Teini-ikäiselle minälle

Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.

Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.

Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin.

Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. 

Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi.

 

Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.

Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.

Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.

Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.

 

Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.

Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalliista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.

 

Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.

Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)

Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? 

Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni.

Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska seitinohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.

Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.

Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. 

Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. 

Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.

Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.

Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. 

 

Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.

En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.

 

Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:

Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.

Minä ja Ville Ahonen

Ville Ahonen on sellainen artisti, että siitä asti kun asiaan perehtymättä, fiksun ystävän ohjaamana, päädyin hänen bändinsä keikalle Korjaamolle yli 10 vuotta sitten, olen minä odottanut.


Miettinyt, mihin tämä mystinen ukkosenjohdatin oikein katosi.



Odottaminen ja sinnikäs mietiskely kannattivat. Hän palasi sieltä jostain ja porautui taas samalla tavalla kipeyteen ja kauneuteen. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen.

Välillä keikan aikana oli pakko sulkea silmät, ja kun niitä taas raotti varkain kerääntyneet kyyneleet ropisivat syliin kuin räntäsade.

Kun kuulin kaikki nämä vuoden makustelemiani sanoja siitä muutaman metrin päästä mikrofoniin huutokuiskattuna, kuumuus levisi poskiin. Mannerlaatat liikkuivat, nyrjäyttivät, kolistivat.  

Miehen käsi pöydän, kaikkien näiden vuosien, yli omalleni.

Uni minut nielee

Lumi sataa tielle
Sinä tulet mieleen

Toiset ovat lokkeja
Jotka saavat sähköshokkeja

 
Uni minut nielee
Lumi sataa mieleen
Sinä tulet tielle

Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Rakkautta koronan aikaan

Kirjoitin aiemmin evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan. Että hidastan, tahallani.
En edes silloin ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa, maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti, minäkin.


Kun korona alkoi nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua. Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti puhki.


Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä olemaan hiljaa?


Festariviikolla näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun joku kuvasi videon meistä juhlijoista.
Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.


Seuraavaa viikkoa ei ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.

Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen. Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä, miten Jennifer Ehle luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.

Olen törkeästi nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla Taru sormusten herrasta-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa ajatuksella, mitä Smells like teenspirit: n sanoissa oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.

Tämä kaikki on minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.


Minulla on vihdoin tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.

PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää koko ajan ole ollut...

Tilli ja kapseloitunut rakkaus

Eilen syntymäpäiväni iltana minusta pusertui ulos iso itku.
Se oli tuntunut fyysisenä möykkynä jo päiviä, ja kehollisesti tiesin, että se oli surua, joka kasvoi sisääni.

Tein ratkaisun kissani elämästä viikkoa aiemmin. Kokemus kuolemasta, päätetystä kuolemasta, oli hurja ja selkeä, ja taisin elää jonkilaisessa sumeassa shokkitilassa sen ajan ja sen jälkeen.
Minun ja tämän pienen enkelin suhde on ollut 14 vuoden pituinen. Tullessaan elämääni se oli uskomattoman pieni ja hauras. Ehkä siksi minusta tuli sen absoluuttisen rakkauden ja lojaalisuuden kohde. Ja minä rakastin sitä ehdoitta. Olen ollut ajoittain rappiollinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ja puhtoinen omistaja, mutta sille olin aina puhdas ja täysin hyväksyttävä. Ja minä olen antanut sen lohduttaa itseäni ja parantaa haavani.

Monta kotia, monta elämäntilannetta ja onneksi monta opittua asiaa.
Mutta suhteeni pieneen mustavalkeaan tyttökissaan on kapseloitunut muuttumattomaksi ajan virrassa, se on vain ollut lapsenomaista, selkeää rakkautta.

Yksityiskohdat viimeisistä hetkistä tuntuvat suorimmin iholla, mutta tiedän niiden tasaantuvan, kun aika kuluu. Ja viimeiset hetket olivat silkkaa hellyyttä. Nukuimme yhdessä viimeisen kerran, kahdestaan, taukoamattoman kehräyksen säestämänä. Minä väritin värityskirjan mandalaa ja annoin kynän kuljettaa paperille rakkauteni väreinä. Kun väritin sen seuraavana päivänä loppuun, kissa oli kuollut.

Eniten etukäteen pelkäsin, että tämä hetki tapahtuisi jonkinlaisessa sekasorrossa, arkisessa kompuroinnissa, akuutin kivun vallassa, sen uhatessa, kiireessä, jossakin epämääräisessä paikassa, enkä edes saisi kiinni surusta.
Kaikki oli nyt suunniteltua ja rauhallista (mikä sinällään tuntui myös oudolta).

Rämisevä auto, eläinlääkärin kolkko ja kova miljöö, nopea vaipuminen rauhottaviin, nopea kuolema. Käsi jonka alla oleva kylki ei enää liiku. Itku, joka on surun räkäinen alku.
Koppa, jossa on yhtäkkiä ruumis. Silmät, jotka jäävät auki.

Äitini synnyintalon pihaan tehtiin kuoppa, juhannusruusujen viereen. Laskin Tillin huovan sisään, suukotin päätä. Ruumiin velttous, elottomuus, eivät tuntuneet tällä kertaa järkyttäviltä. Aistin kissasta yhä saman pehmeyden. Kuopan päälle mieheni lapioi kevyesti mullan. Lapsi vieressäni tokaisi niin riemua täynnä, että "Tilli on päässyt toiseen maahan", etten voinut kuin nauraa. Voi elämä.

