tiistai 16. huhtikuuta 2019

Kerrostalo




















Puran nyt hetken tajunnanvirtaa, koska mieli tuntuu sitä vaativan.
Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, se ei ole yhtään niin yksinkertaista kuin aiemmin luulin.
Täytyy olla monenlaista asiantuntijuutta, ja juuri siihen en itsessäni oikein vielä luota.

Hanna-Riikka Kuisman uusin kirja Kerrostalo on nyt lukemisen alla, ja se on toiminut jännästi polttoaineena omalle kirjoittamiselle.
Ehkä siksi, koska estetiikantajumme ovat hyvin samanlaisia.

Viita-akatemia on saanut miettimään kirjoittajuutta uusin silmin, käytännöntyönä, teknisinäkin asioina. Täytyy olla tosi tietoinen koko ajan. Olen loppupuolella Kerrostaloa ja sen voi sanoa, että Kuisman kivenkova tarkkanäköisyys kuvauksessa huimaa, ja siinä inhorealismikin on kaunista.
Kirjailijana hänellä on niin selkeä maailmankuva ja selkeä yleistietous, että koen verrattain olevani ihan raakile, ainakin tässä ja nyt. Sanon tämän ilolla.

Teen juuri nyt huomioita enemmän kirjoittamisesta sinänsä kuin itse kirjasta, mutta tässä tapauksessa se johtuu siitä, että Kuisman tapa kirjoittaa kiehtoo ja inspiroi minua juuri tekstin tuottajana todella paljon. On helpompi hetken havainnoida maailmaa jo muutaman sivunkin jälkeen.
Tässäkin kirjassa näkyy vahva asiatietous ja rohkeus mennä pitkälle, ihan takaseinään asti ja näyttää, että sielläkin on jotain ja sieltäkin voi alkaa jotain.
Mielikuvana on koko ajan ollut asfaltin raosta kasvava leskenlehti.
Lopun maisemasta nouseva pieni itu.

Ensimmäinen vuoteni Viita-akatemiassa loppui juuri ja opettaja antoi minulle aineettomana lahjana taidekuvakortin hetkeksi katseltavaksi.
Maalaus oli Pekka Halosen Tomaatteja, jossa näin aluksi vain tomaattioksiston.
Vasta jälkikäteen tajusin, että suurin osa tomaateista oli kuultavan vihreitä, kypsymisen alkuvaiheessa. Tämä pieni oivallus teki minulle yhtäkkiä rikkaan ja odottavan olon.
En ole vielä valmis, mutta kasvillisuus on lähtenyt nousemaan ja kehittymään.
Sitä on vain muistettava kastella.

Tämän raakuuden ja puhtauden hengästyttävän yhdistelmän tunnistan myös Kuisman kirjassa.





perjantai 15. maaliskuuta 2019

ennen lepoa

Jälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.

Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.

Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.




 Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.

Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.

Menin päistikkaa portaita alas.

Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.
Pitäis-kela pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)

Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.

Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.

Ennen lepoa.







perjantai 1. maaliskuuta 2019

seuraava suupala




Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina.

On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.

Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.

Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.
  • Sisälsi:  *  työpäivä * ensimmäinen psykoterapia * odotteluhengailua  * toinen työaiheinen kokoontuminen

Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli psykoterapia on nyt sitten vihdoin alkanut.

Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.





perjantai 22. helmikuuta 2019

kevyitä opetushommia

Työkokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin.

Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.

No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten muut jutut) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu Tiisu myöskin kutkuttaa.

Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.






torstai 14. helmikuuta 2019

veriappelsiineja ja vihersalaattia


Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.


Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.



perjantai 1. helmikuuta 2019

läpimeno

Kirjoja. Paperia. Sanoja. Valoa.
Olen saanut yhteyden, joka tekee nälkäiseksi, valpastaa, valjastaa.
Sanoja aamuisin, sanoja iltaisin, sanoja, kun uni hetkeksi katkeaa.

Me olemme kirjoittajia. Sanan rakastajia. Elämän eliöitä.
Näkyjen näkijöitä.

