kanava

Merkitsen nyt ylös muutaman mieleeni nousevan ajatuksenraakileen, kun tee niin mukavan staattisensa kelluu vatsanpohjalla ja ilma on eilisestä ukkosesta hieman saennut.

Parvekkeellamme on kukkinut anemonit. Nyt ne ovat sateesta kellastuneita ja nuukahtaneita, keräsin siniseen maljakkoon pari. Todistettavasti olen siis onnistunut kasvattamaan kukkia siemenestä. Ne ovat violetteja.

Hain kahteen kouluun. Toiseen pääsin, toiseen en. Otin hylsyn henkilökohtaisesti, en osaa olla ottamatta. Kirveli taas niin pirusti. Tunsin itseni vanhaksi, epäkelvoksi, kitkerän pettyneeksi.

Mutta vielä suolaisemmin poltti hylkäys viime vuonna Viita-akatemiasta, sillä se kohdistui kirjoittajaminääni. Se tuntui pieneltä erolta, tylyltä sellaiselta. Tänä vuonna en hakenut Viitaan, koska aika ja raha... Aina ne.
En ole ehtinyt seurata kirjoituskilpailujakaan.
Kun muistan kirjoittajuuteni, päälle tippuu raskas verkko. Niin paljon tekemätöntä ja kipeitä aavistuksia. Epätietoa. Osaanko minä? Ja mikä on se aihe?

Katselin Pirkko Saision kirjailijahenkilökuvan Teemalta. Olen hänestä aina pitänyt, ja jollain tavalla samaistunut hänen kasvukertomuksiinsa. Mutta erityisesti, kun hän kuvaili nuorena imitoineensa lempikirjailijoitaan alkaen Anni Polvan Tiinoista, sanoin kovaan ääneen "tuo olen minä". Juuri niin minä tein, teen ehkä vieläkin. Oma ääni, onko se löytynyt, ei ole kykyä hahmottaa.

Viime syksyn ja talven kävin kirjoittajakurssilla Tampereen lyseolla.
Se oli hedelmällistä omalla pätkittäisellä tavallaan.
Muodostui rituaaliksi istua saunan päälle koneelle, juoda pieni pullo punaviiniä, kirjoittaa ulos yleensä kertaistumalta edelliskerralla annetusta aiheesta.
Pari niistä ainakin onnistui, ja tulipahan ainakin kirjoitettua.

Palasimme viime sunnuntaina Pohjanmaalta.
Siellä kelluin olossa ja ajassa aukinaisena kuin kanava.
Tunsin tunteita.
En ole vielä asettunut tähän toteen, kotiimme.

Eilen oli mahtava ukonilma, ehkä kovin mitä olen Tampereella asuessamme nähnyt.
Ihana rankkasade.
Katsoin rakastamani Elämänmenon Teemalta (jonka Marjaa olen myös joskus imitoinut). Ja itkin, tietenkin. ;-p

Susanna Haavisto ja Seela Sella / Elämänmeno/ YLE

Nyt minulla alkaa ensi kuussa painoviestintäkoulutus. Uskon sen sopivan minulle.
Mutta aikaa ei tule jäämään harrasteille.
Jännittää pirusti jättää lapsi päivähoitoon. En pelkää lapsen puolesta, vaan itseni.
Kuinka vaikeaa se on? Laskea irti pienestä. Olemme olleet tiiviisti yhdessä kotona pitkään.
Ja samalla tunnen kehollani, tunnen sen kuin nälän, että hänkin tarvitsee uuden tilan liikkua ja avartaa.

 

EDIT.Jos on vinkata kirjoittajakilpailuja niin antaa paukkua kommenttiosioon!!!
   

nykyaika

”Tämä maailma tarvitsee hidastamista”, kirjoitti eräs neito Legioonateatterilla.

Tuo lause on palannut mieleeni viime aikoina.

Samat oivallukset palaavat. Tekevätkö ne ympyrän vai tuovatko mukanaan uutta?

Jotenkin vain minulle on taas kerran valjennut kuinka vähän aikaa tätä ”nykyaikaa” on kestänyt. Tätä tehostunutta kapitalismin kulta-aikaa.

Ei mennä pitkälle taaksepäin, kun keksintöjä tehtiin semmoinen yksi vuodessa..?

Ei ollut tätä kiirettä, tätä huohottavaa kehitystä niskassa.

Erityisherkkiä ym. hentomieliä on ollut aina, mutta ovatko he koskaan olleet näin kiskottuja.

Tämä sähkö, tämä muovi, tämä rämisevä rauta...

Mekin olemme tehotuotantoa.

Ja me olemme isovanhempiemme lapsia.

Heidän, jotka syntyvät teollistumisen aamunkoitossa. Käsityöläisten, maanviljelijöiden, metsäläisten.

He eivät käyttäneet shampoota.

Minä en tiedä heistä konkreettisesti oikeastaan mitään. Miten he elivät, millä tavoin,ilman mitä, mitä he saivat?

Kun teollistuminen on lähtenyt tällaisella räjähdyksellä käyntiin, kuinka paljon ylilyöntejä on tapahtunut? Osaammeko, uskallammeko ottaa askelta taaksepäin?

Tunnen kehollani, etten halua enää niellä tehotuotettua lihaa.

Oliko se yksi virhe; raahata eläimet mukaan tähän tehdashelvettiin? Se tapahtui äsken, miten pahasti joudumme maksamaan tästä jumalanleikkimisestä?

On liian kiire pysähtyä miettimään miksemme voisi pysähtyä.

”Tämä maailmaa tarvitsee hidastamista. Minä tarvitsen.”

Olen yrittänyt sopeutua. Ihmetellyt miksi minulla on rääkätty olo ruuhkabusseissa ja citymarketeissa. Miksi vieraannun kehostani ja mieleni irtoaa taivaalle pilvien joukkoon? Olen aina vastarannalla.

Miksi voin niin hyvin sumussa, kun kaikki ei näy. Ja uimahallissa kun siellä ei ole liikaa ihmisiä?

Miksi olen omimmillani äitini synnyinkodissa, isovanhempieni maaperällä.

En ole ehtinyt mukaan evoluutioon. En ehdi. En halua ehtiä.

Minä hidastan. Tahallani.

Ei enää sitä kuolemanväsynyttä voitonriemua joka ei tunnu voitonriemulta, kun on väkivalloin tunkenut itsensä jonkun koneiston läpi, ahtanut itsensä karsinaan.

En kuulu nykyaikaan. Mutta täällä minä olen. Joten ehkä kuulunkin.

En osta ensimmäisten joukossa. En ehkä ollenkaan.

En unohda heti.

Haluan vetää siirron takaisin.

Katsoa taaksepäin, paljon. Jättää ovet auki.

Miettiä mitä tapahtui.

Äsken tai viime vuosisadan alussa. 

monesta muusta

Edellinen teksti erityisherkkydestä oli vapauttava.
Sain mukavia kommentteja naamakirjassa ja kutsun kahveelle toiselta herkältä.
Näimme galleriakahvila Dadassa, missä ei ole koskaan tullut pysähdyttyä vaikka mieli on tehnyt joka kerta.
On hassua miten kaksi immeistä voi ajautua samoille taajuuksille tässä sometodellisuuden kyllästämässä maailmassa.
Voi myös antaa silmien levätä epätodessa eikä hiljaisuus aiheuta pakokauhua.

✴

Elämä on tällä hetkellä jatkuvaa oivallusten tulvaa.
Sain varattuna viimein Mike Leighn "Naked"-leffan kirjastosta ja se oli kiistatta kova kokemus.
Tavallaan sietämätön pätkä, raivostuttava, inhottava. Ja kuitenkin minun.
Kun Johnny pomppii lopussa murjottuna yhdellä jalalla, näen itseni.
Outo yhdistelmä vastoinkäymisten kauhua ja silmitöntä tarvetta mennä eteenpäin.
Mutta kuitenkaan en ole Johnny. En näe maailmaa mustana, ei huvita keskittää elämäänsä maailmanlopun odotteluun.
Tunnistin jotain siinä maailmassa, yössä, irrationaalisessa harhailussa ihmisestä ihmiseen.
Lukemisessa. Katselussa.
Hirveissä elementeissä, joita elämään heitetään.
Pakonomaisessa järjestelyssä rikotussa kuvassa.
Paha maa, jonka päälle maalataan.

✴

Lost in music. Tarkoitus oli nähdä Pietarin spektaakkeli.
Yo-talolla ilmeni että Pietu oli viimeinen esiintyjä.
Lapsenvahdilla työaamu edessä.
Kaksi ekaa esiintyjää siis ehdittiin tsekata kelloa vilkuillen ja sitten oli kirittävä kotiin, Pietu jäi näkemättä. Mutta annas olla.

Tyttöduo nimeltä Sofa hyppäsi lavalle. Valju olo vaihtui tajuntaa kutittelevaan grrrrlpoweriin..
Jumalauta mitä mimmejä.
Energia piiskasi yleisön kyykkyyn ja nämä söpösilmät jakoivat lopuksi ruusuja naisille tippa linssissä. Ylitse valahti hyökyaallot onnenpilkettä ja aitoa iloa, liikutusta.
Ensi kertaa aikoihin itkin ilosta.

✴

Kulttuuririennot jatkuivat seuraavana päivänä Riksun taidemuseon näyttelynavajaisissa.
Vanha työpaikka ja tuttuja ihmisiä. Teki ihan hyvää ottaa kontaktia vanhaan kotukaupunkiin, pienehkö nostalgia vanhaan kontuun selvästi heräilemässä. Mutta kyllä hsp:n pää hieman sauhusi.

Lauantaina tapasin yhden vanhan kirjoittajaystävän Kahvila Runossa ja pääsin purkamaan fiiliksiä vasta-alkaneesta kirjoittajakurssista ja monesta muusta.
 Illalla kävimme miehekkeen kanssa katsomassa Monty Pythonin Holy Grailin juhlanäytöksen Niagarassa. Yritimme kuppiloida sen päälle mutta hikisen ahdas ja mölyisä lauantai-ilta aiheutti vain pakoreaktion, ja sekin täyteentumpatulla bussilla. Eli himaan kuuntelemaan Martha Wainwrightia kynttilänvaloon. Näin se nyt menee.

Siinäpä sosiaalista liikehdintää hetkeksi.

Jää. Lähde.

Pohjanmaalla.
Sataa. Maailma mataa.
Maailma ropisee.
Pellot litisee, joet alkavat kurotella yli kylkiensä.

Olen tuonut uuden ihmissielun juurilleni, hänenkin juurilleen.
Jalassa mummin kutomat villahousut, uusia äänteitä kohti maailmankaikkeutta.

Luonnonkauneus tässä lähes hylätyssä korven mutkassa on niin valtava että se tekee unenomaisen olon. Ehkä on vaikea käsitellä tällaista paratiisia, mieli alkaa tuudittaa epäuskoisena uneen.
Ei ole toista paikkaa, missä hiljaisuudesta käsin alan tällä tavoin kurotella kohti maailmaa.
Yksi ilta kävelin pikalenkkiä (niin typerän urbaani sana) ja pellolla seisoi kauris.
Seisahduin ja katsoin kaunottaren karkausta, lentävät askeleet yli pellon keskellä kesäiltaa.
Suorittaminen näytti taas oman naurettavuutensa. Vähän toki kirosin muodon vuoksi kamerattomuuttani.

Kaupunki näyttää täältä käsin ahtaalta ja törkyiseltä, vaan ei se sitä ole ollut. Mieleni on.
Some pilaa aivot. Luonto vapauttaa.
Hiljaisuus on aluksi kivan kirpeä, sitten jonkin aikaa pelottava, lopulta euforinen. Ja sitten kaikki saattaa alkaa alusta.

Yöllä se alkoi.
Pikkuinen nukkui vierelläni pesässään.
Vanhan talon nurkista alkoi tulla se viima.
Illalla katsellut valokuva-albumit alkoivat puhua.
Tarina alkoi kirjoittaa itseään päässäni, tai se jatkoi itseään. Jollain tavalla alitajuntani osasi jatkaa juuri siitä mihin olen jokunen vuosi sitten jättänyt tarinan.
En jaksanut tehdä asialle mitään, itse aktiin on vielä matkaa.
Mutta kone on lämpiämässä.

Heti iskee se turhautuminen. Kun tuntee sanat, kirjoittamattomat, kytevät, aivokanavissaan. Voi melkein tuta niiden säkenöivän, kajastelevan sieltä. Tarina on raskaana.
Joskus synnytän sen, mihin tämä paikka minua pakottaa.

"Tiera"-nimellä syntynyt tarina muuntuu kenties toiselle nimelle, koska Tiera-kirja(sarja?) on jo olemassa. Lähde ja jää. Jää ja lähde. Jäälähde. Lähdejää?
Tättättää, joklaa pikkuinen.

Ajattelin hakea elokuussa Viita-akatemiaan.

 

mad pride

Kirjoitan tätä yhdistetyssä työ- ja lapsenhuoneessa. Tirriäinen könisee sängyssä aamu-uniaan pois kirjahyllyn takana. Jospa pikkuinen oppisi uinahtamaan näppäinten kopseeseen, pitäisi meidätkin kirjoitusvireessä.

