Miki Liukkosesta ja katoamisesta

Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.

En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.

Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. Miki Liukkosen kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.

Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. 

Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu Elisabet -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. 

– Äiti puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen. Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.

Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni valokuvista, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa Richey Edwardsin lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.

Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.

Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.

Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.

 

Musiikin kaupunki

 

Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni.

Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.


Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen.

Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.

 

Lenkki

Pelkään kävellä pimeässä.
Tauottomasti kuunteleva korva on takaraivossani, vaikka korvanapeissani soisi Vesala.
Pimeys nielee ja sykkii ympärilläni ja minulla on elämän ja kuoleman olo vaikka olen vain iltakävelyllä.

Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.

Haluaisin lenkkeillä illalla, koska hämärä ja pimeä sopivat luontooni, mutta se ei koskaan ole vain lenkkeilyä. Oikeastaan en tiedä miltä tuntuu vain lenkkeillä.
Olla ilman ylimääräistä aistia vaarasta, joka voi olla tai olla olematta.

Kesällä olen käynyt yöuinnilla täällä, missä on järviä.
Se on ollut humalaimpulssi, nyt tempaisen. Olen polkenut pyörällä hiljaiseen rantaan ja katsonut haaveellisena laskevaan horisonttiin.
Huumaantuneena rohkeudestani kuvannut itseäni vedessä.

Ja aamulla kauhu siitä, mitä olisi voinut tapahtua.


Tänä iltana huomaan kiirehtiväni askeliani.
Joku lähestyy, olen varma että kuulin sivuäänen kuulokkeistani.
Katson hysteerisesti varjoa. Liittyykö siihen joku.
Yhtäkkiä muistan hetken varhaismurrosiästä, kun en vielä ymmärtänyt rintojeni kasvua mutta muut kyllä ymmärsivät.
Kun kävelin toppatakissani kohti kotia ja minut siepattiin vasten kosteita huulia ja ilman huutoani ehkä muuhunkin. Juoksen hyperventiloiden ja tunnen kuinka veri valuu pitkin leukaa.
Enkä kerro kenellekään.

Kyllä minä tämän muistin.
Ja aina muistan.
Mutta aina yritän lähteä pelkälle lenkille.

häpi stoori

Skannasin tänne nyt kolme vuotta sitten rustaamani kolumnin, jonka olin TÄYSIN unohtanut.
Se oli kiireessä kirjoitettu ja taisi hieman nolottaa maireudessaan, mutta nyt luettuna se on ihan ok ja ajankohtainen.

Ja juu. Pärstäni kätkin siksi(kin) että se meni niin koomisennäköiseksi mustetahraksi.

Esko Valtaojan viimeinen luento

maata kohti

Yksi viikko vieräytetty Pohjanmaalla, äitini kotipitäjässä.
Viikko aikana tuntuu tosin kovin suhteelliselta, sillä siellä taajuuksilla tipahdan aina jonkinlaiseen aikakuoppaan.
Syvälle edelliskesien lapsen, nuoren, nuoren aikuisen, aikuisen, ikuisen minän tuntemuksiin ja uniin.

Kun kulkee pellon reunaa, siinä missä joskus oli järvi, kuulee hiljaisuuden kohinana kuin simpukan sisältä. Menneet hiljaisuudet yhtyvät uusiin. Ja kaikkien niiden alla vaimeana; työn ääni. Ja taukojen puheensorinat, sintu ja sahti. Ja kahvi.

 Maata kohti, 
          koota mahti.

Kamarissa kosketan taas vanhoja kuvia ja sivuja. Työpäiväkirjoihin on pappa kirjannut kauniilla käsialallaan ostot, kylvöt, nostot, mutta myös hilpeitä välikommentteja kuin suoraan viestinä lapsenlapsille.
Tunnen vereni suorastaan kiehuvan rakkaudesta sukulaisiin, niihin jotka avaavat seinän takana jääkaappia, katsovat tosi tv-ohjelmia. Ovat herkkiä, murahtavat rakkautensa. Ovat ujoja ja kyteviä hellyydessään.

Syvälle päästyä, alkaa elämä kaupungissa näyttää vieraalta.

Se on se sama migreeni (tai sen kaltainen tunne) joka tulee joka kerta. Se on portti kaupungin ja sielunmaiseman välillä. On iskeydyttävä betonin läpi, että pääsisi takaisin maalle.

Olen onnellinen, että mies oli mukana kokemassa sitä, ei tietenkään aivan kuten minä, vaan omalla tavallaan. Näkemässä pidemmälle, kuljettamassa uusia polkuja ja reittejä, joita minä en muistelultani näkisi.
Havainnoimassa kaikenmaailman kerttuset ja pörriäiset. Osoittamassa satakielen monenkirjavan lurituksen pihapuussa.

Talo on vanha, ei kestä kauaa asumiskelpoisena. Lähitienoo hiljentynyt. Se sattuu.

Haaveilemme lottovoitosta, jolla kaiken voisi vielä pelastaa.

Siellä sopisi olla, kirjoittaa.

Talon vintillä muokkasin syksyllä tekemäni runovalokuvakirjani julkaisumuotoon, odottamaan lentoonlähtöä.
Mies kaivoi luhistuvan ladon seinälautojen välistä vanhat sukset, jotka otimme mukaamme Tampereelle. 

Maalla ollessa pelkäsin palata tänne. Täällä pidän maata yhä käsissäni ja koen rauhaa.

En tahdo sen hiipuvan.
Saimme tehtyä joitakin vaikeita päätöksiä ja nyt ilmassa on lupausta.
Sukset nojaavat työhuoneen seinää vasten, ihmeissään, uteliaina.