Haituloina ilmassa

Hirvittävän vaikea vuosi, jona olisin halunnut vakityöllistyä ja tienata. Sen sijaan olen käynyt metsässä harrastamassa teatteria.

 Kirjoitan nyt kokemustovereille, ulosjääneille, ulospäässeille.

Kun ajattelen teitä, en erota ajattelenko meitä, ihmisiä.
Laskenko mukaan myös puut, mättäät, kivet, hyönteiset, kasvustot, muut kulkijat.
Niin olennaisesti ne ovat tulleet osaksi toimiamme.

Syyskuu oli liian kuuma. En tuntenut oloani syksyiseksi, ja se teki minut sairaaksi. Metsässä lämmin kosteus, vieläkin tiheämpää, vastaansanomatonta. Jään sen alle, en tahdo jaksaa. En tahdo, koska yhtäkkiä ei tarvitse.
Hiki muuttuu valuvaksi. Ajatukseni väsyvät.

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta. Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon. On yhtäkkiä turvallista dissosioida. Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin.

Hengittäviin, pehmeisiin. Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.
Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä, tamppausta, dumduttelua, huokausta. 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan, katsoo meitä. Korppi istahtanut kivelle meitä nauramaan.

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme. Olenko koskaan luottanut näin? Antanut toisille oikeutta. Ehkä suurinta ihmisrakkautta on lopulta olla aivan rauhassa toisten edessä.

Teidän hiuksenne, omani, joista toiset kädet riisuvat kaarnan paloja. Ihoni, jolla kipittävät pienet jalat, enkä reagoi. Hiukseni, aina sidotut, yhtäkkiä kasvoillani, hallitsemattomina suortuvina.

Jakaukset sotkeutuneina, minun omat kuvitelmani irronneina haituloina ilmassa.

Kammottava, epävarma, epäsovinnainen, alati muotoutuva,
sumentuva, kirkastuva, rehottava, eteerinen, esoteerinen, 

äänekäs, lempeä, hassu, ihan väärä,
        kannattamaton, mihinkään suuntautumaton, 

kelluttava, pulppuava, vastauksia antamaton, absoluuttinen

vapaus