Björkin palasia

Björkin uusin levy Vulnicura on soinut kertauskierroksella viime aikoina.

Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.

Mutta kuten aina Björkin puhdas vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin olla, sen mustan päälle.

On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy levyltä. 

Tottahan se on että Björkin terä oli hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.

Oliko Björk sitten muka liian onnellinen? Kauhea ajatus.

Kun nyt ollaan jylhissä back to black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat rakastuneille.

Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen. Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.

Itkin lopussa levyn voimallista päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.

Olen iloinen että palasin tähän levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.

Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta. Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.

Palasia ehdin nytkin vain vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan aktivoituneempi tytär. Layer by layer

Päivän paras hetki olikin jammailla yhdessä kera palleron  Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.

Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.

Se on vahva ja pyhä. Kultainen on pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.

Se on myös vähän kitschiä...

Ja sitä liilaa, sitä sisäistä parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan suurimman rakkauden väri.

.

matrjoška ja donitsituska

Harmaa, valmiiksi pimeä marraskuun päivä.

Ruska on pudonnut maahan.

Parisen kuukautta synnytykseen.

Eräs tämän hetken lempipaikoistani on kotimme lähellä sijaitseva suuri hautuumaa.

Jotkut naiset kuulemma himoitsevat raskausaikana multaa.

Ehkä hieman outoa... kantaa sisällään uutta elämää ja samalla hamuilla kosteaa maata. Vaan maasta ne versot nousevat, se on kaiken juuri ja päätös.

Tihkusade, kynttilät tekevät metallinharmaasta sinertävää, paasien meri, korkeuksiin kurottavat havupuukujat.

 Kappeli on käsittämätön betonihäkkyrä.
Outoudessaan ehkä jopa puoleensavetävä.

Lähellä porttia on Tuonen lehto, muuallehaudattujen muistelupaikka. Karuille ritiläpenkeille voi jättää kynttilöitä ja muistoesineitä. Sanapari tuonen lehto on järjettömän kaunis, sitä jää makustelemaan.

Vaikka tähän paikkaan kaamos, parvissaan harhailevat varikset ja itkeskelevä taivas sopivat täydellisesti, himoitsen lunta. Märkää maata, vesilätäköihin heijastuvia valojakin enemmän himoitsen lumen länsäoloa.

En kuulu niihin, jotka kiroavat aikaisia jouluvaloja, minulle ne edustavat kuitenkin valoa, jotakin katseltavaa tässä kaiken nielevässä pimeässä. Erityisesti pidän niistä monivärisistä.

Nälän tunne on kova.

Multaa ei tee mieleni syödä, mutta juureksia ja tuoreita vihanneksia kyllä. Erityisesti porkkanaa ja kurkkua.

Sitten on ollut mandariiniviikko, banaaniviikko, viinirypäleviikko. Joka viikko tuntuu olevan uusi hedelmä. Nämä ovat syvältäsyntyviä, sen toisen,himoja.

Pinnalla ovat sitten suklaan-, jäätelön ja leivonnaistenhimo, jotka ovat todennäköisesti omiani ja niiden kanssa saa taistella. Tällä hetkellä erityisesti suklaasuukot, Fazerin punainen ja kuorrutetut donitsit,aargh! Olen aina ollut altis mieliteoille, mutta tämä on jo kyltymätöntä.

Tietenkin voisin uskotella itselleni että rasvaatirisevät taikinarinkulat ovat oleellisia pöllönpoikasen kasvulle, mutta ehken parempi pitää järki käpälässä... Tai edes joku kohtuus.

(Oman Jaakobin painini olen toki käynyt aikaa sitten hyllytettyjen tupakan ja viininkin suhteen. Kahvi ja teekin täytyi äsketttäin jättää närästyksen vuoksi :-o! )

Miksei vastaavaa himoa voi tulla esim.pöyjenpyyhkimisen tai keppijumpan suhteen? Toivotaan että sekin päivä koittaa.

Olen käynyt joogassa ja sen jälkeiselle nälälle ei ole sanoja. Se on sudennälkää.

Olen todennut että viisaampi on jäädä suoraan tunnin jälkeen syömään kaupungille, muuten olen silmitön peto kotiin päästessäni ja mahdollisesti listinyt muutaman nisäkkään tullessani. Ei voi aina muistaa...

Ja nälkähän kohdistuu usein myös miehekkeeseen, ettei hänkään ihan turvassa ole.