Riina Paasosen toinen romaani Joki joen alla (Docendo, 2026) kulkeutui uunituoreena käsiini.
Kirja on pitkän kirjoitusprosessin tulos, ja pieteetti huokuu lopputuloksestakin. Jokainen lause tuntuu olevan kohdallaan, ajan hioma helmi.
Tarina kuljettaa lukijan tällä kertaa Helsingistä Konnunsuolle. Jälkimmäinen valikoitui tapahtumapaikaksi kuulemma twinpeaksmäisyytensä vuoksi. Suuret lämpötilavaihdokset ja pieni asukasluku. Suomaan päälle rakennettu pohjoiskarjalainen pitäjä kylänrattia hallitsevine baareineen kohisee hiljaisia tarinoita.
Päähenkilön, Julian, taustalla kummittelevat kompleksiset sukulaisuussuhteet ja ylisukupolviset ihmissuhdeongelmat. Kuinka hallita omaa kohtaloaan näiden ristitulessa? Miksi väärä houkuttaa? Ja mitä tapahtuu talolle, jota kukaan ei pian ole hoitamassa? Allekirjoittaneellekin hyvin tuttuja kysymyksiä.
Olin kävellyt kaapin ohi lukuisia kertoja tietämättä, mitä sinne oli kätketty. Kevät oli jo pitkällä. Ikkunamme takana kasvoi puu, johon oli viikossa ilmestynyt painavia silmuja. Vain hetki sitten meri oli halkaissut jäälauttansa. Isä oli odottanut oikeaa hetkeä. Hän oli muuttunut mies ja sen myötä hän oletti, että äiti ja minä olisimme yhtä mieltä hänen kanssaan.
Julian mukana kulkevat paitsi kaksi eri miestä ja kahden ylemmän sukupolven naiset myös ihmishahmoiksi muuntuneet muistot ja unet. Entinen, nykyinen ja mahdollinen. Tarkkanäköinen ihmisuhdekuvaus kulkee omia polkujaan, havahduttaa ja aiheuttaa sisäistä liikehdintää. Psykologisesti viettelevä, ajoittain eroottisestikin väreilevä kerronta ei kaihda yliluonnollistakaan. Kaikki tapahtuu lyhyessä ajassa ja pienessä tilassa kuin vaivihkaa.
Kirjassa psykologia on maagista ja magia psykologista. Kumpi tuli ensin? Kumpi on totta? Kumpikin, ei kumpikaan.
Kielessä huikaisee sen tuoreus. Sinänsä ikiaikaiset teemat ovat löytäneet jälleen uuden, voimakkaan sanoittajan ja syntyvät uudelleen lauseissa, joissa osuva fyysinen maailma ja mystisempi lyyrisyys puristuvat luontevasti yhteen. Arvaamaton tunnelma saa hautomaan edellistä lausetta ja odottamaan seuraavaa.
Olin talolle vanha seuralainen. Me tunsimme toisemme unohtamatta kohteliasta läheisyyttä, jolla se nyt houkutteli minua istumaan nojatuoliinsa ja ottamaan syliini Elisabetin virkkuutyön. Minulla ei ollut mitään syytä pelätä eikä unohtaa yhteisiä muistojamme. Yhdestäkään huoneesta en tulisi löytämään salaa pakattua matkalaukkua. Päinvastoin minulla oli tunne, ettei talo ollut valmis hyvästelemään minua.
Lohdullisinta kirjassa on kuitenkin Julian tavoittama omaehtoisuus ja talon rakenteita alistavan vääjäämättömyyden hyväksyminen. Hyväksyä loppujen lopuksi luonnon kiertokulku, luonto itse.
Suuri osoitus sanojen voimasta. Ensi kertaa kykenin lukemalla sanoittamaan myös omaa mykäksi kiertynyttä suruani, joka kohdistuu oman sukuni kotitaloon Pohjois-Pohjanmaalla. Hätäratkaisujen kanssa on lopulta aika toivoton, kun talon toinen puoli uppoaa saviseen maahan ja toisesta päästä savupiippu pudottaa sisään kiviään. Lopulta hätä himmenee epämääräiseksi usvaksi, johon ei tohdi ojentaa kättään edes unissaan.
Ensi kertaa aikoihin koen, että usva on liikahtanut. Siinä liikutellaan esineitä, sen läpi kuljetaan, siinä on yksityiskohtia, siinä tuoksuu tuore maali, se kuitenkin liikkuu. Elämä ei loppunutkaan.
Ymmärsin kasvualustan olevan poikkeuksellista. Jos jokin päätti kasvaa, se kasvoi. Joki joen alla ei koskaan tyrehtyisi. Se huolehtisi elävistä ja kuolleista.
Ympäröivä maa jatkaa joka tapauksessa kasvutarinaansa, työntyy lattialautojen läpi. Tyhjään pihaan kulkeutuu eläimiä. Menneet sukupolvet tarjoavat voimaansa avoimelle mielelle, mutteivät väkisin kisko mukaansa. Ja siihen pihaan voin minäkin mennä.
 |
Riinan edellisestä kirjasta: Kaikki mitä menetimme (2017)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti