maanantai 18. kesäkuuta 2018

Yksinäisen identiteetti

Viime lauantai oli yksi elämäni raskaimmista päivistä.
Syitä on monia, ja niitähän minä olen heti etsimässä, kokemus oli niin järkyttävä.
Ahdistuskela oli pitkälti itse aiheutettu ja sitten oli vastikään lopetettu lääke.
 Ja tämä helle.
Tämä kuiva kaupunkihelle, johon en totu, josta puolestani voisi poistaa viimeisen e-kirjaimen.
Kuumuus tarraa ihoon, salpaa hengen, estää ajattelemisen, takaraivoon asettuu pysyvä paniikki.
Alan tehdä samaa kuin luonto; nuupahtaa, hiipua. Haukon henkeä,anelen sadetta.
 Ulkona minun on kuitenkin kyettävä olemaan, koska lapsi.

[ JA: kuitenkin
kesä on sitä mannaa, linnunmaitoa, ydinnestettä
jota tiedän, että minun täytyy imeä itseeni varastoon. ]


 Nyt on vähän satanut. Se mahdollistaa nämä sanat.

Lauantai oli oikeastaan yksi tauoton paniikkikohtaus ja minun täytyi pystyä huolehtimaan tyttärestäni.
Niin kovaa kohtausta en osannut ennakoida, ja mies lähti yöksi Jukolan viestiin.
Kun se muuttui täysin fyysiseksi, pulssi kiihtyi, takaraivossa poltti, taju alkoi mennä, käsivarret puutuivat ja mikä pahinta pelkäsin hädissäni tekeväni jotain pahaa (niin ei kuitenkaan koskaan käy),
en voinut enää auttaa itseäni.
Soitin ensin miehelleni, joka oli autossa. Hän antoi minulle puhelimessa kaikkensa.
Kohtauksen yhä pauhatessa minä tein sen, minkä olen tehnyt helevetin liian harvoin,
tukeuduin ystävään.

Ja hänen ihana, rauhallinen äänensä sitoi paniikin kourat selän taakse, ja minä puhuin
ja itkin ja puhuin
kaikki tuli yhtenä virtana ulos.

Miten minä pelkään pilaavani kaiken
miten kannan yhä sisälläni yksinäistä ihmistä
miten kiitollinen olen
miten paljon häntä rakastan, vaikken koskaan soita.
Se kaikki oli niin uskomattoman tärkeää ja todellista,
käsittää se, sanoa se ääneen.

Ja hän puhui minulle omasta pelostaan. Hän pelkää erota,
koska yksinäisyys pelottaa ja ero hävettää.
Minä ymmärrän häntä.
Olenhan itsekin ennen nykyistä kumppanuuttani ollut ihan käsittämättömän paskassa suhteessa mieheen, jonka annoin aina uusiksi romuttaa itseni vaikken edes tiedä pidinkö hänestä lopulta tippaakaan.
Yksinäisyys oli silloin minulle kivireki, jota kiskoin ja piilottelin katseilta.
Ja lopulta se oli juuri se, joka minut pelasti.
Tuli aamu, jolloin päätin saaneeni tarpeeksi jo aikaa sitten.
Vedin kengät (muistan ne vieläkin, sellaiset pitkät ja korolliset jollaisia en yleensä pidä) jalkaani ja lähdin ovet paukkuen koskaan palaamatta.
Sillä yksinäisyys on niin paljon laadukkaampaa ja kehityskelpoisempaa kuin paskassa suhteessa roikkuminen.
Kun olin sen päätöksen tehnyt, elämä yllätti. Oikea ihminen käveli samaan tilaan, enkä minä takertunut häneen eikä hän minuun. Hän tuli ja jakoi yksinäisyyteni.


















Ystäväni sanoi eroavansa miehestä, vaikka se pelottaa ja hävettää.
Ja minä sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Eroaminen väärästä kumppanista on viisasta.

