Kun luin kuolemastasi, olin uudella työpaikallani. Ihanassa suojatussa, hivenen tunkkaisessa, vinttikamarissa. Jokin suojakuoressani murtui, kun kuolemaan ei oikein voi väittää vastaankaan. Silti teki mieli sanoa, että sinä olit sellainen, joka selviää kaikesta. Kuolemastakin.
Kävin siinä toimiston rauhassa läpi surun vaiheita. Ne olivat samalla lailla repiviä shokin oireita kuin läheisen ihmisen poistuttua. Huimaus, oksetus, epäusko, lamaannus. Piti hetki istua hiljaa ja tuijottaa. Antaa työasioiden seistä avattuina tiedostoina. Kirjoitin vähän. Kirjoitin että rakastin. Rakastan. Olin pelännyt tätä hetkeä, siirtänyt eteenpäin. Jokin perusturvassani järkkyi, kun näin kolkot otsikot. Olit lapsuuteni turvahahmo.
Kun sain muutaman myötätuntoisen kommentin ja kuuntelin Höyhensaaret, itku pääsi ulos. Kuumat kyyneleet ja tärinä. Käly lauloi hääjuhlassani Kun muistelen. Kun näin sinut lapsena telkkarissa, tunsin puhdasta iloa. Olemuksesi oli sellainen, kaikkeen todelliseen taipuva, horjuvarajaisessa maailmassani.
Näin sinun kaksi kertaa esiintyvän. Molemmilla kerroilla panin merkille saman asian: Käteni olivat kylmät ja sylini lämmin, kuin olisi halattu koko ajan. Ja sen, miten rakkaus velloi yleisöstä sinuun, sinusta yleisöön. Massiivisena.
Minä rakastin nauraa komiikallesi, pimeimpinä vuosinani olit valo. Lämmin lyhty metsämaisemassa. Uskon, että sinun kohdallasi kuolema on suhteellinen käsite.
Kirjoitin aiemmin evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan. Että hidastan, tahallani. En edes silloin ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa, maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti, minäkin.
Kun korona alkoi nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua. Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti puhki.
Festariviikolla näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun joku kuvasi videon meistä juhlijoista. Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.
Seuraavaa viikkoa ei ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.
Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen. Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä, miten Jennifer Ehle luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.
Olen törkeästi nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla Taru sormusten herrasta-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa ajatuksella, mitä Smells like teenspirit: n sanoissa oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.
Tämä kaikki on minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.
Minulla on vihdoin tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.
PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää koko ajan ole ollut...
Eilen syntymäpäiväni iltana minusta pusertui ulos iso itku.
Se oli tuntunut fyysisenä möykkynä jo päiviä, ja kehollisesti tiesin, että se oli surua, joka kasvoi sisääni.
Tein ratkaisun kissani elämästä viikkoa aiemmin. Kokemus kuolemasta, päätetystä kuolemasta, oli hurja ja selkeä, ja taisin elää jonkilaisessa sumeassa shokkitilassa sen ajan ja sen jälkeen.
Minun ja tämän pienen enkelin suhde on ollut 14 vuoden pituinen. Tullessaan elämääni se oli uskomattoman pieni ja hauras. Ehkä siksi minusta tuli sen absoluuttisen rakkauden ja lojaalisuuden kohde. Ja minä rakastin sitä ehdoitta. Olen ollut ajoittain rappiollinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ja puhtoinen omistaja, mutta sille olin aina puhdas ja täysin hyväksyttävä. Ja minä olen antanut sen lohduttaa itseäni ja parantaa haavani.
Monta kotia, monta elämäntilannetta ja onneksi monta opittua asiaa.
Mutta suhteeni pieneen mustavalkeaan tyttökissaan on kapseloitunut muuttumattomaksi ajan virrassa, se on vain ollut lapsenomaista, selkeää rakkautta.
Yksityiskohdat viimeisistä hetkistä tuntuvat suorimmin iholla, mutta tiedän niiden tasaantuvan, kun aika kuluu. Ja viimeiset hetket olivat silkkaa hellyyttä. Nukuimme yhdessä viimeisen kerran, kahdestaan, taukoamattoman kehräyksen säestämänä. Minä väritin värityskirjan mandalaa ja annoin kynän kuljettaa paperille rakkauteni väreinä. Kun väritin sen seuraavana päivänä loppuun, kissa oli kuollut.
Eniten etukäteen pelkäsin, että tämä hetki tapahtuisi jonkinlaisessa sekasorrossa, arkisessa kompuroinnissa, akuutin kivun vallassa, sen uhatessa, kiireessä, jossakin epämääräisessä paikassa, enkä edes saisi kiinni surusta.
Kaikki oli nyt suunniteltua ja rauhallista (mikä sinällään tuntui myös oudolta).
