yksinäisen identiteetti

Viime lauantai oli yksi elämäni raskaimmista päivistä.
Syitä on monia, ja niitähän minä olen heti etsimässä, kokemus oli niin järkyttävä.
Ahdistuskela oli pitkälti itse aiheutettu ja sitten oli vastikään lopetettu lääke.
 Ja tämä helle.
Tämä kuiva kaupunkihelle, johon en totu, josta puolestani voisi poistaa viimeisen e-kirjaimen.
Kuumuus tarraa ihoon, salpaa hengen, estää ajattelemisen, takaraivoon asettuu pysyvä paniikki.
Alan tehdä samaa kuin luonto; nuupahtaa, hiipua. Haukon henkeä,anelen sadetta.
 Ulkona minun on kuitenkin kyettävä olemaan, koska lapsi.

[ JA: kuitenkin
kesä on sitä mannaa, linnunmaitoa, ydinnestettä
jota tiedän, että minun täytyy imeä itseeni varastoon. ]

 Nyt on vähän satanut. Se mahdollistaa nämä sanat.

Lauantai oli oikeastaan yksi tauoton paniikkikohtaus ja minun täytyi pystyä huolehtimaan tyttärestäni.
Niin kovaa kohtausta en osannut ennakoida, ja mies lähti yöksi Jukolan viestiin.
Kun se muuttui täysin fyysiseksi, pulssi kiihtyi, takaraivossa poltti, taju alkoi mennä, käsivarret puutuivat ja mikä pahinta pelkäsin hädissäni tekeväni jotain pahaa (niin ei kuitenkaan koskaan käy),
en voinut enää auttaa itseäni.
Soitin ensin miehelleni, joka oli autossa. Hän antoi minulle puhelimessa kaikkensa.
Kohtauksen yhä pauhatessa minä tein sen, minkä olen tehnyt helevetin liian harvoin,
tukeuduin ystävään.

Ja hänen ihana, rauhallinen äänensä sitoi paniikin kourat selän taakse, ja minä puhuin
ja itkin ja puhuin
kaikki tuli yhtenä virtana ulos.

Miten minä pelkään pilaavani kaiken
miten kannan yhä sisälläni yksinäistä ihmistä
miten kiitollinen olen
miten paljon häntä rakastan, vaikken koskaan soita.
Se kaikki oli niin uskomattoman tärkeää ja todellista,
käsittää se, sanoa se ääneen.

Ja hän puhui minulle omasta pelostaan. Hän pelkää erota,
koska yksinäisyys pelottaa ja ero hävettää.
Minä ymmärrän häntä.
Olenhan itsekin ennen nykyistä kumppanuuttani ollut ihan käsittämättömän paskassa suhteessa mieheen, jonka annoin aina uusiksi romuttaa itseni vaikken edes tiedä pidinkö hänestä lopulta tippaakaan.
Yksinäisyys oli silloin minulle kivireki, jota kiskoin ja piilottelin katseilta.
Ja lopulta se oli juuri se, joka minut pelasti.
Tuli aamu, jolloin päätin saaneeni tarpeeksi jo aikaa sitten.
Vedin kengät (muistan ne vieläkin, sellaiset pitkät ja korolliset jollaisia en yleensä pidä) jalkaani ja lähdin ovet paukkuen koskaan palaamatta.
Sillä yksinäisyys on niin paljon laadukkaampaa ja kehityskelpoisempaa kuin paskassa suhteessa roikkuminen.
Kun olin sen päätöksen tehnyt, elämä yllätti. Oikea ihminen käveli samaan tilaan, enkä minä takertunut häneen eikä hän minuun. Hän tuli ja jakoi yksinäisyyteni.

Ystäväni sanoi eroavansa miehestä, vaikka se pelottaa ja hävettää.
Ja minä sanoin, ettei sitä tarvitse hävetä. Eroaminen väärästä kumppanista on viisasta.

Minä tunnen ja tulen tod.näk. aina tuntemaan solidaarisuutta yksineläviä kohtaan.
Koen, että oma perheellistymiseni oli pitkälti hyvää onnea ja oikean ajoituksen sattumaa.
Puhun lähtökohdista, loppu on ollut omissa käsissäni.
 Ja minulla on yhä yksinäisen/yksinelävän ihmisen identiteetti. Olen syntyjäni yksinviihtyjä, henkinen puolierakko. (Se on ollut niin luontainen rooli, että yhtäkkinen ihmisenkaipuu on joskus niin vieras, että se hätäännyttää.)
Se näkyy siinä, että ajan itseäni yhä uudelleen sinne, missä on vain minä ja oma imperiumini,
vaikka sille ei olisi aikaa, tilaa tai varsinkaan tarvetta.
Ja siinä, että kannan joskus pientä syyllisyyttä, että vietämme laatuaikaa nykyään kolmen kesken. Ihan perseestä.

Soitin lauantaina vielä toistamiseen ystävälleni, kun paniikki vain jatkui.
Hän kehotti minua lähtemään ulos.
Pakkasin itseni ja tyttäreni ovesta.
Aurinko paistoi kuumana, enkä minä ollut tajuissani, vaikka samalla olin sitä tyttärelleni.
Olin paniikissa ja kuitenkin ääriviivoiltani vakaa äitihahmo, joka keräili tytön kanssa kukkia ja etsi bussipysäkkejä.
Suu kuivasi, pelkäsin nestehukkaa, pureskelin pari voikukan lehteä.

Ilta tuli lopulta viilentämään maailman. Tuli hetki, että saatoin vähän helpommin hengittää.
Kukkaset olivat kraanavedessä kupissa ja minä viesteilin siskoni ja ystäväni kanssa
"Vaikka tää on ollut elämäni raskaimpia päiviä, olen myös ollut todella kiitollinen elämäni ihmisistä."

Kun makasin sängyllä ja odotin unta, puhuin vielä hetken miehen kanssa puhelimessa.
Lopulta nukahdin käsi tyttären hiuksissa, Rainbowdash-pehmoponi kainalossani.
Nukuin koko yön ja näin rauhallista unta, missä kokkasin erilaisia ruokia isoille pöydille, tarjottavaksi.

☸ 

Merkinnässä on kuva Maria Veitolan kirjasta. Olen tunnistanut pal-jon hänen kirjoittamiaan asioita kaikilta elämän osa-alueilta.

Ja saanut niihin terävää, oivaltavaa ja rapeaa lisänäkökulmaa. Kiitos Marialle. 

uhma

                                                             

 Björk: Undo (Vulnicura live)

Toivun enteroviruksesta, joka sieppasi perheemme bakteerikannan näin syysloman kunniaksi.

Perjantaina makasin autuaasti puudutettuna, kun isovarvastani operoitiin kynsivallin tulehduksesta.
Myöhemmin samana päivänä kävin hierojalla.
Uskomatonta, miten moninaisesti kipua keho voikaan tuottaa.
Vasen lapani on liiasta staattisuudesta jysäyttänyt itsensä tukkoon.
Kun sitä lähdettiin avaamaan, aukesi melkoinen kuonalipas. Mikä vitutus ja kuvotus piinasikaan hetken.
Ja samalla nautin pitkästä aikaa liikkeistä, ihmellisestä vapaudesta, liikkuvuudesta.

Vaivani kasaantuvat, kaiken päällimmäisenä on kuitenkin arjesta selviytyminen.

Tytär.
Sen tahto.
Hänen tahtonsa. Uhmansa.
Hesarista juuri luin:
”Vaikka lapsi on poissa toltaltaan ja menettänyt tunteittensa hallinnan, aikuinen näyttää käytöksellään, että tunteet eivät ole vaarallisia. Ne menevät ja tulevat, mutta maailma ei kaadu. Päiväkotiin mennään, ruokaa laitetaan ja kauppaostokset tehdään. Tämä lisää lapsen turvallisuuden tunnetta”, [Linnea] Karlsson kuvaa.
(Tämän vanhan tutun asian.)

Tunteiden hallinnan menettäminen. Sitä jäin makustelemaan.
Mieleen tulvi tilanteita, joissa olen mennyt jonnekin syvälle taivaantakaisiin, kuinka syvälle, kuinka atomitasolle joutuu menemään pitääkseen itse köysistä kiinni, omat tunteensa kasassa.
Ei se aina onnistu. Mutta joku sisäinen kartasto onneksi on.
Arki on pidettävä yllä. Se perkele on.
Ei OLE vaihtoehtoja. Ei enää.

En edes pysty kuvaamaan, kuinka rankkaa tämä on. (Ja me olemme päässeet suht helpolla.)
Kuinka syvällisesti tämä kauheus meidät kolme sitoo yhteen.
Kuinka paljon voi vihata joitain kohtia arjessa.
Miten paljon voi rakastaa.

Hikipisarat valuvat pitkin kasvojani, tuntuu että kehoni hajoaa, jokainen trauma sykkii hälytystilassa, käteni hirttäytyvät muovipussin kahvoihin, taju menee, menetän kaiken, olen painajaisessa ja helvetissä, huudan päässäni kirosanoja kaikilla maailman kielillä, palan ja jäädyn, tyhjennyn kaikesta,

ja hengitän rauhallisesti,
hymyilen hitaasti,
sanon jotain pehmeästi,

pidän maailman laidoista

asetan hänet uomiinsa.


Lopulta hän syö, ehkä vähän hymyilee ja nukkuu.
Ja maailma pelastuu.

vaientamatta

Kaveripiirissäni on vain pari ihmistä, joilla on lapsia.

Nautin siitä, mutta on hetkiä jolloin on ollut tärkeää saada vertaistukea toiselta vanhemmalta.

Siis sellaiselta, joka on valmis puhumaan ja muistelemaan hämärämpiä hetkiä.

Maailma on täynnä mammaihmisiä, joiden tavalla puhua äitiydestään ei ole mitään tekemistä omani kanssa. Jonkinlaisen filtterin olen kehittänyt tämäntyyppiseen paatostamisteen.

Jotenkin tiesin jo raskausaikana myös sen, ettei vastauksia oloihin kannata etsiä netistä ja vauvafoorumeilta. Siellä (täällä?) pesii paranoia ja pimeät voimat.
(Toki joitakin perusohjeita käytännönasioihin sieltä voi löytää.)
Näissä asioissa pyrin yksinkertaiseen ja suoraan, hitaammanlaiseen vuorovaikutukseen.
Eli kysyn suoraan ihmiseltä, jonka kasvot voin nähdä. Jota voi vaikka halata.

Suomessakin on yhä äitejä, joille ei puhuta siitä, millaisia hetkiä vauva-arki pitää sisällään, heidät jätetään yksin. Sanotaan, ettei ”mulla tollasta ole ollut”. Ihme jaksamisen ja läpipainamisen mentaliteetti. Kun sosiaalinen lämpö on muutenkin kortilla, ettei vaan liikaa sekaannuta.

Hyvät hetket halutaan kohottaa jalustalle, pimeät hetket sutataan yli.
Ja ne muuten helposti unohtuukin, kun "tilanne ei ole enää päällä".

Kun kuitenkin voisin uskoa, että likipitäen kaikilla vanhemmilla on rankkoja hetkiä. Kun rankkuus pitkittyy ja muuttuu arjeksi, se saartaa.

On hätäännyttävää, kun ei tunnista elämäänsä.

Vauva on ensikuukautensa niin passiivinen, elämästä tulee elämän ylläpitämistä, joka on mielekästä mutta hetkittäin sekopäisen tasapaksua.

Eikä siitä aina osaa tai ymmärrä tai pääse haukkaamaan ulkomaailman happea.

Usein on niin, ettei todella enää muista tai käsitä, miten paljon pienikin irtautuminen maidonhajuisesta himasta voi auttaa.
Vuodentakainen viikottainen croquiskurssi oli oma henkireikäni

Yhdessä vaiheessa allekirjoittanut yllättäen huomasi senkin, että on myös tärkeää nähdä niitä vieraita äitejä, joista löytyy myös ”mammoja” ja toisia vauvoja, käsittää että ne asiat tosiaan ovat samat kaikille. Joillekin on ehkä jaettu paremmat nallekarkit, mutta kuitenkin perusjutut on samoja, vauvat aika samaa genreä.

On nyt tullut puhuttua näistä asioista uudelleen läpikäyden erään äidiksi tulleen ystävättären kanssa.

Pitkä kotonaolo, uusi tilanne, yksinäisyys, imettäminen, hormonit, valvominen.

Sekopäinen suojelunhalu. Sekopäinen tarve päivittää itsensä. Saada oma itsensä takaisin.

Itselläni on aina tullut hetkellinen ”päivityspaniikki”, kun tytär on aloittanut uuden vaiheen, aktivoitunut lisää. Hetken hän on aina kuin uusi ihminen, johon täytyy tutustua, jonka tavat täytyy oppia.
Sain paniikkikohtauksia erityisesti kesällä, kun aloitimme kiinteät ruoat ja päiviin tuli ihan uudet rytmit.

Lopetin myös imettämisen aika nopeasti, koska se aiheutti niin kovaa kipua ja ahdistusta, että itkin joka kerta.

Onneksi leijonaemo sisälläni halusi huolehtia myös itsestään ja pakotti vetämään henkeä.

Tuki ja apu ovat olleet aina jostakin otettavissa. 

Suomessa sitä saa soittamalla esim.MLL:n.

Kyse on siitä, osaammeko vieläkään puhua. 

Olin järkyttynyt että ystäväni oli yhä saanut vähätteleviä kommentteja toisilta äideiltä ja siksikin halusin palata aiheeseen.

Vauva-arjesta olisi hyvä puhua suoraan,realistisesti. Ilman turhia kauhutarinoita ja kaunisteluja.

Ei ole hävettävää ahdistua ja tuntea paniikkia näin riipivässä asiassa kuin äitiys. 

Älkää hiljentykö, vaikka muut ovat hiljaa tai vaikka joku muu olisi kestänyt pahempaakin. Vaikkei ahdistus olisi syventynytkään masennukseksi.

Olkaa pioneereja, omanlaisianne, älkää puhuko päälle, muistelkaa kunnolla jos joku kysyy neuvoa, olkaa rehellisiä.
Muistakaa hengittää, antakaa hengittää.

  

Vapauttavaa naistenpäivää.

PS (linkkejä)

Äitiyden vaiettu perintö (HS)  (Joitakin hyviä pointteja)

💋

STINA WOLLTER  (Löysin ihanan powerladyn Instagramista)

 💋

BETH DITTO!!! 💜💜💜

Pahoittelut tekstin sekavuudesta. 

Kirjoitin tämän(kin) tytär sylissä ;))

Björkin palasia

Björkin uusin levy Vulnicura on soinut kertauskierroksella viime aikoina.

Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.

Mutta kuten aina Björkin puhdas vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin olla, sen mustan päälle.

On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy levyltä. 

Tottahan se on että Björkin terä oli hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.

Oliko Björk sitten muka liian onnellinen? Kauhea ajatus.

Kun nyt ollaan jylhissä back to black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat rakastuneille.

Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen. Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.

Itkin lopussa levyn voimallista päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.

Olen iloinen että palasin tähän levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.

Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta. Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.

Palasia ehdin nytkin vain vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan aktivoituneempi tytär. Layer by layer

Päivän paras hetki olikin jammailla yhdessä kera palleron  Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.

Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.

Se on vahva ja pyhä. Kultainen on pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.

Se on myös vähän kitschiä...

Ja sitä liilaa, sitä sisäistä parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan suurimman rakkauden väri.

.

paljain jaloin

Uuden kuun yönä kirjoittelen. Taivas ilman kuuta tuntuu kummalta, mutta pian tulee uusi.