Minä tunnen ja tulen tod.näk. aina tuntemaan solidaarisuutta yksineläviä kohtaan.
Koen, että oma perheellistymiseni oli pitkälti hyvää onnea ja oikean ajoituksen sattumaa.
Puhun lähtökohdista, loppu on ollut omissa käsissäni.
 Ja minulla on yhä yksinäisen/yksinelävän ihmisen identiteetti. Olen syntyjäni yksinviihtyjä, henkinen puolierakko. (Se on ollut niin luontainen rooli, että yhtäkkinen ihmisenkaipuu on joskus niin vieras, että se hätäännyttää.)
Se näkyy siinä, että ajan itseäni yhä uudelleen sinne, missä on vain minä ja oma imperiumini,
vaikka sille ei olisi aikaa, tilaa tai varsinkaan tarvetta.
Ja siinä, että kannan joskus pientä syyllisyyttä, että vietämme laatuaikaa nykyään kolmen kesken. Ihan perseestä.

Soitin lauantaina vielä toistamiseen ystävälleni, kun paniikki vain jatkui.
Hän kehotti minua lähtemään ulos.
Pakkasin itseni ja tyttäreni ovesta.
Aurinko paistoi kuumana, enkä minä ollut tajuissani, vaikka samalla olin sitä tyttärelleni.
Olin paniikissa ja kuitenkin ääriviivoiltani vakaa äitihahmo, joka keräili tytön kanssa kukkia ja etsi bussipysäkkejä.
Suu kuivasi, pelkäsin nestehukkaa, pureskelin pari voikukan lehteä.


















Ilta tuli lopulta viilentämään maailman. Tuli hetki, että saatoin vähän helpommin hengittää.
Kukkaset olivat kraanavedessä kupissa ja minä viesteilin siskoni ja ystäväni kanssa
"Vaikka tää on ollut elämäni raskaimpia päiviä, olen myös ollut todella kiitollinen elämäni ihmisistä."

Kun makasin sängyllä ja odotin unta, puhuin vielä hetken miehen kanssa puhelimessa.
Lopulta nukahdin käsi tyttären hiuksissa, Rainbowdash-pehmoponi kainalossani.
Nukuin koko yön ja näin rauhallista unta, missä kokkasin erilaisia ruokia isoille pöydille, tarjottavaksi.

 

Merkinnässä on kuva Maria Veitolan kirjasta. Olen tunnistanut pal-jon hänen kirjoittamiaan asioita kaikilta elämän osa-alueilta.
Ja saanut niihin terävää, oivaltavaa ja rapeaa lisänäkökulmaa. Kiitos Marialle. 







tiistai 5. kesäkuuta 2018

Olisinpa tiennyt

Mitä sanoisin 15-vuotiaalle itselleni?



 


















   

Mä nään sussa aivan valtavasti hyvää ja puhdasta, sellaista joka on vielä muodotonta valoa, 

mutta löytää myöhemmin monia ulostuloteitä ja tapoja muodostua. 
Samaa valoa mä näen myös tyttäressäni ja siskoni tyttärissä. 

Sä vihaat sitä, että oot erilainen. 

Ja sua ärsyttää, kun mä sanon sulle että onneksi oot!

Sun elämä tulee pysymään pitkään mielenkiintoisena, koska osaat katsoa sitä omalla tavallasi. 
Se, että sua kiusataan on ollut/on valitettavaa ja sä tuut kelaamaan sitä pitkin elämääsi, mutta sä opit vielä tulemaan ulos simpukan kuorestasi ja elämään myös sosiaalista elämää. 


   

Sä tulet löytämään monta herkkää, taiteellista ja mageeta tyyppiä,joita sä jo nyt pitäisit jännittävinä. Ja sä opit pitämään ne elämässäs.

Ne,joiden perään sä nyt kirjoitat 4ever tulee unohtumaan kohtalaisen pian.
 

Sulla ei todellakaan ole helppoa. Siihen nähden sä pystyt aivan uskomattomiin asioihin. 
Se aika jota sä elät on täältä vuodesta 2018 katsoen tosi hiomatonta, törkeää ja epäreilua. 
Karmeita asioita päästetään läpi sormien. 

Ne asiat muuttuu sanoisinko ihan vallankumouksellisesti vielä sun elinaikanasi. 


Aikuisuudessa, joka ei ole yhtään niin lähellä kuin voisi aluksi luulla, 
on paljon sellaista mitä sä pidät ihmeellisenä. 
Aikuisilla on aikuisten suhteita. 
Aikuiset voi avata viinipullon mihin vuorokauden aikaan vaan. 
Ne pääsee baareihin keskelle musiikkia, tupakansavua(ei kylläkään enää) ja kiehtovia tilanteita. 
Se kaikki ON tavallaan ihmeellistä. 
Ja vaikka sulle tulee jo varsin nuorena sellainen olo että "tää on jo niin nähty",  

ilmenee ettei se ole vielä edes alkanut.



 












Kun mä nyt katson sua, tunnen valtavaa hellyyttä. 
Haluaisin halata ja jutella kunnolla yrittäen olla kuulostamatta liian tätimäiseltä. 
Mulla alkaa olla siihen pikkuhiljaa eväitä. 

💫💌




lauantai 3. maaliskuuta 2018

kuorma ja junamatkat




Tiesin sen jo, kun katsoin vr:n aikatauluja.
Että joskus pitää kulkea junalla ja purkaa kuormaansa.
Että täytyy käydä kotikaupungissa, nähdä ystävää.
Nähdä asemia ja lipuvaa luontoa.
Että tämä arjen luoma tukos purkautuu käsiteltäviksi asioiksi.
Ettei ole vain patti rinnassa ja jonkinlainen käsitys siitä hyvästä, joka minun pitäisi tuntea mutta en pysty tuntemaan.
Luen Aamiaista Tiffanylla. Takakannessa Capote Duncania kuvaillaan sielunhädän tulkiksi.
Se sana minun pitää lukea uudelleen:Sielunhätä.
Tiedän mitä se on.
Se on juuri tätä.
Kun ei tiedä kuka on ja missä pitäisi olla.
Vaikka tavallaan tietää, muttei kuitenkaan oikeasti.
Ei tunnu olevan monimuotoisuutta, joka ylläpitää elämää.

Tiesin sen, kun juna lipui Turengin ja Ryttylän ihanien pikkuasemien ohi.
Vaikka samalla vatsan täytti jännityspulla.
Vihlaisut, jotka herättivät halun etsiä vessa.

Kun astuin laiturilta maihin, tunsin katseen, jonka tunnen aina Riksussa.
Ikäänkuin kaikki ennen tuntemani ihmiset seuraisivat minua riistakamerasta.
Tuntui heti että hukun siihen ilta-aurinkoon, irtoan rajoistani.
En tiedä miten voin toimia psykofyysisenä kokonaisuutena.
Olen pukenut ylleni armeijakuvioidut housut, kokoa 38.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.
Pukeudunko näin, koska tarvitsen kitkaa, joka pitää minut toimintakykyisenä.
Sitten ystävä soittaa ja minulle tulee turvallinen olo, asetun taas kartaalle.
Pääsen syliin.

Hänen kotinsa on taideteos.
Sielun hoitokoti.
Minä alan puhua, ja pintaan nousee kipu.
Semmoinen aito suru, että me teemme näin, kun tajuan heti että me rakastamme ihan helvetisti.
Olen vain ollut jotenkin ahtaalla, liian kiinni.
En ole ollut tarpeeksi täällä.

Aamulla olo on rapea, pelottavakin.
Mutta hän laittaa vanhan telkkarin päälle, sellaisen mitä kenelläkään ei enää ole.
90-luvun särisevä ruutu ja minä rakastan sen epäteräväpiirtoa.
Juttelemme lisää ja minä haen teetä.

Hän saattaa minut asemalle, kun olemme ajaneet bussilla vanhan kotikaupunkini halki.
Hän on ihana, minä käsitän sen.
Ja minä olen hänelle ihana, mikä onni.

Olen taas junassa.
Tiedän että paniikki tekee tuloaan, ilmastointi tekee sen.
Oudon keinotekoisen olon.
Minä ylläpidän itseäni katsoen valokuvia puhelimestani.
Keskityn pieniin yksityiskohtiin ja hengitän elämää.
Aseman kerrallaan.
Hämeenlinna. Toijala. Lempäälä.
Tulen Tampereelle ja näen sen riksulaisen silmin.
Tämä on iso, elävä siti.
Minun nykyinen kotikaupunkini.
Ja olen täynnä uutta.


torstai 22. helmikuuta 2018

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia




Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.



Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.





torstai 25. tammikuuta 2018

vastuu elämästä


















"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.





lauantai 30. syyskuuta 2017

paksua ilmaa



Tämä syksy on veitsellä leikattavaa usvaa, hikeä, keltaisia lehtiä.
Tiivistynyttä aikaa ja rakkautta.
Pelkoa, että aika on sittenkin liian rajallinen.
Huolta terveydestä, joka tuntuu nyt sijaitsevan kilpirauhasessani, siinä perhosessa kurkussani.

