Maaperä

 

Hanna-Riikka Kuisma:
Maaperä (Like, 2016)

Hanna-Riikka Kuismalla on hämmästyttävä kyky johdatella ihmiskohtaloita yhteen kuin pieniä, hohtavia puroja. Hänen uusin romaaninsa Maaperä on runsas hahmogallerialtaan, kieleltään ja "kasvustoltaan", vaikka maisema on samalla betonimaisen tukahduttava.

Arvostan nyt enemmän kuin koskaan Kuisman valintaa kirjoittaa ihmisistä, joista harvoin kirjoitetaan. Yhteiskunnan sivuille jääneistä, lähtökohtaisesti heikompiosaisista, väheksytyistä. Ja hän kirjoittaa kauniisti, oivaltavasti, avartavasti. En keksi toista kirjailijaa, joka puhuttelisi minua Kuisman tavoin. On syynsä, miksi olen halunnut kirjoittaa hänen teoksistaan blogeissani. Hän on helvetin hyvä.

Maaperä kuvaa pientä yhteisöä, jossa on toki karikatyyrimäistä white trashiä, mutta samalla on lukutoukkaa ja shamaania. Erilaisia ihmisiä, erilaisia haaveita ja pyrkimyksiä. Nyt asuinkunnan keskuuteen on saapunut "vieras". Hän on Nana, rappiostriimaaja, jota on mukava vihata kotoa käsin. Kunnes ei enää ole. Se on kostettava.

Tekstissä on dekkarimaisia piirteitä. Lopputulos voisi olla kuten Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksessa: yksi puukonisku jokaiselta. Kaikkien motiiveja tutkiskellaan. Jokaisella on omansa. Joidenkin syyt ja seuraukset risteävät samaa puroa. On kiinnostavaa lopulta, kuinka vihan kohteeksi ja lunastajaksi päätyy juuri Nana (kun se voisi olla esimerkiksi moni mieshahmoista). On helppo ymmärtää ja liittyä kehitysvammaisen Rosan raivoon moninkertaisesti, kun hänen kokemansa vääryydet kulminoituvat. Toisaalta suurin rikos tuomioistuimissa tuntuu olevan se, ettei Nana alistu vallakkaiden miesten kiristysyrityksiin. Eikä myöskään yhteistöihin "hyvän asian puolesta". Hänestä tulee se kommenttipalstojen sokean raivon kohde, kun argumentteja ei enää ole.

Kertojaääni on ymmärtävä, muttei osoitteleva. Olen aina ihaillut Kuisman kieltä, joka vie vaikka läpi harmaan kiven. Tällä kertaa tekstiin on sekoitettu tarkoituksellisen runsasta kuvailua ja kasvisanastoa, joka pienen sulattelun jälkeen toimii yllättävän hyvänä tehokeinona. On loputtoman kiinnostavaa, kuinka räkäisintä luukkua tai harmainta lähiötä kuvatessa ei tarvitse unohtaa kauneutta. Äärimmäisen inspiroivaa. Ninni Kairisalon suunnittelema kansi viimeistelee tämän lumoavasti. Ruusut betonissa.

Koen jälleen näkeväni ympäröivää todellisuutta rohkeammin. Uskallan katsoa "rumuuteen". Kuisma on rohkea kirjailija, raivaaja ja rikkoja. Sanoisin, että hän luo kirjoillaan myös mielikuvataidetta, mielielokuvaa, joka aukeaa kenties parhaiten fyysisen kirjan kanssa. Hän tarjoaa meille visuaalisia näkyjä, mutta lopulta emme voi tietää näemmekö saman kuvan. Kokemus on yksilöllinen ja uniikki. Yksityinen taideteos. 

Korvaushoito

Ikisuosikkini Hanna-Riikka Kuisman uutukainen Korvaushoito oli jälleen täyttä laatua.

Kirja on omistettu kaikille huumeriippuvuuden selättäneille ja addiktion kanssa kamppaileville, myös taistelussa menehtyneille ja heidän läheisilleen. Tekstiä on ollut taustoittamassa ja tarkistamassa kokemusasiantuntija.

Kirja sisältää rujoa, oman käsitykseni valossa realistista kuvausta huumeidenkäytöstä ja sen varsin järkyttävistä lieveilmiöistä. Asiat vain tapahtuvat, tunteet seuraavat perästä. Kuten on tosielämässäkin.

Kuisman tunnistettavaan tyyliin kuuluu ihanasti aivoja kutitteleva äärimmäisyys, jossa elämässä kuljetaan kohtuuttomasta paljoudesta äärimmäiseen niukkuuteen. Tekstissä poraudutaan tiivisti kiinni totuuteen, jossa hauraan elämänlangan ympäriltä riisutaan lopulta kaikki, paitsi sitä ylläpitävät elementit. Jokin tällaisessa äärirealismissa saa hengityksen kulkemaan helpommin. Kuin painautuisi varjossa viilentynyttä kiveä vasten hellepäivänä.

Riippuvuus on sairaus, jonka ympärille elämä järjestetään. Realiteetit ovat koko ajan tiedossa.
Ruumis on reseptoreita, ihoa, synapseja, suonia, hampaita, virtsaputken ja suolen toimintoja.

Kuten Kuisman kirjoissa aina, rankan aiheen rinnalla kulkee voimakas sympatia ja huumorikin. Elämän lämpö. Katusanasto sekä aivokemialliset seikat on otettu haltuun, eikä mikään tunnu päälleliimatulta.

Sivuhahmoja on paljon. Heistä Voidi on eräänlainen kaoottisten tilanteiden reunoilla vaaniva viikatemies, siinä missä empatiaenkelinä loistava Sonja yrittää vetää kohti valoa ja elämää.

Päähenkilöllä, hänellä, on älyä ja herkkyyttä, ylpeyttäkin. Hän on osittain sinut menneisyytensä kanssa, toisaalta hänessä on myös defensiivisyyttä ja itsetunnottomuutta. Mutta hän on olemassa ja sellaisenaan arvokas, kuten kuka tahansa meistä.

Kuinka ihmeen romanttisilta Kuisma saa tarinan kehyksissä tuntumaan arkiset tekstiviestit, joissa aviopari kertoo toisilleen lyhyesti päivän tilanteet ja rakastan sinua.

Velkoja peritään sekä diilerien että yhteiskunnan toimesta, mutta onko hän lopulta kenellekään mitään velkaa?

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.

✨

Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet -realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.

🖤

Kerrostalo

Puran nyt hetken tajunnanvirtaa, koska mieli tuntuu sitä vaativan.
Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, se ei ole yhtään niin yksinkertaista kuin aiemmin luulin.
Täytyy olla monenlaista asiantuntijuutta, ja juuri siihen en itsessäni oikein vielä luota.

Hanna-Riikka Kuisman uusin kirja Kerrostalo on nyt lukemisen alla, ja se on toiminut jännästi polttoaineena omalle kirjoittamiselle.
Ehkä siksi, koska estetiikantajumme ovat hyvin samanlaisia.

Viita-akatemia on saanut miettimään kirjoittajuutta uusin silmin, käytännöntyönä, teknisinäkin asioina. Täytyy olla tosi tietoinen koko ajan. Olen loppupuolella Kerrostaloa ja sen voi sanoa, että Kuisman kivenkova tarkkanäköisyys kuvauksessa huimaa, ja siinä inhorealismikin on kaunista.
Kirjailijana hänellä on niin selkeä maailmankuva ja selkeä yleistietous, että koen verrattain olevani ihan raakile, ainakin tässä ja nyt. Sanon tämän ilolla.

Teen juuri nyt huomioita enemmän kirjoittamisesta sinänsä kuin itse kirjasta, mutta tässä tapauksessa se johtuu siitä, että Kuisman tapa kirjoittaa kiehtoo ja inspiroi minua juuri tekstin tuottajana todella paljon. On helpompi hetken havainnoida maailmaa jo muutaman sivunkin jälkeen.
Tässäkin kirjassa näkyy vahva asiatietous ja rohkeus mennä pitkälle, ihan takaseinään asti ja näyttää, että sielläkin on jotain ja sieltäkin voi alkaa jotain.
Mielikuvana on koko ajan ollut asfaltin raosta kasvava leskenlehti.
Lopun maisemasta nouseva pieni itu.

Ensimmäinen vuoteni Viita-akatemiassa loppui juuri ja opettaja antoi minulle aineettomana lahjana taidekuvakortin hetkeksi katseltavaksi.
Maalaus oli Pekka Halosen Tomaatteja, jossa näin aluksi vain tomaattioksiston.
Vasta jälkikäteen tajusin, että suurin osa tomaateista oli kuultavan vihreitä, kypsymisen alkuvaiheessa. Tämä pieni oivallus teki minulle yhtäkkiä rikkaan ja odottavan olon.
En ole vielä valmis, mutta kasvillisuus on lähtenyt nousemaan ja kehittymään.
Sitä on vain muistettava kastella.

Tämän raakuuden ja puhtauden hengästyttävän yhdistelmän tunnistan myös Kuisman kirjassa.

Viides vuodenaika

"Se kohta, kun päähenkilö herää tarinan lopussa ja tajuaa, että kaikki olikin unta. Ja että uni oli oikeastaan turvallisempi, se muokkasi kaiken kertomukseksi, helpommaksi kestää."

-Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika -


 ✩
 

Viime ajat (alkaen siitä, kun löysin käsitteen erityisherkkyys) ovat olleet mullistavia, mitä tulee itseymmärrykseeni.
Mikään yksioikoinen helpotus ei ole ollut käsittää, että lapsesta asti koetut olot asettuvatkin nimettyjen asioiden piiriin. Ei sillä, en ole omassa ulkopuolisuuden erämaassani ollut erityisen onnellinen, mutta shokki se oli; että kaikki se missä olen ollut yksin, niin niin yksin, voikin koskea monia muitakin.

HSP-ryhmästä aukesi vielä uusi ovi, kun joku kuvaili erästä sumeaa tunnetta. SE oli hetki, jolloin jokin suuri liikahti sisälläni.
Yhtäkkiä edessäni oli sana; dissosiaatio. 
Annoin ohjata itseni disso-ryhmään ja koko maailma alkoi täristä.

"---tuntuu että olen aurinko ulkona, kaikki ihmiset tässä huoneessa. "

Ja yhtäkkiä olin siellä, missä olen aina ollutkin.

Huoneessani tai sisältä lukittavassa vaatehuoneessa. 
Humisevassa tyhjyydessä, labyrintissa, jonne eksytän itseäni. 
Keskellä kipua, unta, itsekeksittyä aikuisten maailmaa, jota ei oikeasti ole. 
Väliin on jäätävä aina harmaa ymmärtämättömyyden tila. 
Kapaloin itseäni hätään, kunnes en tunne enää muuta kuin tiukan vaipan ympärilläni.
Yksin kotona, pöytälaatikoissa, piirustuksissani, joita piirrän kuolaten. Erillisessä todessa, kuin toisessa elementissä, aineessa.
Videoilla, c-kaseteilla, valokuvissa, toisten elämissä, toinen maailma, todempi, oikea, hyväksytty.
Olen väsynyt ja vihainen joutuessani keskeytetyksi.
Ja sitten se keskeyttää minut; kaupan kassajonossa, huvipuistossa,auton takapenkillä.
Mantra eriyttää minut, olen en-mikään en-missään, irtoan ilmapallona päästäni.
En enää itke enkä panikoidu, niin yksin käsitän olevani.

Dissoryhmässä viesteilin toisen äidin kanssa, itkin, annoin viestien väliin jäädä minuutteja ja jokin loksahti kohdilleen niin fyysisesti, että näin liikkuvien laattojen hakevan kohtiaan.

✩

Ja sitten tuli tämä kirja.

Jo ennenkuin avasin kansia, tunsin että tätä kohden olen mennyt. Tässä se on.

Olen kulkenut kirjailija Kuisman mukana, välillä edellä, rinnalla, jäljessä, jo vuosia.
Mutta tässä oli heti jotain erityistä. Minua pelotti.
Se rauha ja magia, joka sanoissa piili. Teksti eli edessäni, kulki irti sivuista minua kohti.
Kauneus rumuuden sisällä ja toisinpäin ja sisäkkäin.
Hämäävä yksinkertaisuus, joka tekikin kierroksen takaisin ja uusiin suuntiin. 
Uskomattoman moniin.

Aloin lukea kiihkeällä tempolla ja hengästyin nopeasti. 
Tuli ja jää palmikoituivat toisiinsa, oli hidastettava.
Itselleni tyypillinen tapa ahmaista asia, prosessoida nopeasti myös suuret, sylkeä sitten tulemat, ei onnistunutkaan tällä kertaa.
Joinakin päivinä kaksikin sivua sysäsivät edelleen tunnereaktion, joka vaati tasaantuakseen pari yötä.
Siirsin kirjan päivälukemiseksi herättyäni parina yönä kohtauksenomaisesti paniikkiin, tunnespiraaleihin, joita en tunnistanut.
Olin niin syvällä matkalla kirjan kanssa, että minun oli nopeasti opeteltava selviytymään arjesta prosessoidessani samalla vierasta taikajuomaa suonissani.
Teki mieli kysyä, mitä tapahtuu; paraneminen vai eksyminen syvemmälle labyrinttiin? 
Ja mitä on labyrintin keskellä?

Pidän Kuisman kykyä kuvailla tunnetta, ihmismieltä keskellä prosessia, lähes käsittämättömänä.

Minulle, joka olen aina halunnut suoran vastauksen, nopean selvyyden asioissa, tämä oli hetkittäin hyvin haastavaa. 
Pysyä epävarmuuden olossa, sairaudessa, tarkastella sitä sellaisena kuin se on.
Keskenään limittyvät muistot ja valemuistot, ihmiset, ajankohdat, unet ja todet.

Kuinka rohkea on kirjailijan oltava voidakseen pysyä sisällä tässä traumassa, ilman helpottavia sivuaskelia ja tunnelmanvaihdoksia. 
Jatkaa juuri siitä, mihin on jääty.

Kuinka sanoittaa se kohta, joka on keskellä kipeintä kierrettä, terapeutin odotushuoneessa.
Kuinka silmät voivat olla alastomat.  
Kuinka toisen korvakoruihin voi hukkua, vaikka kasvoja ei näe.  

Kestävyyttä ja syvää ymmärrystä se vaatii, toki myös laajasti sisäistettyä asiatietoa.
Tuommoinen absoluuttinen omistautuminen asialle tuo mieleeni Marina Abramovicin kaltaiset taiteilijat.

On asioita, joissa ei voi hyppiä, ohitella tai pikakelata.

Kuten lastenlaulussakin sanotaan: Sitä ei voi ylittää.Sitä ei voi alittaa. Sitä ei voi kiertää. Täytyy mennä lävitse.
Senkin tämä suuri kirja on minulle opettanut yhdessä elämäntilanteeni kanssa.
Olen opetellut vastavuoroisesti sulkemaan pandoran lippaan. Antamaan hiljaisuudelle tilaa.
Oikealle hiljaisuudelle, sille jonka taustalla ei kuulu valkoista kohinaa tai hoputtavaa tikitystä.
Ajalle, joka parantaa, päästää opin perille.
Josta ei karkaa etuajassa mitään edes virtuaalitodellisuuteen.
Kuinka arvokas sellainen hiljaisuus onkaan.

" Sisälläni välähtää valo, kun pitkään hukassa ajelehtinut palanen loksahtaa kohdalleen. "

Ja lopulta kuitenkin... lempeä,armahtava huumori.
Olo, jossa voi olla
auringossa kukoistava puutarha ja paljaiden jalkojen rento askellus, lämmin maa.
Raukea punerrus, orastava vehreys.
Leijoja taivaalla, pehmoisia pajunkissavauvoja.
Pitkä aamiainen ja iltateehetki.
Vertaistuen ja terapian jatkumo, katkaistu hopeaketju.
Sisaruus.

Lapsuus.

✩

Lämmin suositukseni, halaus vertaiselta ;)
Ja kiitokseni.

♡

Lisää aiheesta:

Viides vuodenaika, viisi naista ja ties montako elämää

Viisi naista, sata elämää

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★