jokotai

Viuh ja vauh mikä syksy.
Olen taas ajatunut tilaan, jossa kirjoitettavaa olisi niin paljon ettei tiedä mihin langanpäähän tarttua.

Teatteri. Mansepunk. Kaupungin valot pisaroiden lävitse. Bussin ikkunasta. Iltaimpron jälkeen.
Väsymys, onni.
Betoniyö-elokuva tekee kaikesta hetkeksi mustavalkoista ja kaunista.
Vähän musiikkia alkusyksystä. Patti Smith, Lou Reed, Velvet underground.

Muuten vain kaupungin äänet, sateen ropina, jäätyvän veden nitinä, tietokoneen humina (liikaa sitä), valkoharmaa kohina. Oman möttiäismieheni tuhina ja puhina.
Ja meidän oma mörköoopperamme.

Joulukuun alussa saa ensi-iltansa teatteripajassa yhdessä työstämämme esitys työelämästä/työttömyydestä.
Olemme miettineet tätä mielettömäksi pilkkoutunutta työmaailmaa, hajanaisuutta, yhteisöjä, ulkopuolisuutta, joutilaisuutta, turhia tarpeita, itsensä elävöittämistä kiireen keskellä, kaiken hidastamista, tuloeroja, utopioita...

Teimme aiemmin syksyllä myös pari keikkaa Lahdessa.
Ensin vanhainkotiturneella ja sitten akateemikkojen seminaarissa.
Vanhainkoteihin jännitti mennä, koska vastaanotto määritteli koko esityksen sisällön. Teimme tarinateatteria eläkeläisten kokemuksista työelämässä.
Oli vaikuttavaa nähdä miten ennakkoluulot sulivat puolin ja toisin.
Eräs kovaksi keitetty isänmaan puolustaja muutti nopeasti kantaansa nuorten laiskuudesta, kun esiinnyimme ja juttelimme. Tämä maailma on mennyt sekavaksi. Ennen asiat menivät eteenpäin kuin juna, nyt ne ei mene oikein mitenkään. Toverihenkemme sai myös tunnustusta. Vastassa ollut lämpö ja viisaus oli liikuttavaa.
Ja jokin ääni sanoi sydämessä, että juuri tätä nykyaika vaatii. Nuoren ja vanhan kohtaamista.

Seminaarikeikkaan mennessä nauratti.
On se hullunkurista että meidän apinalauman pitää mennä pongorumpujemme ja karvalakkiemme kanssa esiintymään jakkupuvuille, että ymmärtäisivät jotain elämästä. No, myös tässä sulivat ennakkoluulot, jos niitä nyt oikeasti olikaan.
Tässä tilaisuudessa häiritsi vain se, että asioista puhutaan ja niitä oivalletaan, mutta kuka on valmis toimimaan ja missä ne asiat tehdään?
Esitykseemme suhtauduttiin kuitenkin liikutuksella ja ihastuksella. Taisimme olla aika raikas tuulahdus luovaa hulluutta. Hyviksi tyypeiksikin haukuttin.

Lopullisen esityksen luonti on kasvukipuisin alue itselleni. Pitäisi kestää epävarmuutta, suunnattomuutta, ideoita, ideattomuutta... Sitä että kaikki on toistaiseksi levällään.
Luotan todella vahvasti ohjaajaamme. Hän on kivenkova, pohjatonta sisua täynnä. Kova ääni ja tahto kaiken taustalla. Ihailtavaa motivaatiota ja uskoa meihin amatööreihin. Hänen valintansa.
 Mutta on päiviä, jolloin pää on yhtä aikaa täysin tyhjä ja räjähtämäisillään. Vaikea olotila.
Kuinka saada sanotuksi se, mitä haluaa sanoa. Mitä sitä halusikaan sanoa?
Ja kun sanottavaa on, se on sanottava kovalla äänellä ja vaikka muita jyräten.
Taidampa olla joko/tai-ihminen.
Välillä tuntuu että olen koko ajan äänessä, kommentoimassa kaikkea.
Tiedostan sen, mutten mahda itselleni mitään. Sen kanssa tasapainoilen, kuten myös juomisen, syömisen ja tupakoinnin kanssa.
Tunnen olevani enemmän viettieläin kuin koskaan aiemmin.

Kuinka haluaisinkaan vain hidastaa kaikkea.
Jäädä istumaan lootusasentoon, kuunnella toisiinsa sotkeutuvia keskusteluja taustalla, syvältä itsestäni.

Pysykää lämpiminä, sytyttäkää kynttilöitä ♡

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★

loma

Syksyn viileä huokaus.
Olen kiitollinen näistä kuumeköhäisistä päivistä ja tuosta ikkunamme edessä omaan tahtiinsa kellertyvästä koivusta. Teestä olen kiitollinen ja Kate Bushista.
Joka aamuisista kirjoitushetkistä pajalla, kun ruutuvihkooni ilmestyvät pienet tähdet ja hyvän päivän toivotukset, siitä pienestä piilopositiivisuuden hileestä itsessäni. Kaduilla kaikuneesta klarinetista.

Olen päättänyt aloittaa loman.
Koska samat vaikeudet sosiaalisissa tilanteissa ovat seuranneet minua koko elämäni. Koska pohjimmiltani luotan ja uskon teatteripajalaisten ottavan minut vastaan ennemmin tai myöhemmin, jos ja kun en enää jaksa kontrolloida kaikkea itsessäni, tuntea jatkuvaa itseinhoa.
Olen ottanut loppukirin ja pelännyt non-stoppina olevani ärsyttävä koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. Pelännyt ärsyttäväni pajalaisia, ihmisiä bussissa, kaupan kassoja, omaa miestäni, facebook-kavereitani, ketä tahansa tähän maailmaan syntymään mennyttä, koska en vain voi olla niin hyvä tyyppi, en voi...

Olen kadehtinut joitakin pajalaisia, kun ne vaikuttavat luonnostaan niin luottavaisilta, avoimilta, levollisen kyllästyneiltä. Että ne vain ovat, sen kummemmin kaikkea määrittelemättä.
Itse kun menin jo lapsena säikähtämään tätä maailmaa, omaa pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sain lapsena usein kehosta irtoamistuntemuksia, että vain putosin todellisuudesta jonnekin hakkaavaan kadotukseen. Tein sen itse hokemalla itsekadotusmantraani mua ei ole mua ei ole...ja sitten ei ollut. En vieläkään tiedä mitä aivoissani on tuolloin tapahtunut.
Olen tuijottanut silmäni sokeiksi ja takertunut pikkukourillani rauhoittaviin näkyihin.
Harmi, että minulta on todennäköisesti jäänyt näkemättä se, ettei maailma ole niin uhkaava kuin luulen. Ei se minua halua tallata, ei se purematta niele.

Ehkä ihminen onkin todella rakastettava otus juuri sellaisena kuin on; sitkeänä, mukautuvaisena, laumana, yksilönä, mokailevana, tyhmänylpeänä, anteeksiantavana, lastuna laineilla.
Ja ehkä elämä koostuu sittenkin hetkistä, joiden syntymistä, muuttumista ja sisältöä ei voi määritellä. Määriteltyjen asioiden taakse jää jokin alati uutta synnyttävä raksutus. (Se jokin hymyilee minulle.)

Minun on aika ristiä käteni luottavaiseen odotukseen, vetäytyä taaksepäin ja vain katsoa.
(Hymyilen takaisin.)
Olen lomalla itsestäni.



















☆ kaiken ei tarvitse olla täydellistä ☆

sali

Näin se elämä potkas pyllylle ja nyt lompsitaan pää edellä kohti jorpakkoa tai mitä lie sulaa hulluutta.
Alotin tällä viikolla kokopäiväisen teatteritoiminnan enkä muista koskaan olleeni näin raato ja näin ihmeen innoissani yhtä aikaa.
Olen hikoillut kuin pieni possu loikkiessani, juostessani, punnertaessani, kyykkiessäni ympäri salia. Olen kieriskellyt tuikituntemattomien päällä, leikkinyt leikkejä kun muut ovat töissä ja vaihdellut ymmyrkäisiä sanoja väliajoilla.
Tuntenut tämän kaupungin taas uudenlaisina näkyinä ja valonpilkahduksina.
(Ei voi olla vertaamatta Oriveden opiston kokemuksiin; yhteen tulleet "kummajaiset".)
Palaset loksahtelevat, rattaat pyörivät, päässä kuhisee ja kihisee.

En voi kiistää hämmennystä sekä hetkellisiä väsyn, säryn ja yliannostuksen tunteita, (yliannostus kaikesta yhtäkkisestä sosiaalisuudesta ja fyysisestä rääkistä) mutta  yhtäkaikki nautin siitä miten iso ja värikäs palanen on asettunut päivieni päälle, aivan uusi. Aivan oma.

Kertaakaan ei ole itkettänyt. Taisteluhenki nousee kauhun takaa ja juon palautusjuomaa aamupalaksi. Kyykin katkokävellen eteenpäin vaikka mikä olisi. Olen itseni äärirajoilla.
Venyttelen kun muistan, puhun kun muistan, kirjoitan ja erittelen kun ymmärrän lisää.

Tiedän olevani oikealla tiellä, pitkästä aikaa.
Se tunne on vahva, järjetön, kiistaton, ja sen muistaa kokeneensa ennenkin.

Ja koska Risto-yhtyeen Ylihärsilä sattui samaan bussiin ekan rääkkipäivän jälkeen niin tässä vielä tämmöinen tsipale:

maata kohti

Yksi viikko vieräytetty Pohjanmaalla, äitini kotipitäjässä.
Viikko aikana tuntuu tosin kovin suhteelliselta, sillä siellä taajuuksilla tipahdan aina jonkinlaiseen aikakuoppaan.
Syvälle edelliskesien lapsen, nuoren, nuoren aikuisen, aikuisen, ikuisen minän tuntemuksiin ja uniin.

Kun kulkee pellon reunaa, siinä missä joskus oli järvi, kuulee hiljaisuuden kohinana kuin simpukan sisältä. Menneet hiljaisuudet yhtyvät uusiin. Ja kaikkien niiden alla vaimeana; työn ääni. Ja taukojen puheensorinat, sintu ja sahti. Ja kahvi.

 Maata kohti, 
          koota mahti.

Kamarissa kosketan taas vanhoja kuvia ja sivuja. Työpäiväkirjoihin on pappa kirjannut kauniilla käsialallaan ostot, kylvöt, nostot, mutta myös hilpeitä välikommentteja kuin suoraan viestinä lapsenlapsille.
Tunnen vereni suorastaan kiehuvan rakkaudesta sukulaisiin, niihin jotka avaavat seinän takana jääkaappia, katsovat tosi tv-ohjelmia. Ovat herkkiä, murahtavat rakkautensa. Ovat ujoja ja kyteviä hellyydessään.

Syvälle päästyä, alkaa elämä kaupungissa näyttää vieraalta.

Se on se sama migreeni (tai sen kaltainen tunne) joka tulee joka kerta. Se on portti kaupungin ja sielunmaiseman välillä. On iskeydyttävä betonin läpi, että pääsisi takaisin maalle.

Olen onnellinen, että mies oli mukana kokemassa sitä, ei tietenkään aivan kuten minä, vaan omalla tavallaan. Näkemässä pidemmälle, kuljettamassa uusia polkuja ja reittejä, joita minä en muistelultani näkisi.
Havainnoimassa kaikenmaailman kerttuset ja pörriäiset. Osoittamassa satakielen monenkirjavan lurituksen pihapuussa.

Talo on vanha, ei kestä kauaa asumiskelpoisena. Lähitienoo hiljentynyt. Se sattuu.

Haaveilemme lottovoitosta, jolla kaiken voisi vielä pelastaa.

Siellä sopisi olla, kirjoittaa.

Talon vintillä muokkasin syksyllä tekemäni runovalokuvakirjani julkaisumuotoon, odottamaan lentoonlähtöä.
Mies kaivoi luhistuvan ladon seinälautojen välistä vanhat sukset, jotka otimme mukaamme Tampereelle. 

Maalla ollessa pelkäsin palata tänne. Täällä pidän maata yhä käsissäni ja koen rauhaa.

En tahdo sen hiipuvan.
Saimme tehtyä joitakin vaikeita päätöksiä ja nyt ilmassa on lupausta.
Sukset nojaavat työhuoneen seinää vasten, ihmeissään, uteliaina.

post it

 Taas pieni tajunnanvirta/muistilappu itselleni, sillä tässä elämän tilkkutäkissä alkaa näkyä aika kivoja kuvioita.

Kuinka tylsää ja lapsellista on/on ollut se:
-että alennan itseäni suhteessa muihin, kun voisin käyttää koko sen ajan oman itseni löytämiseen, omaan juttuuni, omaan tyyliini
-että vertailen vertailemasta päästyäni itseäni muihin, kun voisin käsittää oman uniikin potentiaalini, joka on vain minussa ja jokaisessa hetkessäni
-että lamaannun ja tekeydyn näkymättömäksi toisten seurassa, kun voisin näkyä, herättää ajatuksia ja nähdä kaiken sen, mitä epävarmuuden silmälaput estävät näkemästä
-että hypin busseihin, jotka vievät keskustaan ja kotiin aivan liian nopeasti tilanteista poispäin, kun voin pyöräillä ja kävellä kiireettä ja antaa päivieni täyttyä  näyillä ja kohtaamisilla ja juurtua kaikkine tuntemuksineni näille kaduille sellaisena kuin olen, sellaisena kuin se on, hien, epämukavuuden, euforian ja korvanapeista kuuluvan musiikin omintakeisina kemiallisina yhdistelminä
-että jännitän itseni kipeäksi kaikkia tilaisuuksia, joissa voisi olla kivalla tavalla jännittävää ja mullistavaa, että sammun ennen kuin ilta on ehtinyt edes alkaa, ts. virgin suicides
-että ärsyynnyn toisten erilaisuudesta, jonka usein tulkitsen typeryydeksi, tylsyydeksi, harmaaksi massaksi kun voisin värittää kaikkea sitä omalla persoonallani, nähdä siinä jotain hauskaa ja opettavaistakin
-että luovutan kesken kaiken, kun asiat voisivat kehittyä vaikka miksi

-etten ole ollut itseni ystävä

Kuinka hemmetin tylsää, laiskaa ja apaattista on ollut käyttää kaikki se aika ja energia toisen ihmisen / toisten ihmisten analysoimiseen oman itsen kehittämisen sijasta, että kaikki ne sivut ovat jääneet tyhjiksi, jotka olisivat voineet täyttyä tekstilläni ja väreilläni! Kuinka tylsää että leimaan sen menetetyksi ajaksi!

How extremely lazy of me!

kolmekymmentä

Yliopiston pääsykokeet takana.
En uskalla sanoa niistä mitään. Kumma aukinainen fiilis, kun on koko kevään ollut sidottuna kirjaan ja teksteihin ja kaikki vain neljän tunnin kokeen takia. Ehdin jo moneen kertaan unohtaa, että kyseessä on vain suoritus, taas liikaa tunteita pelissä.

Syksyllä tulee kolmekymmentä täyteen. Kolmekymmentä vuotta manifestoituu yhtenä isona kriisinä. En voi olla miettimättä sitä, mitä olen saanut tähän asti aikaan ja mitä en. Piinallista nähdä nyt kaikki se potentiaali, joka itsessä oli lapsena ja nuorena ja kuinka sitä aikaa ja niitä mahdollisuuksia ei saa enää koskaan takaisin. En itsekään ymmärrä, mitä ihmettä varten täytyy tällaisia miettiä. En ajattele, ajatukset täyttävät pään lupaa kysymättä missä ja milloin tahansa. Mittaan jatkuvasti elämäni suorituksia, tahdoin tai en.
Ja samalla olen luottavainen, tiedän että ymmärrän myöhemmin lisää. Toissapäivänä purskahdin itkuun ostarilla, kun korvanapeista alkoi soida Piafin "Je ne regrette rien" kaikessa mahtipontisuudessaan. Ja ensikertaa aikoihin ajattelin VAIN itseäni, en verrannut itseäni muihin tai muiden kokemuksiin.
Tämä on ollut tärkeä kevät. 

Suoraan sanottuna nyt on korkea aika hankkia elämä.
Se sellainen, joka on vain minulla.

Eilen olimme miekkosen kanssa terassilla. Istuimme Telakan värikkäillä tuoleilla ja ilmaan hiipi monisävyinen nostalgia. Olen yhä uuden edessä tässä kaupungissa ja se on jatkuvan jännittävää. Uudet paikat ovat sekä uusia että muistojaherättäviä. Olen fiilisrosvo, aistin toisten menneitä tunteita, vertaan paikkoja toisiin paikkoihin, kuvittelen tilanteita. Sen tajutessani, käsitän myös että oikeasti tämä on minun hetkeni, tässä ja nyt.
Olen pelännyt sanomattomasti olla oma itseni, mutta alan käsittää että olen tarpeeksi juuri näin.
Pelko opettaa. Jokin asettuu paikoilleen siinä piinaavassa hiljaisuudessa.
 

perhosia

Päivät ovat kivun ja onnen sekasotkuista kudelmaa.
Päivät alkavat aikaisella heräämisellä, tunteella että aikaa on vaikka mihin. Sitä pelaa pari fb-peliä, juo kahvia, suunnittelee syövänsä aamiaiseksi jugurttia ja munakasta. Yhtäkkiä on puolipäivä ja kaikki tekemättä.

Aika ei kulje enää sykleissä, se on (mukamas) lineaarista. Mennyt hetki on vääjämättä mennyttä. Perkeleenmoinen syyllisyys että päästin sen käsistäsi.

---

Jokaiseen päivääni kuuluu tällä hetkellä kivun hetki, se voi olla nopea vihlaisu tai sitten musta kuoppa johon putoan tunneiksi. Ei ole kyse masennuksesta, vaan jonkinlaisesta vauhtisokeudesta, totutusta tavasta. (---mahdollisesti myös vääristä e-pillereistä---)
Olen yhä kiivaan pakkomielteinen muttei ole enää sellaista vartioimatonta penkomista pimeissä huoneissa. Nyt on nyt eikä kaikilla tunteilla ole merkitystä.

Onni on tuossa hyppysissäni mutta kipristelen sitä hermostuksissani ja päästän putoamaan. Ja poimin taas.

Viime aikoina olen oman pöllöyteni lisäksi saanut nähdä perhosia. Jokin on päästetty lentoon. Jokin on makeaa, oranssia ja pinkkiä kuin hedelmätoffee.

On asioita, joille en löydä juuri nyt sanoja. Kirjoja, ihmisiä, esityksiä...
Yksi niistä on H-R Kuisman kirja "Valkoinen valo", joka on sielunsiskoni kertomaa kivusta. Siihen toivotakseni palaan vielä myöhemmin.

----

Pieni tunnelmapala sadepäiviin:
dream a little dream of me


☆

haaste

Teen nyt tämmösen haasteen, kun huvitti. Tee sinäkin jos huvittaa.



 ☉

Viisi asiaa joita tarvitsen päivittäin: pimeys, valo, musiikki, tee, sanat

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: tämä oli jo aiemmassa päivityksessä

Viisi materiaalista lahjatoivetta: rahaa hetkeksi, mökki metsän keskellä, hyvät kengät, hyvät silmälasit, polkupyörä

Viisi paikkaa, joihin haluan matkustaa: (juuri nyt) Krakova, Berliini, Pohjanmaa, Lappi, metsämetsämetsä

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua: tumma, herkkä, kriisitautinen, onnekas, pelokas

Viisi lempiruokaani: mandariinit, hyvät keitot, äidin pastakastike, pizza, makeiset

Viisi elämänohjetta, jotka haluan jakaa kanssasi: Uskalla olla oma itsesi. Älä mieti muiden mielipiteitä. Älä vertaile itseäsi muihin. Älä mieti liikaa. Nauti kun voit.

märta ja mää

Märta Tikkanen on pyörinyt yöpöytäni pikkukirjastossa jo jonkun aikaa.
Tikkanen on kiinnostanut siitä saakka, kun näin tv:ssä herkkäkasvoisen Liisi Tandefeltin lausuvan Vuosisadan rakkaustarinan runoja suoraan kameralle. Tunnekuohuissani otin muutaman valokuvankin särisevällä tv-ruudulla eläytyvästä näyttelijättärestä ja voimaannuttavista sanoista.

Viimeisin Tikkaselta lukemani kirja on Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Tulikivenkatkuista arkikuvausta ajalta, jolloin kirjailijatar sai vailla kiitosta tehdä kaikki kotihommat (ainakin tässä tapauksessa) hoitaa lapset, vastuut, velvollisuudet ja käytännönasiat.
Ja kuitenkin se kitkeränkatkeran suloinen rakkaus piinaa rinnassa. Ja käsittämätön naisen ymmärrys, joka venyy loputtomiin.
"Montakohan hunajavoileipä- ja ruusunnupputarjotinta naispuoliset nerot saattoivat odotella puolisoiltaan viitsiäkseen nousta pystyyn ja ryhtyäkseen harjoittamaan nerouttaan? Leonard Woolf ei ole joka naisen oikeus." (M.T.)

Omassa huushollissani olen turhankin autuaasti saanut unohtaa omat "etuoikeuteni".
Osaan valitettavan helposti heittää sivuun kaikki arjen askareet ja yhteiset pelisäännöt.
On häpeällisen vaikeaa toimia mukavuudenhaluaan vastaan. Kun sitten pitää väärällä hetkellä tehdä jotain tavallista ja järkevää, päässä kilahtaa sumea teini-ikäisen raivo. Emmäjaksa!
Vaan on tämä on maailman kivoin koti ja aiempia koteja enemmän haluan, että se kiiltää ja että vuokra on ajallaan maksettu.
Sopivassa vireessä tulee siivottua ja tiskattua vapaaehtoisestikin.
Mutta voi miten olisi helppo sälyttää vastuu raha-asioista jollekin toiselle ja vaatehuolto.
Toisinaan makoilemme aamulla sängyssä ja haaveilemme tarjottimia kantavista palvelijoista.

Mutta kyllä... jonkunmoinen Leonard Woolf tuo mies on.
Sen verran autuaallisesti olen saanut murjottaa ja haahuilla pää pilvissä. Mikään neropatti en ole mutta uneksija, arjen ohi tuijottelija, joku semmoinen...
Kyllä välillä tulee ihan surku, miten paljon se on saanutkaan jaksaa. Ja miten silmitön on ollut raivoni, kun olen murtautunut rakkauden vuoksi tekemään jotain, joka on lopulta hyväksi meille molemmille. Kuinka yhä tahtoisin joinakin päivinä vain pilata kaiken.
Ja kuinka pakahduttava onkaan rakkaus sellaisen hetken jälkeen.

---

Menen sisään ja panen
päivällisruuan tulelle
Minä aina minä
tietysti minä
ja päivällisruoka
satun katsomaan ulos
sinun surulliset silmäsi

Kävelen kierroksen 
kalliolla
idiootti, minä sanon
helvetin idiootti
suutelen sinua suulle

Paskakinttu, sanot sinä
vastahakoisesti
suutelet minua suulle
seitsemän tuhatta volttia
ryntäät tiehesi ja vedät
merestä
neljä haukea
pidät luennon
Van Goghista ja Fanny Churbergista
puhut puhut puhut

Me puhumme 
ja puhumme
ja puhumme

Niin herravarjele
kuinka me 
tosiaan 
toisiamme rakastamme

-Märta Tikkanen:Vuosisadan rakkaustarina-

---

Mietin, että uskaltaisinko koskaan itse kirjoittaa niin avoimesti elämästäni kuin Tikkanen, omalla nimelläni omasta elämästäni.
Tarve on ainakin ollut kova. Monta nettipäiväkirjaa on ollut, monta hyvin avointa päivitystä.
Ja samalla olen halunnut roikottaa fiktiivisyyden mahdollisuutta, en myöntää että tämä on totuus. Ja mikä on lopulta totuus?

2003, nyt

Facebookissa jaellaan ikiä ja muistellaan.

Olen lukenut Mediayhteiskunta-kirjaa, ja iski yhtäkkinen hirvitys ja ujostus siitä mitä jaan siellä. 

Haluan silti muistella.

Vuonna 2003 olin 19- ja 20-vuotias. Opiskelin Oriveden opistossa kirjoittajalinjalla ja tuhlasin opintolainani muun muassa Liinaharja-kuppilaan, missä istuimme harva se ilta bluesöljyllä. Ostin kaupasta popkornia ja pasteijoita. Kunnon opiskelijan tapaan opin syömään nuudeleita ja juomaan teetä. Olin hyvin ujo ja vähän sulkeutunut mutta kiihkeän ihastunut taideopiskelijoiden meininkiin ja kovasti mukana elämän virrassa.  Kirjoitin paljon, mutten kuunnellut kovin tarkasti saamaani palautetta. Omat tekstit huumasivat, uskoin olevani hyvä ja paras ja lopulta aina oikeassa tekstini suhteen. Oriveden kamuista rakkain ja läheisin oli J, jonka kanssa oltiin ku paita ja perse. Puhuttiin aina kännissä (ja selvinkin päin) skottimurretta ja kuunneltiin brittirokkia. Perustimme lantioluukerhon joidenkin tyttöjen kanssa. Innoittajana erityisesti Brett Andersonin ja Jarvis Cockerin vyötäröt. Iltoja, ihania iltoja.

Kun Orivesi loppui, ei heti alkanut oikein mikään. Henkinen laiskuus vaivasi ja oman elämän aloittaminen pelotti. Olin työtön ja nyt ajatellen hämmästyttävän välinpitämätön elämäni suhteen. Aloin styylata H:n kanssa. Yritin kauheasti olla vanhempi ja vahvempi kuin olinkaan. H käski mun lukea Rakkauden käsikirjan, joka ei tarjonnut mitään mitä en olisi jo tiennyt. Seurustelu oli silti vaikeaa. Suurimman osan vapaa-ajasta itkin ja kirjoitin päiväkirjaa. En osannut käsitellä tunteitani ja häpesin kauhean monia asioita turhaan. Istuttiin aika usein paikallisessa ”kulttuuriravintolassa” tappamassa aikaa ja törmäilemässä ihmisiin. M törmäili siellä myös ja mietin itsekseni että tuohon turjakkeeseen en ainakaan uskaltaisi ihastua. En ollut vielä totaalisen kyllästynyt Riihimäkeen, se tarjosi vielä silloin paljon uutta.

Nyt olen 29-vuotias, täytän syksyllä 30. Olen seurustellut M:n kanssa ensi huhtikuussa kolme vuotta. Tämä on ollut hyvää, täyteläistä aikaa. Rakastan häntä paljon. Nykyään myös itseäni.
Asumme Tampereella saunallisessa kolmiossa. Kaupunki on meille vielä vähän vieras mutta pyrimme tutustumaan siihen parhaamme mukaan. Tulevaisuus on hassusti taas auki, meneillään on kauhistuttava mutta terveellinen välivaihe. Olen edelleen ujo ja hetkittäin sulkeutunutkin mutta olen kai oppinut paljon. Ainakaan en ole niin ehdoton kuin ennen, pystyn muuttamaan kantaani asioihin. Miehekkeeni saattaa vähän myhäillä tälle, mutta kyllä minä pystyn, hitaasti. Ja jokin usko on tullut selviytymiseen. Kai ne on ne eväät joita on kerääntynyt reppuun. Sieltä voi aina pupeltaa hädän hetkellä.  
Totaalista tyhjyyttä ei enää ole. Olen edelleen yliherkkä, olen ollut aina. Itken paljon. En kirjoita enää päiväkirjaa kuten ennen, mutta haluaisin. Vieressäni on peili, sieltä katsoo uteliaat, vähän kysyvät silmät. Ulkona paistaa aurinko.

ツ

muistoja kuumeesta

Kun kuume varastaa kehon, tuntuu kuin tajunta siirtyisi muutaman asteen sivuun.
Hengitys tulee jostain vierestä, ajatukset ovat jonkun toisen.
Aika pysähtyy, rattaat pyörivät ensin holtittomasti menneisiin kuumeisiin, kunnes sitä putoaa kiehuvaan kattilaan ja kiehuvan veden päälle lyödään vastoin fysiikan lakeja jäinen lukko.
Psykedeeliset sykkivät kuvat. Oma pää onkin appelsiini, huoneessa lentelee päättömiä linnunpoikasia.
Näitä kuvia tuijottaa ehkä muutamia minuutteja, mutta niitä tuntee katselleensa vuosia.

Herkimmässä neitoiässä uskoin kuumeen olevan vapahtaja, joka ui suoniini ja sai näkemään absoluuttisia totuuksia.
Katselin hartaana ihmispoloja, jotka eivät ymmärtäneet rakastaa tarpeeksi toisiaan, vihersalaattia, hymykuoppia, mitä milloinkin...
Mutta se oli nuoren ihmisen silloinen keino selvitä kroonisesta sairaustilasta ja muutenkin ahdistavasta elämäntilanteesta.
Vastaanotolla nuori mieslääkäri tunnusteli imusolmukkeitani. Näki tietenkin nätteimpään neitoikään puhjenneen ankanpoikasen ja vinkkasi vähän silmää. Päiväkirjaan kirjoitin hänestä jonakin jumalasta seuraavansa olentona, tottakai. Pöhkö tyttö.

Ja yhä kuume on minusta voimakas äärimmäisyyksien tila. Ei mikään suuri totuudellinen katharsis, mutta jokin osa mielestä siinä kyllä pyyhkäistään kylmällä pyyhkeellä. Ja pelastumisen tunne on suuri.
Nämä ovat tietenkin vain omia, suureellisia kokemuksiani.
Jäiset kosket, tuliset purot murtautuvat toisiinsa, palmikoituvat.
Tai kuten kirjoitin runoon kuin sisuksissa olisi puhjennut sisällissota.
Omat vastaan omia. Pakkanen nousee huoneessa ja tuli leviää peiton alla.
Aamulla sitä herää kylmässä hiessä, ja kaulaan on nostettu valkoinen lippu.

Viimeisin kuume ennen tätä oli Puolan matkalla.
Nykivä kipu, ahdistus ja vodka. Matkatoverit tökkivät henkisiin kipukohtiin, koin että oma mieskin heitti susien syötäväksi. Haavat repesivät auki heikossa tilassa, vieraassa paikassa.
Vieläkään en pysty katsomaan kuvia siitä reissusta. Elämäni hirveimpiä kokemuksia.
Toisaalta kaunis oli kirkkauden hetki Varsovan aamuvalossa, kun saimme palasemme rauhaa.
Koskaan ei sydän syki eikä iho elä niin kuin kuumeen jäljiltä.

Filmstill from Double vie de Véronique (1991) by Krysztof Kieslowski

blogitunnustus + kirjoja

 

Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomioita blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa. 

Säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

*

Kiitokset H-R:lle tunnustuksesta.
Sanamagiaa & katupölyä on ehdottomasti yksi lempiblogejani.


*

Sitten vielä viisi kirjaa, joita suosittelen right here right now:

1. Hermann Hesse: Arosusi
-Kirjaa voi lukea iltapalaksi muutaman lauseen ja antaa ajatuksen rönsyillä taikka ahmaista kerralla. Yhtä kaikki erittäin hyvä itsetutkiskelukirja. Ulkopuolisuudesta, elämän nyansseista. Iso lukko avautui sisältäni.
2. Tomek Tryzna:Tyttö ei-kukaan
-Luin kirjan lukiossa myöhäisen murrosiän kourissa ja hämmästelin, kuinka täsmällisesti vanhempi mies on osannut kuvata oman hämmennykseni naiseuden edessä. Jostain syystä rinnastan tämän mielessäni Arosuteen. Kuumeisia kuvia, ulkopuolisuutta.
3. Veikko Huovinen:Hamsterit
-Syyskirja, joka saa aina sormet syyhyämään ja antaa uskoa talvesta selviytymiseen.
4. Anonyymi: Nainen Berliinissä
-Henkilökohtainen, koruton kuvaus sodan hajottamasta maailmasta, jossa kuitenkin elää usko, toivo, hauras kauneus ja sinnikkyys.
5. Hanna-Riikka Kuisma:Valkoinen valo
-Kirja ei ole vielä ilmestynyt, mutta suosittelen sitä jo nyt ja odotan innolla.

is this art?

Dokumentti Artist is present kertoo serbialaisesta performanssitaiteilija Marina Abramovićista..

Mieleeni jäi kysymys, jonka Marina kertoi kuulleensa koko uransa alkupuolen "Why is this art?"

Hänen taiteensa on elämää paljaimmillaan, eräänlaista vapautta, keskittymistä.

Hyvin yksinkertaista. Ja shokeeraavaa (joillekin).

Marinan elämänrakkaus Ulay istui hänen kanssaan pöydän äärellä vastakkain jatkuvassa katsekontaktissa, paastoten. Ulay murtui ensin (tai murtui. piste.). Luut painuivat kasaan jatkuvasta istumisesta. Marina jatkoi yksin.

Lopullinen ero tapahtui teoksessa "Lovers", jossa Ulay ja Marina  kulkivat toisiaan kohti Kiinan muurilla kohdatakseen ja sanoakseen jäähyväiset toisilleen.

Dokumentti keskittyy  Marinan retrospektiiviseen näyttelyyn ja sen valmisteluun.

Näyttelyssä on "esillä" teos Artist is present, jossa Marina istuu pöydän ääressä ja halukkaat saavat istua vastakkaiselle tuolille tuntemaan taiteilijattaren katseen ja läsnäolon.

Ihminen on fanaattinen ja helppo saada itkemään, tuli todettua jälleen kerran. 

Varmasti monet (suurin osa, toivon) olivat tosissaan jutussa mukana, mutta ikävän moni tuli varmasti vain osaksi showta, tietämättä mitään artistista.

No minutkin on helppo saada itkemään.

Kun Ulay istahti vuosikymmenien jälkeen vastapäätä entistä rakastettuaan ja Marina ojentui pöydän yli tätä kohti, itkin kuin putous. Kaunista.

Onko suhteeni miehekkeeni kanssa taidetta?

Hän viesteili tänään Venäjältä, että olemme olleet 18 kuukautta erossa toisistamme, yli puolet yhdessäoloajastamme. Tämä sietämätön  turhautuneisuus aiheuttaa jo fyysistä oksetusta kummallekin. 

Olen odottanut, istunut monella tapaa sen pöydän äärellä ilman vastapäätä istujaa.

Katsonut häneen, hän minuun etäisyyksien päästä.

Hän haluaa keskeyttää nykyisen matkansa, palata kotiin.

Siihen asti nautin mitä nautittavissa on.(Ja sen jälkeen.)

Odottaminen. Katse. Ajan paine harteilla.
Onko tämä taidetta?

 mieheni ja minä










Onhan se, jos päätän niin.

 'There really is no such thing as Art. There are only artists.' - E. Gombrich

Älä anna minun kuolla.
Keitä minulle velliä. Pari kananmunaa,
Minulla olisi vielä vähän asiaa sinulle.


-Pentti Saarikoski-

juhlat

Teimme mieheni kanssa jotain perusluonteemme vastaista ja pidimme juhlat.
Kompensoimme jännitystämme tekemällä paljon hyvää ruokaa, ison kattilan maukasta soppaa ja paljon piirakoita. Juotavaksi kahvia ja viiniä.

Koti täyttyy yhtäkkiä vieraista, ja kodin tilat ja tasot osoittavat itsensä uudella tavalla.
Ihminen täyttää tilan äänillään, ihonsa lämmöllä, hengityksellään, muuttuu sanoiksi.
Minä putoan raameistani kaikista niistä äänistä, toisten tulisesta läsnäolosta, elämästä.
Minulle puhuu yksi, mutta minä kuulen kaikkien äänet. Hetken olen harmaana vasten seinää, sitten alan tottua, punertua.
Kun ylikuorma puuskahtaa ovesta ulos, jäljelle jäävät ystävät.
Nauramme, juon helpottuneena punaviiniä mukista.
"Sulla on naurun kyyneleitä silmissä", sanoo kumppanini sisar ja puristaa syliinsä.

Yleisessä saunassa kostea hämärä. Aistin yleisen ihastuksen paikan tunnelmaan, itse olen sen jo kokenut, nyt uudelleen myötäriemuiten.
Sisäpihalla pyyhkeet päällä höyryämme lämpöä, emme tunne kylmää.

Loppuyöstä sumenevia muistoja, hukkuneita tumppuja, horjuvia tanssiaskelia, huutoa baaripöydän ylitse, itsesanomiani asioita, joita en enää kuule.

Monta päivää kestää jälleenrakennus.
Pahvimukien, mustikkatahrojen, puolitäysien tölkkien, ihmisten jälkien siivous.
Kun saamme jäljet piiloon, iloitsemme juhlistamme ehdottomasti jo menneenä asiana.
Luen ahmaisemalla Tuula-Liina Variksen "Kilpikonna ja olkimarsalkka"-kirjan. Hellyyttä ja elämänmakua tursuava avioliittokuvaus.
Käymme syömässä ravintolassa liian isot annokset tarjoilijoita arastellen, omia varjojamme peläten. Lainaan kirjastosta sarjakuvia, mieheke lainaa suomi-venäjä- sanakirjan.
Lämmitämme saunan, valloitamme kodin takaisin itsellemme.