Olen juottanut itselleni karpalo-sitruuna-muskotti-kaneli-inkiväärijuomaa, joka on silkkaa happoa. Olen opetellut syömään kurpitsansiemeniä ja välttelemään leipää ja kahvia.
Joka kouluaamu kuitenkin sorrun ainakin siihen kahviin.
Turvotus kurkussa, jonka alkusyksyn stressisykäys varmasti aiheutti, on laantunut.
Olemme keränneet sieniä ja marjoja.
Olen joka päivä poiminut jostain kouraani kolme pihlajanmarjaa ja niellyt ne.

Uskon inkivääriin ja sipuliin. Tiikerisalvaan.
Metsään ja olemisen sietämättömään keveyteen.
Se yksinkertainen oikeutettu onni, kun vietän aikaa tyttären kanssa, kun kävelemme puistoon ja hän poimii minulle maasta lehden.
Kun juttelemme, ja käsitän konkreettisesti miten hyvä tyyppi hän on.
Kun me kolme kietoudumme yhteen läjään, eikä millään muulla ole väliä.
Ei ole mitään tarvetta, vain sumentunut, turta turva.

Tästä paksusta ilmasta olen lähtenyt yhtenä iltana Telakalle, omin jaloin, oman tahdon varassa.
Kuuntelemaan vanhaa runoani, josta on tehty laulu.
(Vastavirtaorkesteri sävelsi "Leffaelämää":n. )
Hämmästellyt itseäni hämyisessä illassa, kuinka auki olen ja kuitenkin rauhallinen, vaikka lähtiessä jännitys sumensikin ääriviivani.
Istun siinä, eturivissä, ja itken häpeilemättä niitä sanoja, jotka kirjoitin joskus parikymppisenä. Sitä elämäntilannetta, josta en nähnyt seinien ulkopuolelle. Niitä henkiinelätettyjä sanoja, upeaa musiikkia, laulajattaren armoitettua ääntä.
Tunnen itseni kiitolliseksi ja katoan onnellisena yöhön.



tiistai 22. elokuuta 2017

Ilma

Hyvä ja paha taistelee juuri nyt niin konkreettisesti, että sen tuntee ilmassa. 

Eilen bussissa keskityin hengittämään, kun pahat aavistukset viuhtoivat ilmassa joka suuntaan.
Kurkussani oli kivistävä köntti, ja tunsin kurkkuni paljauden.
Tahtomattani tarkkailin bussiin astuvia ihmisiä. 
Melkein näin väreinä ja käyrina heidän mahdollisen vihatasonsa.
Jännittyneisyyteni alkoi kääntyä paniikiksi.
Aika ja todellisuus ja koko maailma tuntuivat asettuvan siihen yhteen bussiin, jossa istui aivan tavallisesti turisevia ja ikkunasta katselevia ihmisiä.
Suljin mp3-soittimen ja keskityin hengittämään. 
Hillitsin itseäni, etten juoksisi ulos. Toisaalta tunsin itseni niin lamaantuneeksi, etten olisi voinut juosta pakonkaan edessä.
Bussin ikkunasta näin yhtäkkiä mieheni kävelevän ihmisruuhkassa. Tyttömme istui hänen hartioillaan lierihattu päässään.
Hetken tunsin vain hellyyttä ja rakkautta.
Se on väriltään punaista, elinvoimaista ja rauhoittavaa.

Ulkona joku äijä käveli huppari niskassa ja näytti joka suuntaan alaspäin käännettyä peukkua. 
Tällainen vihantäyttämä ihminen on kuin sihisevä ilmapallo, joka lopulta poksahtaa ja katoaa.
Mitätön, tyhjä.
Katsoin lastenvaunujen kanssa sisään astunutta musliminaista. 
Siirryin tuolin reunalle, valmiina puolustamaan häntä, jos jotain sattuisi. 

Keskityin katsomaan hänen ympärillään olevia ihmisiä, jotka hymyilivät hänelle ja seisoivat lähellä jutellen ystävällisesti. 
Vetäydyin taaksepäin ja varautuneisuus suli johonkin elämän virtaan. 
Kun astuin bussista ulos, silmissäni oli kyyneleet ja uskoin hetken hyvään.



 

Muistakaa hengittää.
Luonto on antelias ja puhdistava paikka.



Suo valon syttyä