Rämisevä auto, eläinlääkärin kolkko ja kova miljöö, nopea vaipuminen rauhottaviin, nopea kuolema. Käsi jonka alla oleva kylki ei enää liiku. Itku, joka on surun räkäinen alku.
Koppa, jossa on yhtäkkiä ruumis. Silmät, jotka jäävät auki.
Äitini synnyintalon pihaan tehtiin kuoppa, juhannusruusujen viereen. Laskin Tillin huovan sisään, suukotin päätä. Ruumiin velttous, elottomuus, eivät tuntuneet tällä kertaa järkyttäviltä. Aistin kissasta yhä saman pehmeyden. Kuopan päälle mieheni lapioi kevyesti mullan. Lapsi vieressäni tokaisi niin riemua täynnä, että "Tilli on päässyt toiseen maahan", etten voinut kuin nauraa. Voi elämä.
Sen päivän iltana istuin lähellä hautaa ja keräsin mustaherukoita. Sisältäni kumpusi laulu "Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää". Hyräilin laulun monta kertaa, kunnes herukoita ei enää ollut.
Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä kiersin haudan ympäri. Käsitin tekeväni niinkuin Tilli aina teki ennen viereen asettumista. Se teki suojapiirin ympärilleni.
Viikon ajan olen katsellut kuvia, tuntenut lähinnä haikeutta, kunnes itku tuli eilen nyrkkinä rinnastani. Oli saatava sanoa ne lauseet ääneen: On niin ikävä. Teinkö mä varmasti oikein? Mä todella rakastin sitä.
On vaikea vielä hahmottaa, miten tämän kaiken sisälleni jääneen rakkauden nyt kohdistan, mutta sitä on paljon. Ja se, mihin sen laitan, kyllä selviää.
Voisin kirjoittaa vasta sitten, kun ensi viikko ja lopullinen hyöky ovat lyöneet yli.
Mutta kirjoitan tämän kuohun sisältä.
Hassu olo, joka hersyy kaiken väsymyksen ja säryn takaa.
Luottavaisuus ja pysyvyyden tunne nykivän stresseilyn taustalla, himmeänä kajona, joka pistää välillä kimaltelevan valkeankeltaisen säteen keskelle harmainta päivää.
Koulun suhteen kaksi eniten painanutta näyttöä ovat nyt takana.
Painotekniikan näyttö oli yllättävä piina.
Pitkä tauko offsetpainon harjoittelusta ja rasittava flunssailu kai vaikuttivat asiaan, mutta ensimmäinen yritys oli alusta asti silkkaa angstia.
Painosalissa en koe hallitsevani mitään.
Paineen alla epämukavuus purkautui paniikkina ja lopulta itkin koneen takana puhdasta harmia. Kummallinen flashback ala-asteen painajaismaisista puukäsityötunneista, joiden pääpiruna keikkui virheistä lapsille karjuva reksi, joka sumensi aivoni tekniikalle.
Se sama kuuma kauhuitku kiristi kurkun päätä, miten keho voikin muistaa.
Tällä kertaa vastassa oli inhimillinen opettaja, ja toisella yrittämällä sain loppusuoran näkyviin työvaiheiden jatkumossa, ja pääsin läpi.
Tekniikan kanssa touhuaminenhan on äärimmäisen euforista silloin, kun se toimii :D
Mustemönjän putsaaminen "koituksen" jälkeen olikin varsin mielekästä.
Helpotus, onni ja väsymys.
Väsymys, stressi, lyövät kierrokset yli.
Säryt kajastelevat keholla, joka ei ymmärrä levätä.
Ei malta, kun lapsi vihdoin nukkuu ja aurinko painuu mailleen.
Haluaa sittenkin pitkittää päivää vielä muutaman tunnin.
Polttaa satunnaisen iltatupakan.
Unohtaa venytellä.
Sitten sitä herää kuin kone herätyskelloon, joskus vaikka se ei soisikaan.
Odottaa kesää, joka pysäyttää bussikierteen, aikataulut ja aivojen liukuhihnatoiminnot.
Kuvitelmat katseista, joita ei ole.
Odottaa ensi viikonloppua, kun ensimmäinen kouluvuosi on ohi ja eräs täyttymys tulee todeksi.
Olen ollut seitsemän vuotta henkisesti vaimo, kohta myös paperilla.
Onhan se kaunista, vaikka suhtaudun asiaan varsin järjellisesti.
Johtuu ehkä omasta itsesuojelustani, halusta pysyä omalla polullani.
Romantiikka tulkoon tällä kertaa jäljestäpäin, omalla ajallaan.
Kohta perillä. Missä jo olenkin.
Paikoillani.
---✩
EDIT.
Koska nyt h-hetken alla myös rakkauspakahduttaa, puran sitä tunnetta tähän muutamilla biiseillä säästyäkseni fb-morkkiksilta.
.jpg)