Lauantaina osallistuimme koko perheen voimin Mad Pride-kulkueeseen;
 "Tampereen Mad Priden tavoitteena on LIEVENTÄÄ MIELENTERVEYSONGELMIIN LIITTYVÄÄ STIGMAA ELI HÄPEÄLEIMAA
PUOLUSTAA MIELENTERVEYSKUNTOUTUJIEN OIKEUKSIA
JAKAA ASIALLISTA TIETOA MIELENTERVEYSONGELMISTA ".

Asiallinen tapahtuma siis. Tapamme mukaan tietenkin valokuvasimme ensin sivusta ja sitten liityimme jonon hännille. Oli ihanaa nähdä erilaisia ihmisiä, erityisesti heidät joiden nöyrille kasvoille oli hiipinyt se voittajan hymy ja silmiin kimmeltävä kirkkaus. Ei tätä tarttekaan hävetä. Värikästä, arvokasta sakkia.

Ne eteemme kipittäneet vaalimainostajat isojen lippujensa kanssa tuntuivat suorastaan loukkaavilta. Miten muutenkin tuntuu että näissä vaaleissa kaikki on jotenkin erityisen noloa ja epätoivoista. 
Alkaa tuntua että joka puolella on ehdokkaiden tekohymystä irvistäviä pärstiä ja yhtäkkiä joku helvetin pätevä ratkaisu. Ruusut naisille ja muksuille ilmapallot. 
Onneksi olimme jo äänestäneet astuessamme keskustan härdelliin, oli ikäänkuin immuuni. 
Ostimme torilta ison käsinvirkatun Totoron.

Mutta takaisin Mad prideen. 
Kulkue marssi Laikunlavalle, missä Risto vetäisi pikaisen soolokeikan. 
Siellä nuoriso leiriytyi tekonurmelle ja yhtäkkiä kaikkialla naksuivat oluttölkit auki. 
Sekunnissa näistäkin tuli ryyppybileet, mietin. Jälkikäteen ajatellen valtaosa jengistä ei juopotellut, mutta jotenkin nuo hömpsyttelijät aina saavat hermostuneen huomioni.
Ensi vuoden toivonmukaiseen tapahtumaan olisi hyvä järjestää vähän enemmän ohjelmaa. Keikan ja open mic-osuuden väliin mahtuisi paljon eikä ahdistuneen huomio siirtyisi välttämättä oluseen. 
Voisi miettiä ja ehdottaa jotain järjestäjille, miksei lähteä järjestämäänkin..?

Mies lähti ruokkimaan pikkupöllöä kahvilaan. Jäin kuuntelemaan keikan ja valokuvailin nuoria. Linssin takaa ne eivät ole niin pelottavia. 
Aroissa silmissäni nuorten välisessä ystävyydessä on jotain suorastaan aggressiivista, maanista lojaaliutta. Se on jäänyt itselleni vieraaksi, halusin aina lopulta itseäni vanhempien seuraan. Tuntui että on enemmän tilaa, ehkä se oli se vuosien etumatka. 

Ja tässä huomaan nolon pikkukaupunkilaisuuteni; on yhä eksoottista nähdä julkilesboja ja ihmisiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Rastojen ja irokeesien meri, tai pikemmin järvi, ankkalampi. 
Niin monta erilaista tyyliä vieri vieressä. Sietämättömän inspiroivaa.
Yhtäkkiä huomasin istuvani siinä kaikkien ympäröimänä, oli rauhallinen olo. 
Eri-ikäisten kummajaisten kokoontumisajot. Helppo olla.

 

 

 







 












Yhtä helppo oli lähteä jatkamaan matkaa kotiin. 
Pitkä aurinkoinen, hälyisä, ihana kevätpäivä sai jäädä.

Jep, olen alkanut tiedostaa olevani erityisherkkä. En siksi että se on nyt muotia. 
Vaan siksi että se on totta. Kaikki kiva ja riehakas kuormittaa siinä missä tylsä ja ahdistavakin halusi tai ei. 
On ollut sanoinkuvaamaton helpotus käsittää nämä jutut lopulta kunnolla ja käsittää että niiden kanssa eloa voi helpottaa monin tavoin.
Olen vasta alussa tässä asiassa, mutten kiirehdi. 
Elaine N.Aronin HSP-kirja on lukemisen arvoinen.
Fb:n tukiryhmät ovat olleet yllättävän antoisia, vertaistuen merkitystä ei voi vähätellä. Tulipahan joku idea vihdoin tuohon naamakirjaankin.

Ikkunan takana paljaat puut seisovat ja aamunvalo on. Lempeänä ja todellisena.

Voikaa hyvin!