Sen päivän iltana istuin lähellä hautaa ja keräsin mustaherukoita. Sisältäni kumpusi laulu "Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää". Hyräilin laulun monta kertaa, kunnes herukoita ei enää ollut.
Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä kiersin haudan ympäri. Käsitin tekeväni niinkuin Tilli aina teki ennen viereen asettumista. Se teki suojapiirin ympärilleni.

Viikon ajan olen katsellut kuvia, tuntenut lähinnä haikeutta, kunnes itku tuli eilen nyrkkinä rinnastani. Oli saatava sanoa ne lauseet ääneen: On niin ikävä. Teinkö mä varmasti oikein? Mä todella rakastin sitä.
On vaikea vielä hahmottaa, miten tämän kaiken sisälleni jääneen rakkauden nyt kohdistan, mutta sitä on paljon. Ja se, mihin sen laitan, kyllä selviää.





 💜

seuraava suupala

Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina.

On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.

Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.

Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.

Sisälsi:  

*  työpäivä 

* ensimmäinen psykoterapia 

* odotteluhengailua muualla kuin kotona  

* toinen työaiheinen kokoontuminen

Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli psykoterapia on nyt sitten vihdoin alkanut.

Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.

veriappelsiineja ja vihersalaattia

Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.

Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa. 

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.

meren pulssi

Olen rannalla, käsissäni painava ankkuri.
Kaikki hyökyy yli.
Meri edessäni, meri sisälläni.

Näen edessäni aikajanan, joka on arvioitu kolmeksi vuodeksi, mutta on todellisuudessa määrittelemätön aika.
Viime lauantaina aloitin kirjoittajakoulun.

Kun menen ensimmäiseen tapaamiseen kangaskassissa uudet lehtiöt ja kynät, uskallan hädin tuskin hengittää.
Katson edessäni istuvan naisen violettia kaulaliinaa, sen violetteina kiiltäviä paljetteja.
Ehkä siellä on hänen kaltaisiaan naisia. Ajatus rauhoittaa.
Kun nousemme bussista, tiedän jo hänen olevan menossa sinne, mutta silti lähden etsimään toisennäköistä rakennusta vain päätyäkseni hänen kanssaan saman pitkän pöydän ääreen.
Aivan toisenlaiseen paikkaan kuin olen kuvitellut ja samalla juuri sellaiseen, jossa käsitän kaiken kuuluvan tapahtua.
Seinillä on isoja kirjailijoiden kasvokuvia ja lasikaapissa edessäni on ystävättäreni julkaistu kirja.
Hänen, joka on vuosi toisensa jälkeen rohkaissut minua tänne.

On oikeastaan yhdentekevää, onko minulla vielä toimivia kyniä ja tyhjiä liuskoja.
Onko minulla vielä yhtään valmista ajatusta.
Kiire tappaa tämän kaiken, käsitän.
Edessäni on kolme vuotta ja olen vielä alkuviivalla, sen rajoilla häilyen.
Pääasia, että seison tässä ja hengitän meren tahtiin.

Samaan aikaan täsmälleen näistä samoista kuohuista alkaa kaksi muutakin prosessia.
Olen valmistautumassa psykoterapiaan, yhtä määrittelemätön, yhtä valtava.
Ja perhesuhteissani on myös alkanut uusi aika, avarampi, oikea.
Minulla on yhä kaikki tämä, jota olen ajoittain epäuskoisesti pidellyt vapisevissa käsissäni, ja mahdollisuus uusiin liuskoihin.
Kaikki tämä on vielä mustekynäni säiliössä, kirjoittamattomina sanoina.
Kaikki tämä on vielä nielussani, mitään ei ole vielä sanottu.
On suhteita, joita ei ole vielä luotu, paljon määrittelemätöntä kauneutta.

Haluan seistä tässä ja sanoa, että minua pelottaa. Hengittää ihanaa, seisauttavaa hallaa.
En vielä tiedä mitään.
Suljen silmäni ja annan meren pulssin siirtyä minuun.

luopumisesta

Ensimmäinen tänne kirjoittamani merkintä käsitteli kesän kuumuutta.
No se.
Olisin halunnut monista asioista kirjoittaa ja olisi ollut suorastaan tarve niitä käsitellä, mutta sininen ajatus oli salpautuneena hellemuurin taakse.
Helteestä valittaminen on ollut tänä kesänä sallitumpaa, ja on tämä melkoista paniikkisirkusta ollutkin. Mutta se siit.

Haluan kirjoittaa taas enemmän.
Olen jossain kohtaa ikäkriisiä ja yhden jos toisenkin toipumisen alussa.
Menetin tänä vuonna hyvin rakkaan ihmisen. Hänestä luopuminen on kovan itkun takana ja surutyö tulee vielä kestämään.
Toisaalta häneen liittyy elämäni onnellisimpia hetkiä, kuinka niitä voisi surra.
Maalla omenapuut kukkivat ja hänen muistolleen istutettu puu kasvattaa juuriaan.

Ja sitten. Olen lopettamassa lopullisesti vaikeaa suhdettani alkoholiin.
Tämä suhde on vanha, tuttu asia.
Olen kasvanut juomisesta erilleni, mutta vanha suola on janottanut aika ajoin.
Haluan kirjoittaa siitä enemmän purkaakseni omaa siihen liittyvää stigmaani.
Se, mihin ei suostu katsomaan, on maailman pelottavin asia.
Vaikka kirjoittaisin samoja lauseita kerta kerran jälkeen, niin on tehtävä.
Kirjoitin viime vuonna, että alkoholi on minulle heikkous, joka syöttää pajunköyttä ja pimeyttä.
Mitä muuta se on?

Etappi.
Henkireikä.
Vankila. Noidankehä. Vanne.
Pakkoajatus. Pakkomielle.

Haave. Uni. Muisto.
Toive. Ikävä. Kaipuu.
Turhuus. Pahe. Tyhjyys.

Olemista. Tuntemista.
Kieltämistä. Myöntämistä.

Näkymättömyyttä.
Ajan tappamista.
Arjen vähättelyä.

Riittämättömyyttä. Pelkoa.
Itseinhoa. Ihmisvihaa. Ihmisen pelkoa.

Varmistamista. Epäluuloa.
Hajottamista.




Ei siis mikään pinnallinen suhde. Ei mikään pikkujuttu.
Ei ihme, että joudun tekemään surutyöni myös tässä asiassa.

yksinäisen identiteetti

Viime lauantai oli yksi elämäni raskaimmista päivistä.
Syitä on monia, ja niitähän minä olen heti etsimässä, kokemus oli niin järkyttävä.
Ahdistuskela oli pitkälti itse aiheutettu ja sitten oli vastikään lopetettu lääke.
 Ja tämä helle.
Tämä kuiva kaupunkihelle, johon en totu, josta puolestani voisi poistaa viimeisen e-kirjaimen.
Kuumuus tarraa ihoon, salpaa hengen, estää ajattelemisen, takaraivoon asettuu pysyvä paniikki.
Alan tehdä samaa kuin luonto; nuupahtaa, hiipua. Haukon henkeä,anelen sadetta.
 Ulkona minun on kuitenkin kyettävä olemaan, koska lapsi.

[ JA: kuitenkin
kesä on sitä mannaa, linnunmaitoa, ydinnestettä
jota tiedän, että minun täytyy imeä itseeni varastoon. ]

 Nyt on vähän satanut. Se mahdollistaa nämä sanat.

Lauantai oli oikeastaan yksi tauoton paniikkikohtaus ja minun täytyi pystyä huolehtimaan tyttärestäni.
Niin kovaa kohtausta en osannut ennakoida, ja mies lähti yöksi Jukolan viestiin.
Kun se muuttui täysin fyysiseksi, pulssi kiihtyi, takaraivossa poltti, taju alkoi mennä, käsivarret puutuivat ja mikä pahinta pelkäsin hädissäni tekeväni jotain pahaa (niin ei kuitenkaan koskaan käy),
en voinut enää auttaa itseäni.
Soitin ensin miehelleni, joka oli autossa. Hän antoi minulle puhelimessa kaikkensa.
Kohtauksen yhä pauhatessa minä tein sen, minkä olen tehnyt helevetin liian harvoin,
tukeuduin ystävään.

Ja hänen ihana, rauhallinen äänensä sitoi paniikin kourat selän taakse, ja minä puhuin
ja itkin ja puhuin
kaikki tuli yhtenä virtana ulos.

Miten minä pelkään pilaavani kaiken
miten kannan yhä sisälläni yksinäistä ihmistä
miten kiitollinen olen
miten paljon häntä rakastan, vaikken koskaan soita.
Se kaikki oli niin uskomattoman tärkeää ja todellista,
käsittää se, sanoa se ääneen.

Ja hän puhui minulle omasta pelostaan. Hän pelkää erota,
koska yksinäisyys pelottaa ja ero hävettää.
Minä ymmärrän häntä.
Olenhan itsekin ennen nykyistä kumppanuuttani ollut ihan käsittämättömän paskassa suhteessa mieheen, jonka annoin aina uusiksi romuttaa itseni vaikken edes tiedä pidinkö hänestä lopulta tippaakaan.
Yksinäisyys oli silloin minulle kivireki, jota kiskoin ja piilottelin katseilta.
Ja lopulta se oli juuri se, joka minut pelasti.
Tuli aamu, jolloin päätin saaneeni tarpeeksi jo aikaa sitten.
Vedin kengät (muistan ne vieläkin, sellaiset pitkät ja korolliset jollaisia en yleensä pidä) jalkaani ja lähdin ovet paukkuen koskaan palaamatta.
Sillä yksinäisyys on niin paljon laadukkaampaa ja kehityskelpoisempaa kuin paskassa suhteessa roikkuminen.
Kun olin sen päätöksen tehnyt, elämä yllätti. Oikea ihminen käveli samaan tilaan, enkä minä takertunut häneen eikä hän minuun. Hän tuli ja jakoi yksinäisyyteni.

Ystäväni sanoi eroavansa miehestä, vaikka se pelottaa ja hävettää.
Ja minä sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Eroaminen väärästä kumppanista on viisasta.

Minä tunnen ja tulen tod.näk. aina tuntemaan solidaarisuutta yksineläviä kohtaan.
Koen, että oma perheellistymiseni oli pitkälti hyvää onnea ja oikean ajoituksen sattumaa.
Puhun lähtökohdista, loppu on ollut omissa käsissäni.
 Ja minulla on yhä yksinäisen/yksinelävän ihmisen identiteetti. Olen syntyjäni yksinviihtyjä, henkinen puolierakko. (Se on ollut niin luontainen rooli, että yhtäkkinen ihmisenkaipuu on joskus niin vieras, että se hätäännyttää.)
Se näkyy siinä, että ajan itseäni yhä uudelleen sinne, missä on vain minä ja oma imperiumini,
vaikka sille ei olisi aikaa, tilaa tai varsinkaan tarvetta.
Ja siinä, että kannan joskus pientä syyllisyyttä, että vietämme laatuaikaa nykyään kolmen kesken. Ihan perseestä.

Soitin lauantaina vielä toistamiseen ystävälleni, kun paniikki vain jatkui.
Hän kehotti minua lähtemään ulos.
Pakkasin itseni ja tyttäreni ovesta.
Aurinko paistoi kuumana, enkä minä ollut tajuissani, vaikka samalla olin sitä tyttärelleni.
Olin paniikissa ja kuitenkin ääriviivoiltani vakaa äitihahmo, joka keräili tytön kanssa kukkia ja etsi bussipysäkkejä.
Suu kuivasi, pelkäsin nestehukkaa, pureskelin pari voikukan lehteä.

Ilta tuli lopulta viilentämään maailman. Tuli hetki, että saatoin vähän helpommin hengittää.
Kukkaset olivat kraanavedessä kupissa ja minä viesteilin siskoni ja ystäväni kanssa
"Vaikka tää on ollut elämäni raskaimpia päiviä, olen myös ollut todella kiitollinen elämäni ihmisistä."

Kun makasin sängyllä ja odotin unta, puhuin vielä hetken miehen kanssa puhelimessa.
Lopulta nukahdin käsi tyttären hiuksissa, Rainbowdash-pehmoponi kainalossani.
Nukuin koko yön ja näin rauhallista unta, missä kokkasin erilaisia ruokia isoille pöydille, tarjottavaksi.

☸ 

Merkinnässä on kuva Maria Veitolan kirjasta. Olen tunnistanut pal-jon hänen kirjoittamiaan asioita kaikilta elämän osa-alueilta.

Ja saanut niihin terävää, oivaltavaa ja rapeaa lisänäkökulmaa. Kiitos Marialle. 

Olisinpa tiennyt

Mitä sanoisin 15-vuotiaalle itselleni?

 
















   
 ✰ 

Mä nään sussa aivan valtavasti hyvää ja puhdasta, sellaista joka on vielä muodotonta valoa, 

mutta löytää myöhemmin monia ulostuloteitä ja tapoja muodostua. 
Samaa valoa mä näen myös tyttäressäni ja siskoni tyttärissä. 

Sä vihaat sitä, että oot erilainen. 

Ja sua ärsyttää, kun mä sanon sulle että onneksi oot!

Sun elämä tulee pysymään pitkään mielenkiintoisena, koska osaat katsoa sitä omalla tavallasi. 
Se, että sua kiusataan on ollut/on valitettavaa ja sä tuut kelaamaan sitä pitkin elämääsi, mutta sä opit vielä tulemaan ulos simpukan kuorestasi ja elämään myös sosiaalista elämää. 

   

Sä tulet löytämään monta herkkää, taiteellista ja mageeta tyyppiä,joita sä jo nyt pitäisit jännittävinä. Ja sä opit pitämään ne elämässäs.

Ne,joiden perään sä nyt kirjoitat 4ever tulee unohtumaan kohtalaisen pian.
 
Sulla ei todellakaan ole helppoa. Siihen nähden sä pystyt aivan uskomattomiin asioihin. 
Se aika jota sä elät on täältä vuodesta 2018 katsoen tosi hiomatonta, törkeää ja epäreilua. 
Karmeita asioita päästetään läpi sormien. 

Ne asiat muuttuu sanoisinko ihan vallankumouksellisesti vielä sun elinaikanasi. 

Aikuisuudessa, joka ei ole yhtään niin lähellä kuin voisi aluksi luulla, 
on paljon sellaista mitä sä pidät ihmeellisenä. 
Aikuisilla on aikuisten suhteita. 
Aikuiset voi avata viinipullon mihin vuorokauden aikaan vaan. 
Ne pääsee baareihin keskelle musiikkia, tupakansavua(ei kylläkään enää) ja kiehtovia tilanteita. 
Se kaikki ON tavallaan ihmeellistä. 
Ja vaikka sulle tulee jo varsin nuorena sellainen olo että "tää on jo niin nähty",  

ilmenee ettei se ole vielä edes alkanut.

 











Kun mä nyt katson sua, tunnen valtavaa hellyyttä. 
Haluaisin halata ja jutella kunnolla yrittäen olla kuulostamatta liian tätimäiseltä. 
Mulla alkaa olla siihen pikkuhiljaa eväitä. 

💫💌

kuorma ja junamatkat

Tiesin sen jo, kun katsoin vr:n aikatauluja.

Että joskus pitää kulkea junalla ja purkaa kuormaansa.

Että täytyy käydä kotikaupungissa, nähdä ystävää.

Nähdä asemia ja lipuvaa luontoa.

Että tämä arjen luoma tukos purkautuu käsiteltäviksi asioiksi.

Ettei ole vain patti rinnassa ja jonkinlainen käsitys siitä hyvästä, joka minun pitäisi tuntea mutta en pysty tuntemaan.

Luen Aamiaista Tiffanylla. Takakannessa Capote Duncania kuvaillaan sielunhädän tulkiksi.

Se sana minun pitää lukea uudelleen:Sielunhätä.

Tiedän mitä se on.

Se on juuri tätä.

Kun ei tiedä kuka on ja missä pitäisi olla.

Vaikka tavallaan tietää, muttei kuitenkaan oikeasti.

Ei tunnu olevan monimuotoisuutta, joka ylläpitää elämää.

Tiesin sen, kun juna lipui Turengin ja Ryttylän ihanien pikkuasemien ohi.

Vaikka samalla vatsan täytti jännityspulla.

Vihlaisut, jotka herättivät halun etsiä vessa.

Kun astuin laiturilta maihin, tunsin katseen, jonka tunnen aina Riksussa.

Ikäänkuin kaikki ennen tuntemani ihmiset seuraisivat minua riistakamerasta.

Tuntui heti että hukun siihen ilta-aurinkoon, irtoan rajoistani.

En tiedä miten voin toimia psykofyysisenä kokonaisuutena.

Olen pukenut ylleni armeijakuvioidut housut, kokoa 38.
Ne eivät sovi, haaroja hiertää.

Pukeudunko näin, koska tarvitsen kitkaa, joka pitää minut toimintakykyisenä.

Sitten ystävä soittaa ja minulle tulee turvallinen olo, asetun taas kartaalle.

Pääsen syliin.

Hänen kotinsa on taideteos.

Sielun hoitokoti.

Minä alan puhua, ja pintaan nousee kipu.

Semmoinen aito suru, että me teemme näin, kun tajuan heti että me rakastamme ihan helvetisti.

Olen vain ollut jotenkin ahtaalla, liian kiinni.

En ole ollut tarpeeksi täällä.

Aamulla olo on rapea, pelottavakin.

Mutta hän laittaa vanhan telkkarin päälle, sellaisen mitä kenelläkään ei enää ole.

90-luvun särisevä ruutu ja minä rakastan sen epäteräväpiirtoa.

Juttelemme lisää ja minä haen teetä.

Hän saattaa minut asemalle, kun olemme ajaneet bussilla vanhan kotikaupunkini halki.

Hän on ihana, minä käsitän sen.

Ja minä olen hänelle ihana, mikä onni.

Olen taas junassa.

Tiedän että paniikki tekee tuloaan, ilmastointi tekee sen.

Oudon keinotekoisen olon.

Minä ylläpidän itseäni katsoen valokuvia puhelimestani.

Keskityn pieniin yksityiskohtiin ja hengitän elämää.

Aseman kerrallaan.

Hämeenlinna. Toijala. Lempäälä.

Tulen Tampereelle ja näen sen riksulaisen silmin.

Tämä on iso, elävä siti.

Minun nykyinen kotikaupunkini.

Ja olen täynnä uutta.

kokonaisia ja puolikkaita kerroksia

Kirjoitan tätä blogia poikkeuksellisesti jossain muualla kuin kotona.
Istun Tampereen Puistotornin eli työväentalon toimistolla.
Olen kiivennyt nuo ihanat suuret historialliset portaat, kulkenut läpi kerrosten, kokonaisten ja puolikkaiden.

Täällä on pidetty merkittäviä kokouksia, konserttisaleista kuuluu opistolaisten soittoa, alakerrassa historian muistoa kannattelee ihana Lenin-museo.
Kaulassani on Pietarista ostettu huivi, olen juuri nyt yksin eikä ole kiirettä.
Kahvikeitin porisee. Kangaskassissani on mustavalkoisia maatuskoja riveissä.

Ensin oli pelkkä epämukavuus, pakkanen löi ilkeästi poskipäihin.
Oli väsymys, joka kaatoi sänkyyn ja kuitenkin kädet, jotka eivät osanneet lopettaa piirtämistä.
Liian monia liikennevaloja lyhyillä tiepätkillä.
Liikaa ihmisiä, liikaa ja liian vähän vaihtoehtoja.

Olen kokenut sisäistäneeni paljon kuluneilla viikoilla, olen graafisena suunnittelijana löytänyt hieman enemmän omaa paikkaani.
Olen ehdollistunut käymään keittolounaalla sokkarin alakerrassa, koska se on halpa ja helvetin hyvä.

Yhtenä tavallisena arkipäivänä siinä soppaani jonottaessani tunsin pitkän jännittämisen jälkeen yhtäkkisen onnen. Yksinkertaisen onnen hetken, että seisoin siinä ja sain kohta lautaselleni höyryävää kermaista palsternakkakeittoa.
Tein jotain mitä olen hyvin harvoin tehnyt; hymyilin hyvästä olostani vieraalle ihmiselle.
Hän sattui olemaan siinä tiskin toisella puolen, ojensi minulle lautasen ja vastasi hymyyni samanlaisella valolla.
Sellaista elämisen mielekkyyttä olen vasta nyt kasvanut kokemaan.

*

Tässä nopean sisäistämisen ja liian nopeiden ajatusten virrassa olen kokenut yllättävän menetyksen.
Menetin tärkeän ihmisen ja elämäni rakkaimman paikan sielun.
Siihen liittyvää kipua tulen prosessoimaan vielä pitkään ja tuon paikan, missä usein olen unissani, menettämistä en edes voi ajatella.
  Että viime kesän ja edellisten kesien onni ei enää toistu, ei samalla tavalla.

Elämä on niin arvokasta, joka ikinen sekunti siinä, kun on juuri siellä missä pitääkin.

vastuu elämästä

"En voi enää huoletta syödä palanutta popcornia".
Tämä oli ystävälle joulun aikaan viesteilty toteamus.

Niin, joskus oli aika ettei se niin merkannut pitenikö vai lyhenikö tämä elämä omista elämänvalinnoista, kunhan ei kuollut ihan heti.
Tuli syötyä aamu- ja iltapalaksi tai lounaaksi ja illalliseksi käristettyä pekonia ja munia tai pelkkää kalapuikkoa ja mustaa kahvia. (Melkein oksennan kun mietin tätä.)

Oikeastaan ei ollut aamu- ja iltapaloja.
(Ei ole aamua ei ole iltaa. Sinä vain. Sinä vain. Sinä vain. -Eino Leino-)
Päivät menivät myös lintsatessa, ihanassa lipuvassa yhdentekevyydessä, joka kuitenkin puri aina nilkkaan.
Tuli rakastuttua renttuihin.
Tuli viilleltyä, tuli vedettyä aspiriinia päivittäin.
Satunnainen kirjoittaminen oikeutti kaiken.

Toisin on nyt.
On tämä vastuu elämästä.
Tyttären tietenkin mutta myös omasta.
On tehtävä smoothieita.
On tämä maksa, nämä munuaiset, tämä sydän.
Nämä päivät, niin helvetin nopeasti rientävät.
Elämä loppuu, minä lopun.
Miten lyhyt elämä on juuri nyt.

Miten voi ikävöidä kaipuuta? kysyin retorisesti samaisen ystävän kanssa liikennevaloissa jutellessa.
Sitä kelluvaa oloilua, kun kaikki oli jossain tuolla tai joskus tuolla.
Nyt kun kaikki on vain nyt.

No ei.. elämäni ei ole todellakaan pelkkää smoothieta ja tolkkua.
Joka raossa yritän paheilla, vaikkei se enää toimisikaan.
Laitoja kolistellessa alan kuitenkin hieman hahmottaa linjaa.
 Nyt olen taas minä, aiempaa mehevämpi oloilija.
Rappeutuva, mutta elossa, joten let's go!


*

Yhtenä sortumisen tunteen aamuna päätin avata taas uuden piilotetun blogin,johon alan kirjoittaa kevyissä päivittäisissä annoksissa kässäriä.

*

Yhtenä aamuna tapahtui jotain ja tajusin sen heti.
Toisena aamuna jo bussissa heräsi ihmeellinen sykkivä tarve kääntää se kiitollisuuden viba sanoiksi.
Hain koulun kanttiinista kahvin, riensin oman osastoni pukuhuoneeseen. Kirjoitin rivit, etten unohtaisi ennen koululuokkaa:

Miten voimallinen voi yksikin esikuva olla. Taas yhtenä erityisen kylmänä kouluaamuna hän piti mut hereillä ja hengessä, kun kävelin bussipysäkiltä. Jännä miten voi 20 asteen pakkasessa yhtäkkiä lämpö virrata kehoon ja onnenkyyneleet nousta silmiin. 
So thank gosh for ms. Kathleen Hanna, don't you stop! 
✊💞

Korvanapeissa soi Hot topic ja I decide, mutta taustalla oli niin paljon muutakin. Maailmankaikkeuksellinen asioita.

Ilma

Hyvä ja paha taistelee juuri nyt niin konkreettisesti, että sen tuntee ilmassa. 

Eilen bussissa keskityin hengittämään, kun pahat aavistukset viuhtoivat ilmassa joka suuntaan.
Kurkussani oli kivistävä köntti, ja tunsin kurkkuni paljauden.
Tahtomattani tarkkailin bussiin astuvia ihmisiä. 
Melkein näin väreinä ja käyrina heidän mahdollisen vihatasonsa.
Jännittyneisyyteni alkoi kääntyä paniikiksi.
Aika ja todellisuus ja koko maailma tuntuivat asettuvan siihen yhteen bussiin, jossa istui aivan tavallisesti turisevia ja ikkunasta katselevia ihmisiä.
Suljin mp3-soittimen ja keskityin hengittämään. 
Hillitsin itseäni, etten juoksisi ulos. Toisaalta tunsin itseni niin lamaantuneeksi, etten olisi voinut juosta pakonkaan edessä.
Bussin ikkunasta näin yhtäkkiä mieheni kävelevän ihmisruuhkassa. Tyttömme istui hänen hartioillaan lierihattu päässään.
Hetken tunsin vain hellyyttä ja rakkautta.
Se on väriltään punaista, elinvoimaista ja rauhoittavaa.

Ulkona joku äijä käveli huppari niskassa ja näytti joka suuntaan alaspäin käännettyä peukkua. 
Tällainen vihantäyttämä ihminen on kuin sihisevä ilmapallo, joka lopulta poksahtaa ja katoaa.
Mitätön, tyhjä.
Katsoin lastenvaunujen kanssa sisään astunutta musliminaista. 
Siirryin tuolin reunalle, valmiina puolustamaan häntä, jos jotain sattuisi. 

Keskityin katsomaan hänen ympärillään olevia ihmisiä, jotka hymyilivät hänelle ja seisoivat lähellä jutellen ystävällisesti. 
Vetäydyin taaksepäin ja varautuneisuus suli johonkin elämän virtaan. 
Kun astuin bussista ulos, silmissäni oli kyyneleet ja uskoin hetken hyvään.



 ♡

Muistakaa hengittää.
Luonto on antelias ja puhdistava paikka.



Suo valon syttyä

tämä päivä

Tänään tehtiin hyökkäys Turkuun.
En ala nyt ladata tähän vihatekstiä enkä muutakaan klikkausseksikästä.
Totean vain, että äskettäin jo ennen tätä tajuntaani iski se tosiasia, että tämä koto ei ole millään lailla terrorin ulkopuolella. Se järkytti hetken.
Yllättävän nopeasti kuitenkin toinnuin, syynä ehkä eräs äärimmäisen viisas lähimmäinen.
Kun ne eivät tarvitse meidän reaktiotamme, vastakkainasetteluamme.

Yhtä hyvin voi olla onnellinen, hiljaa.
Tämä on jollain lailla vienyt lähemmäs viettejä..
Mitä minä todella pelkään? Miten minä haluan tämän päivän, tämän elämän,viettää?
Millaisin silmin katsoa tuntematonta?
Miten haluan kuolla?

Ne haluavat kaaosta.
Että me huudamme vihasotkua laidalta toiselle.
Että me lakkaamme elämästä.
Éttä joka päivä lopulta vihaamme niin, että räjähtää.

*

Minulla oli tänään ehkä elämäni paras päivä.
Vedin lämpöisen tyttöni syliini ja vain hengitin ihanaa onnea, ettei ole kiire minnekään.
Voimme vain syödä puuron ja lötkötellä.
Karkasin muoviin käärityn himani poran meteliä kaupoille.
Ostin karjalanpiirakoita. Ilmassa tuoksui luonto, vaikka kaikki on auki revittyä työmaata joka puolella Tamperetta.
Käsittelin kuvan Lightroomilla, josta sai Adobelta ilmaisen kokeiluversion.
Nukuin päiväunet. Silittelin vieressä kehräävää kissaa.
Kävimme Pietarilaisilla markkinoilla.
Ostin hunajaa, sipuleita ja hapankaalia, joiden elämää yllä pitävään voimaan uskon joka päivä enemmän.
Ostimme maatuskoja, joita tyttöni rakastaa.
Musiikki soi, lapsi keinui ilta-auringossa.
Bussissa hän nauroi hervottomasti, kun kurkistelin penkin väleistä.
Lapsi leikki maatuskoilla, kun söimme puuroa.
Laitoimme hänet nukkumaan.
Juttelin mieheni kanssa tästä päivästä, halasimme pitkään.
Kävimme saunassa.
Nyt istun saunan päälle sohvalla ja kirjoitan tätä.

Minä en tiedä mitä teen

Pohjanmaalla.
Istun kamarissa sängyllä, vierellä pitkästä aikaa rustattu vihkopäiväkirja, Jussi Valtosen "He eivät tiedä mitä tekevät" ja unituhiseva kissa. Väliseinän takana matkasängyssä kääntyilee tyttäreni, hänkin lukee kirjaston kirjaa.
Keittiöstä seinän takaa kuuluu urheiluselostusta.
Ikkunan takana luonto huutaa äänettä brutaalin kauniina.

Olen taas kasvokkain tosiasioiden kanssa.
Oma addiktoituva luonteeni. Tarve herkutella, käsistä hävettävästi riistäytynyt älypuhelinriippuvuus. (Ensi kertaa täällä bloggaan puhelimella.)
 Kruunaan oloni tupakalla (yksi päivässä mutta silti).
Suora seuraus on kuoleman pelko. Itseään toteuttava pahan olon pelko. Vapauden ja vastuun kuristava kädenvääntö.
Rengin lailla käyttäytyvä isäntä.
Ehkä en ole vain vielä tottunut siihen.

Sitten. Hetkittäin oma elämä tuntuu joltain, jota en hahmota. On vain katastrofitunne, että teen jotain peruuttamattomasti väärin, joka sekunti.
Että se jokin, mitä minun oikeasti kuuluisi tehdä huutaa nimeäni jossain kaukana.
Että elän harhassa.

Nämä hirveät pelot palmikoituvat yhteen niiden onnen hetkien kanssa, jotka vietän täällä juurillani omieni luona kissanmintun tuoksussa hengittäen historiaani.
Jotain tiheää ja todellista, vahvistavaa.

Eloni sulostuttaja

 


Ystävä kehotti eilen hakemaan taas Viita-akatemiaan. Se innosti mutta sai sykkeen nousemaan paniikinomaisesti.
Alla on niin paljon kipua ja hämmennystä siitä kaikesta, mitä en ole tehnyt.
Aika muuttuu tappavan painostavaksi, viisarin lyönnit räjähtävät hiljaisuudesta.
Olen kirjoittajana täysin vailla rauhaa.

Mutta hän ympäripuhui minut ehkä 15 sekunnissa. Haen sinne vaikkei siinä ole mitään järkeä nykyisessä elämäntilanteessa. Mutta miksei.
Kokeillaan.

perillä

Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.

Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.

Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan. 
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.

Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.

Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.

 ---✩

EDIT.
 Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.

Vivica

Noro-virus iski, kun olin huoleton ryökäle enkä koko päivän liikenteessä olon päälle pessyt käsiäni.
Eilinen meni "tyhjentymisen" merkeissä, kuumesäryissä, tajuissaanpysymiseen keskittyen.
Olo edelleen aika arka.
Makasin sängyn pohjalla lepohetken ollessa mahdollinen ja kelluin siinä oudossa kauhun ja kiitollisuuden oivallusten virrassa, joka usein tulee sairastaessa.

Aamulla lastenohjelmien päälle, hoksasin Vivica Bandlerin Yle Teemalla.
Joskus varhaisaikuisuudessa luin hänen omaelämäkertansa tietämättä tyypistä yhtään mitään, silloin kun ahmin suunnilleen jokaisen taiteilijaelämänkerran mitä Riihimäen kaupunginkirjastolla oli tarjota. Joku mystisyys ja viehkous hänessä oli ja peruskiinnostus on säilynyt näihin päiviin.
Niimpä jäin sohvalle aamupuuroa hitaasti nieleskellen seuraamaan, mitä Vivica osasi sanoa elämästä.
Ihanat Maarit Tastula ja Kaisa Korhonen seuranaan tämä älykäs nainen pohti elämää ja ihmistä.

Yksi pysäyttävämpiä tuumia oli Bandlerin kummastunut ajatus, että miksi ihmisen pitäisi olla onnellinen. Kuka sellaista on luvannut. Onni otetaan vastaan, jos se suodaan, mutta mikään perustavoite sen ei kuulu olla. On virhe tehdä siitä joku ainoa päämäärä.
Se on niin totta. Ei luonnossakaan olla jatkuvasti onnellisia. Emmekä ole mekään.

Absurdeja nuo nykyihmisen jokapäiväiset todistelut ja itsetyydytys omasta onnestaan ja näiden tavoittelu.
Ja myös se tunne, että jos ei saa vastarakkautta, elämä jää tyhjäksi.
Ehkä tärkeintä on, että itse rakastaa.
Pidin Bandlerin lempeydestä ihmistä kohtaan. Taistelen niin jatkuvalla syötöllä ollakseni hyvä kanssaihmistä kohtaan, perusolettamukseni toisista ovat herkästi negatiivisia.
Mutta jos niin ei olisikaan...

Näitä ajatuksia jatkoin mielessäni kulkiessani heikkona kauppaan lastenvaunuja työntäen.
Oli pakko saada jäätelöä.


Ihmiset ovat minun huumeeni. -Vivica Bandler- /Teeman elävä arkisto

Kaikki minkä menetimme

Väsymys tuntui koko hänen kehossaan. Se oli kuin turvallinen käsi olkapäällä.

Tai käpälä, hän huomasi ajattelevansa. 

-Riina Paasonen:Kaikki minkä menetimme-

Kun pitelee ystävältä julkaistua romaania ensi kertaa käsissään ja lukee tämän rakkaita sanoja,
mieleen kirkastuu ajatus, että valmis kirja on ihme; niin valmis.
Jokainen lause on löytänyt paikalleen ja asettuu osaksi ikuisuutta.

Yhteinen historia kajastelee taustalla, mutta lopulta asettuu taka-alalle, kun tarina alkaa viedä.
Maailma on yhteinen, mutta kuitenkin siinä niin uudelleen oivallettuna. Täydellisenä.

Sielu avoinna arkipäiväinen maailma on täynnä kimallusta. Uskomattomia yksityiskohtia.

Samalla lukiessa herää kysymys, mitä merkitystä on kerätyllä lihasmassalla, arvokkaalla sormuksella tai pelastetulla hengellä, jos sielun kohdalla on aukko?

Miksi jokainen saalis pitäisi täyttää ja asettaa seinälle, kunnes eläinten raajat painavat joka puolelta istujan niskaa?

---vain pyyhkäisy kädellä ja kaikki muuttuisi kullaksi.

Pelkäksi hyödyttömäksi kullaksi.

---✩

Sähkökiukaan pihahdus heitti löylyn kasvoille kuin se olisi ollut happoa.

Mitä eroa on koiralla ja supikoiralla?

Toiset ampuvat eläimiä, toiset ruokkivat niitä toisten ampumilla eläimillä.

Oli häkellyttävää kirjan viimeisiä sivuja kulkiessa eksyä illaksi elokuvateatteriin ja nähdä Paterson-elokuva, joka punoutuu bussikuskin työviikkoon ja arjen yksinkertaiseen runouteen.
Päivät lopulta seisahtuvat kaiken summaavan olutuopin kultaiseen hohtoon hiljaisessa baarissa, missä shakkinappulat seisovat ja jazz soi.

Erityisesti tuo elokuvan kuppila ja kotona nojatuolista tuijottava koira kietoutuivat saumattomasti yhteen kirjan maailman kanssa.

Kun kirjoittajalla on armoitetut silmät ja tietty rauha, on helppo antautua sanoille, jotka kuvaavat omaa kotikaupunkiani, ja samalla maailmaa yleensä, pienin yksityiskohdin kertomatta mitään turhaa, mutta kuitenkin perusteellisesti.

Miten kaikki tiivistyy ihmisten ihoilla ja omassa kodissa, joka voi olla yhtä aikaa kauhugalleria ja unelmien kehto hajuineen, muistoesineineen, ihmisineen...

Kuinka yhtäkkiä keskellä liian tiiviiksitilkittyä elämää tulee tarve juosta oman pihan puskaan, vaania ja pälyillä sieltä talonsa ikkunaa, siitä kajastavaa iltavaloa, sen äärellä hääriviä tietämättömiä. 

Olla vastassa pimeästä saapuvaa vierasta tunnetta.

Kuinka keskelle huonetta yhtäkkiä levolle asettunut elävä villieläin voi vapauttaa ihmiset hervottomiksi, alttiiksi vaistoilleen.

Huone tuntui sähköistyvän kuin jostain olisi löydetty salaluukku

tai lattialta katkaistu sormi.

---✩

Johannes tunsi olevansa voitolla, vaikka ei käynyt kilpaa kenenkään kanssa.

Päähenkilöt jollain lailla aavistavat tulevat pettymykset, mutta suhtautuvat niihin rauhallisesti vanhemman nöyryydellä. Ja kuitenkin heissä on lapsekasta uhmaa.

Mitä lähemmäs hirveyttä, uhkaavaa katastrofia mennään, sitä hulvattomammaksi skenaario muuttuu. Piina ja nauru purkautuvat käsi kädessä.

Hellyys tämän mahdollistanutta väpättäväkuonoista eläintä kohtaan kohtaa samalla kliimaksinsa. ”Kiitos, että tulit.”

Kirjan loppu ei kerää kaikkia onnellisesti nippuun, se on aina merkinnyt minulle kirjojen lopuissa paljon.

Että joku uskaltaa lähteä pimeään. 

 ---✩

Lehtijuttu ihanasta kirjailijattaresta 

Kirja Minervan sivuilla

 ---✩