Väsymys tuntui koko hänen
kehossaan. Se oli kuin turvallinen käsi olkapäällä.
Tai käpälä, hän huomasi
ajattelevansa.
-Riina Paasonen:Kaikki minkä menetimme-
Kun pitelee ystävältä julkaistua
romaania ensi kertaa käsissään ja lukee tämän rakkaita sanoja,
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.
Yhteinen historia kajastelee taustalla,
mutta lopulta asettuu taka-alalle, kun tarina alkaa viedä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.
Sielu avoinna arkipäiväinen maailma
on täynnä kimallusta. Uskomattomia yksityiskohtia.
Samalla lukiessa herää kysymys, mitä
merkitystä on kerätyllä lihasmassalla, arvokkaalla sormuksella tai
pelastetulla hengellä, jos sielun kohdalla on aukko?
Miksi jokainen saalis pitäisi täyttää
ja asettaa seinälle, kunnes eläinten raajat painavat joka puolelta
istujan niskaa?
---vain pyyhkäisy kädellä ja
kaikki muuttuisi kullaksi.
Pelkäksi hyödyttömäksi kullaksi.---✩
Sähkökiukaan pihahdus heitti
löylyn kasvoille kuin se olisi ollut happoa.
Mitä eroa on koiralla ja supikoiralla?
Toiset ampuvat eläimiä, toiset
ruokkivat niitä toisten ampumilla eläimillä.
Oli häkellyttävää kirjan viimeisiä
sivuja kulkiessa eksyä illaksi elokuvateatteriin ja nähdä
Paterson-elokuva, joka punoutuu bussikuskin työviikkoon ja arjen
yksinkertaiseen runouteen.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.
Erityisesti tuo elokuvan kuppila ja kotona
nojatuolista tuijottava koira kietoutuivat saumattomasti yhteen kirjan
maailman kanssa.
Kun kirjoittajalla on armoitetut silmät
ja tietty rauha, on helppo antautua sanoille, jotka kuvaavat omaa
kotikaupunkiani, ja samalla maailmaa yleensä, pienin yksityiskohdin
kertomatta mitään turhaa, mutta kuitenkin perusteellisesti.
Miten kaikki tiivistyy ihmisten ihoilla
ja omassa kodissa, joka voi olla yhtä aikaa kauhugalleria ja
unelmien kehto hajuineen, muistoesineineen, ihmisineen...
Kuinka yhtäkkiä keskellä liian tiiviiksitilkittyä elämää tulee tarve juosta oman pihan puskaan, vaania ja pälyillä sieltä talonsa ikkunaa, siitä kajastavaa iltavaloa, sen äärellä hääriviä tietämättömiä.
Olla vastassa pimeästä saapuvaa vierasta tunnetta.
Kuinka keskelle huonetta yhtäkkiä
levolle asettunut elävä villieläin voi vapauttaa ihmiset hervottomiksi, alttiiksi vaistoilleen.
Huone tuntui sähköistyvän kuin
jostain olisi löydetty salaluukku
tai lattialta katkaistu sormi.
---✩
Johannes tunsi olevansa voitolla,
vaikka ei käynyt kilpaa kenenkään kanssa.
Päähenkilöt jollain lailla
aavistavat tulevat pettymykset, mutta suhtautuvat niihin
rauhallisesti vanhemman nöyryydellä. Ja kuitenkin heissä on
lapsekasta uhmaa.
Mitä lähemmäs hirveyttä, uhkaavaa
katastrofia mennään, sitä hulvattomammaksi skenaario muuttuu. Piina
ja nauru purkautuvat käsi kädessä.
Hellyys tämän mahdollistanutta väpättäväkuonoista
eläintä kohtaan kohtaa samalla kliimaksinsa. ”Kiitos, että
tulit.”
Kirjan loppu ei kerää kaikkia onnellisesti nippuun, se on aina merkinnyt minulle kirjojen lopuissa paljon.
Että joku uskaltaa lähteä pimeään.
---✩
---✩
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti