lauantai 30. syyskuuta 2017

paksua ilmaa



Tämä syksy on veitsellä leikattavaa usvaa, hikeä, keltaisia lehtiä.
Tiivistynyttä aikaa ja rakkautta.
Pelkoa, että aika on sittenkin liian rajallinen.
Huolta terveydestä, joka tuntuu nyt sijaitsevan kilpirauhasessani, siinä perhosessa kurkussani.

Olen juottanut itselleni karpalo-sitruuna-muskotti-kaneli-inkiväärijuomaa, joka on silkkaa happoa. Olen opetellut syömään kurpitsansiemeniä ja välttelemään leipää ja kahvia.
Joka kouluaamu kuitenkin sorrun ainakin siihen kahviin.
Turvotus kurkussa, jonka alkusyksyn stressisykäys varmasti aiheutti, on laantunut.
Olemme keränneet sieniä ja marjoja.
Olen joka päivä poiminut jostain kouraani kolme pihlajanmarjaa ja niellyt ne.

Uskon inkivääriin ja sipuliin. Tiikerisalvaan.
Metsään ja olemisen sietämättömään keveyteen.
Se yksinkertainen oikeutettu onni, kun vietän aikaa tyttären kanssa, kun kävelemme puistoon ja hän poimii minulle maasta lehden.
Kun juttelemme, ja käsitän konkreettisesti miten hyvä tyyppi hän on.
Kun me kolme kietoudumme yhteen läjään, eikä millään muulla ole väliä.
Ei ole mitään tarvetta, vain sumentunut, turta turva.

Tästä paksusta ilmasta olen lähtenyt yhtenä iltana Telakalle, omin jaloin, oman tahdon varassa.
Kuuntelemaan vanhaa runoani, josta on tehty laulu.
(Vastavirtaorkesteri sävelsi "Leffaelämää":n. )
Hämmästellyt itseäni hämyisessä illassa, kuinka auki olen ja kuitenkin rauhallinen, vaikka lähtiessä jännitys sumensikin ääriviivani.
Istun siinä, eturivissä, ja itken häpeilemättä niitä sanoja, jotka kirjoitin joskus parikymppisenä. Sitä elämäntilannetta, josta en nähnyt seinien ulkopuolelle. Niitä henkiinelätettyjä sanoja, upeaa musiikkia, laulajattaren armoitettua ääntä.
Tunnen itseni kiitolliseksi ja katoan onnellisena yöhön.



tiistai 22. elokuuta 2017

Ilma

Hyvä ja paha taistelee juuri nyt niin konkreettisesti, että sen tuntee ilmassa. 

Eilen bussissa keskityin hengittämään, kun pahat aavistukset viuhtoivat ilmassa joka suuntaan.
Kurkussani oli kivistävä köntti, ja tunsin kurkkuni paljauden.
Tahtomattani tarkkailin bussiin astuvia ihmisiä. 
Melkein näin väreinä ja käyrina heidän mahdollisen vihatasonsa.
Jännittyneisyyteni alkoi kääntyä paniikiksi.
Aika ja todellisuus ja koko maailma tuntuivat asettuvan siihen yhteen bussiin, jossa istui aivan tavallisesti turisevia ja ikkunasta katselevia ihmisiä.
Suljin mp3-soittimen ja keskityin hengittämään. 
Hillitsin itseäni, etten juoksisi ulos. Toisaalta tunsin itseni niin lamaantuneeksi, etten olisi voinut juosta pakonkaan edessä.
Bussin ikkunasta näin yhtäkkiä mieheni kävelevän ihmisruuhkassa. Tyttömme istui hänen hartioillaan lierihattu päässään.
Hetken tunsin vain hellyyttä ja rakkautta.
Se on väriltään punaista, elinvoimaista ja rauhoittavaa.

Ulkona joku äijä käveli huppari niskassa ja näytti joka suuntaan alaspäin käännettyä peukkua. 
Tällainen vihantäyttämä ihminen on kuin sihisevä ilmapallo, joka lopulta poksahtaa ja katoaa.
Mitätön, tyhjä.
Katsoin lastenvaunujen kanssa sisään astunutta musliminaista. 
Siirryin tuolin reunalle, valmiina puolustamaan häntä, jos jotain sattuisi. 

Keskityin katsomaan hänen ympärillään olevia ihmisiä, jotka hymyilivät hänelle ja seisoivat lähellä jutellen ystävällisesti. 
Vetäydyin taaksepäin ja varautuneisuus suli johonkin elämän virtaan. 
Kun astuin bussista ulos, silmissäni oli kyyneleet ja uskoin hetken hyvään.



 

Muistakaa hengittää.
Luonto on antelias ja puhdistava paikka.



Suo valon syttyä








perjantai 18. elokuuta 2017

tämä päivä

Tänään tehtiin hyökkäys Turkuun.
En ala nyt ladata tähän vihatekstiä enkä muutakaan klikkausseksikästä.
Totean vain, että äskettäin jo ennen tätä tajuntaani iski se tosiasia, että tämä koto ei ole millään lailla terrorin ulkopuolella. Se järkytti hetken.
Yllättävän nopeasti kuitenkin toinnuin, syynä ehkä eräs äärimmäisen viisas lähimmäinen.
Kun ne eivät tarvitse meidän reaktiotamme, vastakkainasetteluamme.

Yhtä hyvin voi olla onnellinen, hiljaa.
Tämä on jollain lailla vienyt lähemmäs viettejä..
Mitä minä todella pelkään? Miten minä haluan tämän päivän, tämän elämän,viettää?
Millaisin silmin katsoa tuntematonta?
Miten haluan kuolla?

Ne haluavat kaaosta.
Että me huudamme vihasotkua laidalta toiselle.
Että me lakkaamme elämästä.
Éttä joka päivä lopulta vihaamme niin, että räjähtää.

*

Minulla oli tänään ehkä elämäni paras päivä.
Vedin lämpöisen tyttöni syliini ja vain hengitin ihanaa onnea, ettei ole kiire minnekään.
Voimme vain syödä puuron ja lötkötellä.
Karkasin muoviin käärityn himani poran meteliä kaupoille.
Ostin karjalanpiirakoita. Ilmassa tuoksui luonto, vaikka kaikki on auki revittyä työmaata joka puolella Tamperetta.
Käsittelin kuvan Lightroomilla, josta sai Adobelta ilmaisen kokeiluversion.
Nukuin päiväunet. Silittelin vieressä kehräävää kissaa.
Kävimme Pietarilaisilla markkinoilla.
Ostin hunajaa, sipuleita ja hapankaalia, joiden elämää yllä pitävään voimaan uskon joka päivä enemmän.
Ostimme maatuskoja, joita tyttöni rakastaa.
Musiikki soi, lapsi keinui ilta-auringossa.
Bussissa hän nauroi hervottomasti, kun kurkistelin penkin väleistä.
Lapsi leikki maatuskoilla, kun söimme puuroa.
Laitoimme hänet nukkumaan.
Juttelin mieheni kanssa tästä päivästä, halasimme pitkään.
Kävimme saunassa.
Nyt istun saunan päälle sohvalla ja kirjoitan tätä.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

kiitos luonto

En ole koskaan ollut NÄIN intohimoinen luonnon suhteen.
Minulla on pakahduttava tarve kerätä.

Toki olen hamsteroinut itseni Huovisen kirjalla jo aikopäiviä sitten, mutta nyt
tänä vuonna, se on paisunut kuumaksi tarpeeksi. Haluan olla se hippinen pitkätukkainen mummo, joka purkittaa kerkät ja yrtit ja sitoo kukista seppeleitä.
Se on selviytymistä.
Että ottaa, hypistelee ja käsittelee nämä ihanat antimet, joiden avulla on vain niin paljon parempi olla.

Pohjanmaalla ollessani sain ihan uskomattoman autuuden tunteen kävellessäni maantietä ja kerätessäni vaistonvaraisesti harvoja kukkasia pieneen kimppuun, jonka sitten asetin mummin vanhaan kahvikuppiin ikkunan pieleen.
Ei ollut yritystä tai suoritusta, vain silkkaa iloa.















Pohjanmaalta paluu kaupunkiin oli vaikea.
Olin siellä yksinkertaisesti niin onnellinen, niin oikeassa paikassa.
Täällä hätäännyn loputtomassa työmaan kalkkeessa, ettei mikään tunnu miltään.
Mutta ei se häviä.
Luonto.

Mies on paraikaa pohjoisessa keräämässä hilloja.
Minä ja tytär läikyimme tänään Tesomajärven heijastuksissa, hieroimme jalkapohjia rantahiekkaan ja keräsimme kaksi kukkakimppua.
Tuijottelin maitohorsman aniliinin punaa, ja vain meditoin sen täydellistä väriä.




