Kynän ja kirjan aika.
Tulostimen lämpö, musteen tahrimia liuskoja, kirjailijavieraita, joiden teoksiin sukellan uudella tavalla. Raikkaisiin uniin.
Minä lennän, uin.
Minä saan kutsun, minä menen.

Minä olen ensimmäinen läpimenon katsoja ja kasvokkain sanattomuuteni kanssa.
Minä suunnistan Kapteeninkadulta Topeliuksenkadulle ja koen ensi kertaa olevani sisällä Helsingissä.
Ullanlinnasta Töölöön aamupäivän lumisohjossa unisin silmin tippuvia jääpuikkoja hajamielisesti väistellen, osana sitä kaikkea.

Iltaan asti etsin sanoja ja kuvaan lopulta sanattomuuttani väsymyksestä tärisevin tavuin.

Minä jatkan arkea, vaikka näen toiseen maailmaan.
Susi minussa vaanii ja vuorovaikuttaa valon kanssa.


lauantai 15. joulukuuta 2018

dublin

Voiko eteinen kertoa itse talosta?
Voiko Helsinki kertoa Suomesta?
Voiko Dublin kertoa Irlannista? Edes jotain? Voihan?

Ehkä siellä lojuvat vaatteet, lattialle jääneet hiekanjyvät voivat antaa tunnelman jostakin?
Onhan Dublin rosoinen, onhan?

Lähdetään tästä.

Minulla ei ole suoranaista lentopelkoa, pikemminkin lentojännitys ja ylipäätään siirtymiseen liittyvä stressi. Kukaan ei tunnu reissuista kertoessaan kuvailevan edes ihailevassa mielessä lentämiseen liittyvää käsittämättömyyden tunnetta.

Mitä minä siis tunsin, kun lentokone kiihdytti ja alkoi nousta ja alle jäävä maisema muistutti yhtäkkiä pelilautaa monopolinappuloineen. Ja sitten mentiin pilvien läpi yläpuolelle, ja aurinko kimmelsi pilvien pinnalla. "Tekee aina mieli mennä hiihtämään", sanoi mies. Pilvet näyttävät ihanalta paksulta koskemattomalta lumelta arktisella jäätiköllä. Ja minä tunsin outoa lumoutumista kauhuni keskeltä, join pienen pullon punaviiniä ja nojasin otsaani pikkuikkunaan, mistä aurinko kohtasi lämmittävänä pilvenä kuin keväällä nousuhumalassa.

Mutta onhan se nyt jumalauta ihan hullua olla yhtäkkiä pilvien päällä, paikassa jota yleensä katsellaan maan päältä.  Menee väkisinkin herkkä ihminen puuroksi, toiseuden tilaan. Ehkä sen sitten unohtaa, ymmärrettävästikin, jälkikäteen.
Mietin pitkin matkaa, kuinka itse rauhoittelisin herkkää ulkomailla käymätöntä ihmistä, joka pelkää irtoavansa itsestään ulkomailla. Ehkä lopulta nuo rauhoittelut olivat sittenkin itselleni, vaikka vähän olen tehnytkin matkoja.



Mitä siis sanoisin tähän lentämiseen ja siirtymiskauheuteen. No, ota se yhtenä vaiheena. Ota mukaasi jos mahdollista, ihminen, joka osaa sanoa että tämä ja tämä kuuluu asiaan.  Ota evästä ja ota kaikki irti mukavuutta tarjoavista ihmisistä ja asioista. Älä vielä mieti paluumatkaa ja kaikkea sitä mistä et tiedä.  Keskity vain seuraavaan siirtymävaiheeseen, hengitä. Se menee ohi.
Vietin kolme päivää Dublinissa, joista yksi päivä meni lähinnä siirtymävaiheen sumeassa törmäilyssä. Törmäily näkyy minussa fyysisesti, mustelmina.

Oli viimeisenä kokonaisena päivänä tarkoitus vierailla hieman kauempana pois keskustan hälystä.
Sain bussipysäkillä disso-/paniikkikohtauksen, josta ymmärtäinen mieheni kuljetti minut rauhoittumaan.  Tämä on kohta, joka eniten näin jälkikäteen nipistää. Vaikka näinkin kauniin St.Stephens greenin puutarhan, ja katselin sitä täyden lumouksen vallassa.  Ja katselin myös talojen sympaattisia pihoja ja roskiksiakin lähes kyynelten vallassa, suren tätä Dublinin ulkopuolisen maailman näkemättömyyttä.

Kaikki mielikuvani ja kaukokaipuuni sijoittuu juuri maasuduille, nummille ja linnoille. Tuohon unenomaiseen musiikkiin, jota nyt pääsyin haistelemaan turistikauppojen tuoksukynttilöistä.
Rauhoitin itseäni juuri noilla turistituotteilla, joita hyväilin uskomattoman hyvän katusoittajan soitellessa bluesia kadulta. Etsin todellista Irlantia.

Siirryimme rauhoittumaan hyväksi havaittuun kahvilaan syömään kolmioleipiä. Sitten menimme Dublin Castleen,minne siirtyminen tuntui absurdilta,kun olimme todistaneet erään kenties keskiluokkaisen paikallisen perheenisän raivonpurkauksen kadulla. En saanut otetta linnasta, missä ylimistö oli tehnyt lyhytaikaisia päätöksiään epämääräisen blingblingin keskellä. Söin skinny egg muffinin perunasalaatilla, jossa mukana oli navetalta tuoksuva leipä, jota haistelin kenties maaseudun kaipuussani.






Pienen mukavan puraisun Dubliniin sain Little museum of Dublinista, missä oli kotoisa ja lämmin tunnelma. Ihana opas nimeltä Andrew hörppi vesilasistaan ja kertoi venyvällä aksentillaan paikan historiasta. Sain myös koomista mielihyvää päätyessäni U2-huoneeseen, missä sain yhteiskuvan Bono-patsaan vierellä. Pitkin reissua nimittöin ikävöin siskoani, vanhaa U2-fania, ja yhteisiä iltojamme vanhan hyvän U2:n parissa. Tämä ikävä tulvahti silmistäni hotellin viereisessä pubissa, missä pikkujouluseurue jorasi "Where the streets have no name":a.

Yritin imeä itseeni Irlantia myös Dublin writer's museumista,  isosta tavaratalosta, missä oli irkkumaista blingblingiä ja ulkona mekkaloivista pikkujoulu/jalkapalloihmisistä, koululaisten joulukuoroista ja paikallisesta tv:stä, jota seurasin nälkäisesti hotellihuoneessa.

Miksi siis matkustaa jos on hsp?

Koska oikeassa seurassa ja itseään ymmärtäen sopivissa annoksissa, ulkomaat voivat tarjota sinulle uskomatonta mielihyvää ja onnistumisen tunnetta, puhumattakaan perspektiivistä, jota saat kotimaahasi. Jätä juomistunnelmointi pois, jos se tuntuu vähänkin epäilyttävältä. Pubeja voi havainnoida teenkin voimalla. (Ja tämän sanon kantapään kautta oppineena.) Hsp voi myös havainnoida kiitollisemmin pieniä yksityiskohtia, ei tarvitse liikkua turistikohteisiin, vain niellä yleistä tunnelmaa pieninä annoksina. Se on kultaa, jota ei voi sanoin kuvata. Voi aiheuttaa itselleen nälän nähdä lisää, ymmärtää itsestään niin paljon enemmän.
Voi todeta pysyvänsä hengissä kaikesta tästä, myös paluulennosta, joka on lähinnä pitkäveteinen. Tai sitten ei. Se voi olla myös jännittävä ja rohkaiseva. Lentokentäthän ovat maailman mukavimpia paikkoja.
Ja paniikkikohtaukset tulevat. Ja menevät.

Minä sulattelen tätä vielä pitkään.
Ajattelen sitä riipaisevaa rakkautta, jota tunsin kun katsoin hotellin ulkopuolella liian lähelle tulevaa elämää, kaksikerroksisia busseja ja töihiinsä kiiruhtavia irlantilaisia.