Katselen ja kuuntelen Inhimillisen tekijän jaksoa "Äidiltä kielletty" ystävän vihjauksesta. Heräsin miettimään monia juttuja. Miksi on niin kiire tulla valmiiksi, osata kaikki?
Ja samalla:
Miksi on niin tärkeää itselle ja joskus toisillekin että äiti pysyy entisenlaisenaan. Näyttää samalta kuin ennen tätä järistystä? On ilman sitä mahaa, vanhoissa omannäköisissä vaatteissa, kasvoilla tuttu ilme, samat jutut. Että olisi muutakin kuin vain synnyttäjä. Tietenkin on. Äidiksitulo on vaihe.
Oudon hätäännyttävää olla sellaisessa tilassa jossa ei ehdi tai kykene nimeämään kaikkea, peilaamaan jatkuvasti itseään, hallitusti.

Miksi sellainen kiire palata vanhoihin saappaisiin?
Ne saappaat oli jo aika kuluneet.
Kun on niissä koittanut hetken talsia lapsen kanssa, huomaakin että ne puristavat. On potkaistava ne pois ja käveltävä hetki paljain jaloin,iho vasten ilmaa. Pohjat vasten maata.

Huomasin raskausaikana että kirjaston hyllystä ei tahtonut löytyä hyvää, peruskirjaa äitiydestä. Keskenmenosta, abortista ja raskauden jälkeisestä masennuksesta oli kirjaa jos jonkinmoista. Hyvä sinällään mutta jotenkin se kohotti monta pelkoa tyhjästä.
Synnytyksen jälkeen aloin heti etsiä merkkejä masennuksesta, muistella lukemiani juttuja.
Ei se tullut, mutta monta kertaa ehdin säikähtää, turhaan.

Niin, toisaalta on hyvä että ongelma tiedostetaan. Aika moni on tullut kohti, tarjonnut apua. Sitä ei voi vähätellä. Tällaiselle viimeiseen asti sinnittelevälle sissille se on hyvä muistutus. On ihanaa tukeutua.

Kun tyttö jokeltaa ja matkii ensi kertaa ääntäni, minut valtaa niin suuri hellyys että meinaa mennä taju. Samaistun Jari Tervoon, joka kirjoitti isyytensä ensipäivinä "Halusin sinut. En halunnut näin paljon menetettävää." Esikoinen, ainokainen. Pelottaa kiintyä. Yhtäkkiä muutakin kuin vain nukkuva, syövä olio.
Oppii jotain omaa. Hymyilee takaisin. Rakkauspakahdus on lähes kestämätön, mutta se karaisee.
Rakkauskin karaisee.

Luulin, että olisit puoliksi minä ja puoliksi isäsi heti tänne tultuasi.
Että tunnistaisin heti.
Sinä olet oma juttusi, en tunnista. Olen ihmeissäni sinusta.
Olet kaunis omana itsenäsi.
Antaa tuulten tuulla yllesi.
Hengitetään, nauretaan.

En minäkään ole valmis.

lento

Istun sohvalla ja pitelen pientä kaaosta sylissäni. Syötän sitä tuttipullolla ja yritän pähkiä kuinka tämän luonnonmullistuksen pukisi sanoiksi. Ja mitä oikeastaan tapahtui. (Nyt se röyhtäisi.)

Osa minusta tahtoisi julistaa että olen yhä sama ja jopa sivuuttaa koko episodin, sillä paljon minussa ja maailmassani on pysynyt samana. Sama maa, sama perusta.
Tähän maahan on vain tipahtanut massiivinen meteoriitti, valtava kokkare järjettömyyttä, joka tarkemmin katsellen on pelkoa ja rakkautta.
Kun makasin osastolla, tuntui hullulta että minä tai ylipäänsä kukaan uskaltaa tähän leikkiin. Kuin olisi mennyt silppurin läpi tyhmä hymy naamallaan ja saapunut sitten jättiläiskaupunkiin, edessä on valtavia hahmotelmia, jotka ovat niin suuria ettei niitä näe.

Tai ehkä minulla on vain liian tarkkaileva luonne, ehkä en osaa enää lentää tunteen varassa. Lentämiseen tätä rinnastaisin. Kun olen katsellut omia käsiäni, jotka vakaina toimivat vaikka tuuli hakkaa mieltä ja korvia, puhumattakaan helvetillisestä kauhusta joka sumentaa järjen. Mutta järjen tilalla on joku muu, onko se sitten vaisto, vietti? Jo ensi öinä sairaalassa mietin, olenko tästä lähin äitiautomaatti, joka toimii pelolla. Pelko pakottaa toimimaan, vietti toimii, saa ulkoisesti näyttämään rauhalliselta. Mutta silti.. Pelko.

Äidin huoli. Käsitin miten syvältä se lähtee. Ja koin että minut on liitetty siihen maailmanlaajuiseen leijonaemojen ja itkijänaisten laumaan, sykkivään verkostoon. Ovatko he koskaan, sekuntiakaan, huolesta vapaita? Mitä olen mennyt tekemään? 
Ajattelin heitä, en niinkään itseäni. Äitejä nyt ja aina. Tuntemiani, tietämiäni, historiallisia, unohdettuja... Heidän olojaan, heidän sydäntään, heidän vartalonsa kieltä, heidän silmiään.
Ajattelin hirviöitä, joista jokaisella on äiti. Kykenenkö enää koskaan vihaamaan ketään niin että syöksisin hänet helvettiin? Miksi pelottaa vaihtaa viha välittämiseen? (Pystynkö enää katsomaan uutisia tai True detectiveä?

Ja kuinka pelottavaa on katsoa jotakin määrittelemätöntä, joka ei vielä ole mitään muuta kuin fyysiset mittansa. Se vain on ja hengaa eikä suorita mitään. Mikä viisaus meissä asuu alussa, ennen kuin tyhmennämme itsemme ajattelemalla. Kun pienet nappisilmät katsovat jonnekin sokeaan pisteeseen, sanon miehelle että se katsoo sinne suureen totuuteen.

Olin ensikertaa eläessäni sairaalahoidossa,ja se toteutui kohdallani ensiluokkaisen hyvin. Nämä hoitajat ja kätilöt... Vahvat naiset, pyhimysmäisen vilpittömiä avunannossaan, hyvänteossaan. Ja kuinka osaavia, tilannetta ymmärtäviä. Mielessäni he ovat aina valkoisen valon ympäröimiä. Ensikertaa käytännöntasolla näin, miten hyvin sairaanhoito voi kotimaassani toimia ja suurempaa kiitollisuutta ei ole. Kuinka paljon tästä saattoi johtua siitäkin että heidän keskinäinen yhteistyönsä pelasi niin hyvin,ilman siis alalle tyypillistä paskanpuhumista, joka vesittää monta hyvää juttua.

Niin se maailma...
Alkuun (sillä uusi alku se oli) tämä Suomi ja nämä kotonurkat näyttivät ikkunasta joltakin avaruuskaupungilta, siis silloin kun satuin ikkunasta vilkaisemaan. Kaunis, sininen talvikaupunki jollain toisella planeetalla. Nyt se kupla on puhjennut eikä kovin kipeästikään.
 On kiva katsella maailmaa omana itsenä ja on kiva katsella sitä tuon pienen ihmisen vierellä. Alkuun pakotetun rauhallisesti, sittemmin mukavan rauhallisesti.
Lämmintä kuparinhohtoista valoa, iloista hellyyttä.
Aika paljon enemmän näen ja arvostan. Elämän pikkujutuista olin kai jo vähän vieraantunut, liian rauhaton näkemään,  kiva muistaa miten paljon mahtuu lyhyellekin matkalle. Kaikki se mikä on jo olemassa. On ihan kiva käyttää sanoja "kiva" ja "mukava".
 Ja True detectivenkin pystyin katsomaan loppuun.
Samaan syssyyn suositeltakoon Birdman-leffaa.

Ehkä vielä pääsen tästä pienestä asennevammastani ja uskallan kirjoittaa äitiyden iloista ja suruista ilman leimautumisen pelkoa. Kuinka paljon olen jo kiukutellut miehellekin etten halua olla yksinomaa mikään mammaihminen.
Sitä pelkoa ei kuulemma ole.