Punnittuani useita vaihtoehtoja huomasin, että yhdessä niistä yhdistyvät oikeastaan kaikki.
Eli...
Harrastukseni: Haahuilu
Miettiessäni harrastuksia, jotka ovat seuranneet minua kautta elämän, huomasin niitä olevan kolme: kirjoittaminen, valokuvaus ja luonnossa haahuilu.
Näistä kolmesta valitsen nyt haahuilun, sillä siihen yhdistyvät myös kaksi edellistä.
Tämä, mitä kutsun haahuiluksi tarkoittaa siis sellaista suunnatonta luonnossa oleilua ja tunnelmointia, jossa voi menettää ajantajun ja suorittamisen.
Vasta viime vuosina olen antanut siihen tulla hieman suunnitelmallisuutta.
Pidemmillä reissuilla se on tärkeää ettei vilu, nälkä tai jokin pahempi iske.
Lapsena minulle riitti kerrostalolähiön kupeessa oleva pikkumetsä, jonka polkua sahasin vain saadakseni tuntea olevani siimeksessä. Luontoa se on pikkumetsäkin.
Parasta oli kuitenkin äitini kotipitäjässä Pohjois-Pohjanmaan Merijärvellä, missä oli täydellinen luonnon rauha ja monimuotoisia metsiä, jotka olivat tuttuja ja tuttuudessaan hyvin rakkaita.
Kirjoittaminen astui kuvaan mukaan, sillä jokin luonnossa sai mielikuvitukseni lentämään, ja tarinat alkoivat kertoa itseään.
Usein inspiraation iskiessä tuli kiire hypätä pyörän selkään ja äkkiä ruutuvihkon äärelle kirjoittamaan tai isoisän vanhaa kirjoituskonetta naputtamaan.
Teini-iässä sain kameran käyttööni, ja alkuun kuvailin vähän kaikkea miten sattuu.
Oikeastaan vasta aloittaessani av-viestinnän opiskelun kuvaan astui kaksi myös luonnossaliikkumiseen vaikuttavaa juttua: järjestelmäkamera ja ihminen, jolla oli partiossa viimeisen päälle opitut eräilytaidot.
Ensi kertaa aloin miettiä, että ehkä haahuilun lisäksi voisin kokeilla eräilyä ja patikointia, ja opetella samalla luontokuvausta.
Ensimmäisen yöni teltassa vietin Repoveden kansallispuistossa kesäkuun lämmössä.
Seurasin vierestä teltan pystytystä ja purkua, retkikeittimen virittelyä, tulentekoa ja repun pakkaamista pientä avuttomuutta tuntien.
Pikkuhiljaa karaisin itseni ja lähdin opettelemaan. Se toi heti itsevarmuutta luonnossaliikkumiseen. Ilman kartturia en kuitenkaan uskaltaisi lähteä vieraaseen metsään, vaikka kansallis- ja luonnonpuistoissa usein onkin opasteet.
Seuraava isompi reissu oli ensitutustumiseni Lappiin. Vietin Inarin Lemmenjoella vajaan viikon syyskuun ruskaloistossa. Asetuimme laavulle ja teimme päiväreissuja lähiluontoon ja tunturille.
Pää oli pyörällä luonnon kauneudesta, nuotion savusta, tunturin viimasta ja täydellisestä eristäytyneisyyden tunteesta.
Seuranamme olivat vain eläimet, joista etenkin kiukkuiset sopulit sulattivat sydämeni.
Parhaimmillaan luonnossaolo on kiireettömyyttä ja kauneudenhavainnointia ilman suorittamisen tunnetta. Parhaat valokuvat ja kirjoitukset syntyvät pakottamatta.
Nyt luen ensi kertaa eräopasta lisätäkseni varmuuttani luonnossa liikkumiseen, että voisi turvallisesti haahuilla yhä isommilla mailla.
Edit. Hep! Lopullinen lehtijuttu löytyy kouluaiheisesta sisarblogistani:
Lehtijuttu ja ladelma
muistelo
ヽ(^.^)ノ
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti