Minä ja Ville Ahonen

Ville Ahonen on sellainen artisti, että siitä asti kun asiaan perehtymättä, fiksun ystävän ohjaamana, päädyin hänen bändinsä keikalle Korjaamolle yli 10 vuotta sitten, olen minä odottanut.


Miettinyt, mihin tämä mystinen ukkosenjohdatin oikein katosi.



Odottaminen ja sinnikäs mietiskely kannattivat. Hän palasi sieltä jostain ja porautui taas samalla tavalla kipeyteen ja kauneuteen. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen.

Välillä keikan aikana oli pakko sulkea silmät, ja kun niitä taas raotti varkain kerääntyneet kyyneleet ropisivat syliin kuin räntäsade.

Kun kuulin kaikki nämä vuoden makustelemiani sanoja siitä muutaman metrin päästä mikrofoniin huutokuiskattuna, kuumuus levisi poskiin. Mannerlaatat liikkuivat, nyrjäyttivät, kolistivat.  

Miehen käsi pöydän, kaikkien näiden vuosien, yli omalleni.

Uni minut nielee

Lumi sataa tielle
Sinä tulet mieleen

Toiset ovat lokkeja
Jotka saavat sähköshokkeja

 
Uni minut nielee
Lumi sataa mieleen
Sinä tulet tielle

Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024

kevyitä opetushommia

Työkokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin.

Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.

No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten muut jutut) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu Tiisu myöskin kutkuttaa.

Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.

veriappelsiineja ja vihersalaattia

Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.
 Aamubussien tuska ja kimallus.

Korvanapeissa juuri nyt Joose Keskitaloa, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.

Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se Pulp ja Jarvis Cocker sanoo And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. Ei sen kummempaa ja niin paljon.

Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken  olla sosiaalinen ja hyödyksi.
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.

Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman ihanan podcastin uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten Kissankehtoa. 

Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.

Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.

Oikein hyvää.

hommage to heck

Tämä aihe pääsi yllättämään.

En todellakaan olisi uskonut lauantaina työntäessäni Montage of heck-dokkaria dvd-laitteeseen kevyenä iltapalana, että se aiheuttaisi tämmöisen lumipallotunne-efektin.
(Ei, odotin sitä jostain aivan muusta ㋡ and that's coming too.. step by step)

Dokumentti meni sisuksiin niin massiivisesti, että vatsanpohjaa polttaa yhä viiden päivän sulattelunkin jälkeen.

Silmien eteen räväytetyt ruutuvihot, huikeasti animoidut ja puhdasta hapokasta tunnetta vyöryttävät biisit, jotka räjäyttivät itsensä esiin takamuistioni sopukoista. Huuto.

En ole koskaan pyyteettömästi jumaloinut Cobainia (pikemminkin päinvastoin), mutta ymmärtänyt joo, ollut joskus rakastunut, kokenut kiitollisuutta avatuista maailmoista. Nirvana oli mieletön bändi.

Muistan kiinni loksahtaneessa lukioiässä istuneeni sängylläni illasta toiseen ja lukeneeni kirjoja hänestä (oli tarve ymmärtää, on yhä...).
Myös ne päiväkirjat, joista mieleeni on jäänyt kuvaukset vatsakivuista. Olen itse joskus kärsinyt kroonisista vatsakivuista, ja ne jo itsessään saavat ajattelemaan pyssyn piippua. Olo on niin pirun rauhaton ja kuvottunut aamusta iltaan.

Liekö ollut omaperäisyyden tavoittelua, mutta Nevermind ei ole koskaan säväyttänyt niin paljon kuin In utero.

Muttapa mutta.

Nirvana on yksi niistä bändeistä, jotka todella vaikuttavat aivokemiaani niin, etten pysty enää palaamaan tähän tai tuohon todellisuuteen, jossa oikeasti haluaisin kuitenkin olla mukana. Ja tällä hetkellä pitääkin.
(Olen joutunut estämään itseäni katsomasta dokkaria uudestaan.)
Mentaalihygieenisistä syistä olen ollut kuuntelematta levyjä.

Mp3-soittimeen en ole päästänyt kuin "Milk it" -ja ”Very ape”-biisit, koska niille pystyy nauramaan.
Montage of heck oli vaan sellainen mindfuck että terratorial pissingsit ja dumbit ja teenspiritit ovat yhä sykkimässä aivokanavissa.

Yhtäkkiä muistan sen kaiken kuin se tapahtuisi juuri nyt.

Kun löysin musiikin ja kapinan ja mielikuvituksen valtakunnan, jossa kaikki kostetaan,kohotetaan, uudestiluodaan, tehdään huumoriksi, unikuviksi, väkivallaksi, armahdukseksi. Uskaltaa mennä yllättävän pitkälle, aivoihin ja suolenpätkiin. Se oli anarkiaa, vaikken tiennyt mitä anarkia on.
Kuinka massiivista se oli, kuinka maagista.

Nyt mietin 33-vuotiaana, että mikä on sen maailman kohtalo?

Ja yhtäkkiä nyt, kun kaikesta on jo vuosia, vuosikymmeniä, tajuan mikä oli generation x. 

(On niin paljon asioita omassa elämässäni, joita en ole nimennyt. Olen vain elänyt) 

Ja tajuan olevani itsekin mukana siinä. Nii-in,  enhän minä ole tänne sopeutunut tähän äitiemme ja isiemme maailmaan kuin hetkittäin.

Ehkä se nuori minä oli sittenkin oikeassa uppoutuessaan musaan ja vihkoihin ja vihaan ja sylkeen.

Mutta jälkipolvi...

Ehkäpä heck oli niin ytimeensä tuskallinen, koska Frances.

Tavallaan myös piinaavan kaunis, koska Frances.

Hänen selkäänsä on tatuoitu lause: L'art est la solution au chaos.

Olen ajatellut sitä paljon.

Mutta nyt pitää tiskata.

☾

Trick is to keep breathing...  

♡

 

 

 

 ☾

 

 

 

 

☾

  Ps/Edit. 1.10.2016

Dokumentti Kathleen Hannasta Yle Areenassa ❣❣  Selviytyjämimmi. Tarttin tätä.

 

 

★

Aihe, henkilö, josta nyt kirjoitan, on ollut odottamassa omassa ylellisessä odotushuoneessaan.
Ehkä olen yhä tehnyt surutyötä ja/tai todennäköisemmin en ole ehtinyt istuutua asian äärelle.
Se ei ole kuitenkaan se helpoin juttu.
Sanoittaa koko eliniän kestänyttä suhdetta ihmiseen,olentoon, jota ei tunne.
Sanoittaa surua, joka on jotenkin yleismaailmallista ja kuitenkin henkilökohtaista.

★

Oli aamupäivä, kun kuulin radiosta että olet kuollut.
Istuin punaiselle rahille ja tuntui kuin minut olisi naulittu aloilleni. Tuijotin seinää ja jokin raskas,lyijymäinen valui päälleni.
Maailma ilman Bowieta, mikä se on? Where are we now?
Ihmettelin itsekin reaktioni voimakkuutta.
Teki mieli piiloutua, vetäytyä, aloittaa heti surumessu.
Mieli sinkoili kuvia eri persoonistasi, itselle eniten merkinneistä paloista.
Nopeasti mieleen tuli alkuhetki, kun menit tajuntaani hyvin pienenä. Ashes to ashes.
Ja kaikista eniten Labyrintti. Olit mahdollisesti ensimmäinen ihastukseni. Lapsikin näki mystillisyytesi ja sanoittamattoman eroottisuutesi. Olin heti myyty.

Totuuden nimissä en ollut seurannut urasi loppuvuosia kovinkaan aktiivisesti.
Olit jollain tavalla aina tietoisuudessa, ja hämmentyneenä, nöyränä levyjä soitellessani kuitenkin käsitin jokaiselta levyltä rekisteröineeni jotain, yhden laulun tai ainakin kuvan, videon.

Harva (tuskin kukaan muu) jättää jälkeensä sellaista testamenttia kuin Blackstar.
Kun olin aikani pauhannut Five yearsiä, yhtä lempibiisiäni, uskalsin kohdistaa katseeni tuohon mustaan kaunottareen.
Kun silmät olivat valmiiksi kosteat ja olo metallinen, tuntui luontevalta seurata sinua kuolemanlaaksoon. Sinun taivasta kohti sojottavia hopeisia hiuksiasi, haparoivaa sokeutettua hahmoa.
Sätkit ja erehtymättömällä miimikon lahjakkuudellasi jokaisella liikkeellä ilmaisit kauhun ja lapsenomaisuuden viikatemiehen jo katsellessa nurkasta.
Taas ja vielä kerran raikas, uusi maailma.
Oli puhdistavaa itkeä, ajatella sinua ja kuolemaa.
-Tekisi mieli ottaa syliin, sanoo mies lempeästi vierestä, kun katsomme viimeisten videoiden haurasta herrasmiestä.

Armas kumppanini oli ymmärtäväinen ja antoi minun pitää surubileeni.
Kun luonne nyt on tämmöinen, ettei niitä osaa lykätäkään.
Eikä osaa ajatella, että sehän oli vain idoli.

Blackstar ei päästänytkään otteestaan.
Meni monta yötä ja päivää niin, että Lazaruksen haikea melankolia soi tauotta päässäni.
Mietin sinua, halusin tiedostaa kaiken sen, mikä sinussa oli ainutlaatuista, on.
Kyllä minä sinua rakastin.
Hetken huolehdin, että kärsitköhän kauheasti. Sen lopetin niille sijoilleen. Ensinnäkään en usko että koit tuskaa, sellaista kaikennielevää, en usko. Toiseksi, en tiedä. Kolmanneksi ehkä se ei edes minulle kuulu.

⚜

Kiitos.
Kiitos kaikesta. Ja kiitos tästä viimeisestä reissusta kanssasi.

Kun ajattelen sinua, tulee mieleen väistämättä kaksi ilmausta, molemmat kitschiä; lapsuuden sankari ja tähti. En lanseeraisi niitä yleisesti käyttöön, mutta minulle henk.koht. olit molempia.
Starman, Blackstar.
Olkoon sitten niin että fyysisesti olet tästä lähtien tähti, sakarat joka suuntaan, aina ylempänä, aina loistava. ☆
Aina tietoisuudessa.




★

★

monesta muusta

Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.

✴

Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.

✴

Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.

Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.

✴

Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.

Björkin palasia

Björkin uusin levy Vulnicura on soinut kertauskierroksella viime aikoina.

Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.

Mutta kuten aina Björkin puhdas vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin olla, sen mustan päälle.

On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy levyltä. 

Tottahan se on että Björkin terä oli hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.

Oliko Björk sitten muka liian onnellinen? Kauhea ajatus.

Kun nyt ollaan jylhissä back to black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat rakastuneille.

Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen. Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.

Itkin lopussa levyn voimallista päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.

Olen iloinen että palasin tähän levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.

Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta. Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.

Palasia ehdin nytkin vain vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan aktivoituneempi tytär. Layer by layer

Päivän paras hetki olikin jammailla yhdessä kera palleron  Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.

Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.

Se on vahva ja pyhä. Kultainen on pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.

Se on myös vähän kitschiä...

Ja sitä liilaa, sitä sisäistä parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan suurimman rakkauden väri.

.

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale:

laulu

Laulu se on ollut minun iltojeni ilo, ilo ihana kuin unennäköyöni.
Laulu se on ollut, päivieni ratto ja laulu se on ollut minun työni.

Laulain mun elämäni nuortena notkuu, kuin kesäheinä vainioilla.

Sillä on rinnallaan riemunviitta ja hauskanhuntu hartioilla.

Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää hauska maita mantereita kuljeskella.
Hauska on hulivilin huolia vailla toisten iloks' sekä itsens lauleskella.

Ottakaamme ilo irti elämästä ja täyttäkäämme ikävyyden lovi.

Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja hiljainen on mullan musta povi. 
Sillä myöhäistä on silloin, kun tuonen tuvil tullaan ja madon suu se viimeinen on ovi.


- J. Alfred Tanner-

löysäläisen laulu

löysäläisen laulu