Suljen silmäni ja antaudun.
Todella tuntuu, että luonto tasoittaa, rikastaa, täydentää, herkistää, raikastaa, haastaa oikeiden asioiden äärelle ja niin paljon muutakin.


---

(Ensi kertaa ymmärrän myös naisten jalkapallon ja alkoholittoman oluen onnen.)



---✩

Iloitsen, että hääpiknikki vietettiin luonnon avarassa, haituvareunaisessa sylissä.
Ilman seiniä ja muodollisuuksia.
Hämmästyttävän hyvässä säässä.
Pieni länsimainen syyllisyys iski  liiasta ruuasta, mutta saimme syöttää loppuillasta ihanaa punkkariseuruetta, ja kaikki tuntui taas luonnolliselta.


tiistai 27. kesäkuuta 2017

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.



Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja
 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

rouvuus kääntelee














Näin tuoreena rouvana ja elämän kääntelijänä en voi olla taas istahtamatta miettimään tiettyjä käsityksiä.
Olen aina tiennyt, etten ole erityisen kiinnostunut perinteisistä (länsimaisista) häistä.
Vasta viime vuosina olen moisiin reaalielämässä eksynyt, ja se oli tasan yhtä vierasta kuin olin otaksunutkin.
Isolla rahalla pystytetyt lavasteet, joissa esitetään samat kaavat, kulutetaan ja ollaan jäykkiä, näin tasapäistäen.
Tämmöinen söpöstely herättää itselläni vain sietämättömän tarpeen räväyttää jotain rumaa.
Vaikka toki jokainen tehkööt kuten parhaaksi näkee.

Olen hyvin herkkänenäinen kaikelle teennäisyydelle, ja ajatus itsestäni keikkumassa moisissa kehyksissä on täysin mahdoton.
Oikeasti olisin mieluiten tehnyt, kuten alunperin puhuimmekin.
Mennyt vihille kertomatta etukäteen yhdellekään elävälle sielulle, paitsi kahdelle pakolliselle todistajalle. Ja ollut sen jälkeenkin olleet asiasta hiljaa vaikka loppuikämme.
Sillä ihan aikuistenoikeesti meille oli tärkeintä vain saada toisemme omalla yhteisellä tasollamme.
Ja se on minusta romanttista, kuten sekin että rakastavaiset elävät susipareina.

Miksi sitten emme tehneet niin?
No, inhimillinen lipsahdus.
Yllätyin hieman, miten tiivistunnelmaista oli etenkin loppua kohden odottaa h-hetkeä. Pintaan nousi kaikenlaisia tunteita. Ja käytösmalleja, jotka ottivat yhtäkkiä otteen.
Yhden lipsahduksen aiheuttama reaktio, intoilu juhlistamme, joita emme olleet suunnitelleet, sai suorastaan paniikin kurkkuun.
Pelkäsin dominoreaktiota, joka on impulsiivisten ihmisten ympäröimänä ihan aiheellinen pelko. Että puolestamme suunnitellaan lopulta irvokas sirkus, hyvällä tahdolla tietenkin.
Onneksi vihelsimme pelin heti poikki ja nämä älykkäät ihmiset ymmärsivät aika vähällä, että haluamme tehdä tämän, mutta rauhassa.

Ja me teimme sen.
Maistraattia edeltävänä päivänä katselin sohvalla huovan alla Mauno Koiviston hautajaisia ja itkin ja tunsin hetken historiallisuuden.
Saattaa olla, että tulen aina yhdistämään Manun omiin vihiäisiini.





Lähdimme hääyöksi teltalle metsään.
Matkalla kuuntelimme Kaj Chydeniuksen rakkauslauluja.
Sieltä täydellisestä kesäyöstä, jossa olimme vain me kaksi, intouduin sitten kuitenkin lähettämään, kuvan jossa kaksi pientä kuoharipulloa pönöttää puukkojemme vierellä nuotiopaikalla järven rannalla. Perusromanttista.
Jälkikäteen se hämäsi minua.
Ehkä lopulta siinä hämäsi ne kuoharit. Ne eivät merkkaa itselleni mitään muuta kuin serpenttiinin kaltaista turhaa hömppää ja liuotinta.

No, nyt sitten kuitenkin järjestämme pienen hääpiknikin yleisön pyynnöstä. Saa nähdä selviänkö niistä ilman identiteettikriisiä.

Joka tapauksessa ihan kivaa olla rouva.


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

perillä














Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.

Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.





Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan. 
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.





Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.

Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.






















 ---✩

EDIT.
 Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.