen trauma sykkii hälytystilassa, käteni hirttäytyvät muovipussin kahvoihin, taju menee, menetän kaiken, olen painajaisessa ja helvetissä, huudan päässäni kirosanoja kaikilla maailman kielillä, palan ja jäädyn, tyhjennyn kaikesta,

ja hengitän rauhallisesti,
hymyilen hitaasti,
sanon jotain pehmeästi,

pidän maailman laidoista

asetan hänet uomiinsa.


Lopulta hän syö, ehkä vähän hymyilee ja nukkuu.
Ja maailma pelastuu.