maanantai 9. heinäkuuta 2012

elegia kissalle

Viime perjantaina tullessani junalla Tampereelle pahaenteisen sykkivässä kuumuudessa, minulla ei ollut lippua, enkä sitä voinut ostaakaan koska konduktööri ei kiertänyt junassa koko matkan aikana. Olisi siitä ilmaisesta kyydistä pitänyt arvata, että edessä on jotain, jota hädin tuskin pystyy sydämeni kantamaan.
Bussipysäkille kävellessäni mies soitti eläinlääkäristä, että kollikissallemme on annettava viimeinen piikki. Jalat laskivat minut Tammerkosken rantaan, ja tuijotin veden pintaa samalla kun silmäni vettyivät hitaasti, mutta voimalla.
Tajunta ei niellyt kuulemaansa, kävelin sumussa taksitolpalle, josta taksi vei eläinlääkärin oville.

Katti makasi lattialla vihreän huovan alla pienenä ja riutuneena.
Tassun varteen meni tippa ja silmät olivat harmaan kalvon takana.
Katse oli jo sulkeutunut tuolle puolen, jonne meillä ei ole asiaa.
Se ei estänyt toivotonta kiistämistä, ettei tämän olennon elämä voinut olla tässä.
Etsin hädissäni kissan mustia pupilleja kalvon takaa, pyysin tulemaan takaisin. Mutta päätös oli jo tehty korkeammalla taholla.

Kun lääkäri tuli huoneeseen kissan korva värähti, ja raastava toivon tunne löi sähköiskun kehoon pariksi sekunniksi. Mutta portit silmiin pysyivät kiinni.
Oli annettava sen tapahtua, kuoleman.
Miten helposti se kävi. Yksi rauhoittava lääkeruisku ja sitten satsi nukutusainetta, ja tämä olento lakkasi olemasta. Miten helposti rintakehä lakkasi liikkumasta, miten helposti se viimeinen elollisuuden pisara lirahti pois. Jäljelle käteni alle jäi vain kuori.
Käänsin selkäni sille.
Ruumis oli inhottavan veltto ja tahdoton, kun se laskettiin koppaan.

Kannoimme ruumiin kotiimme, jonne vasta viikko sitten olimme muuttaneet. Silloin meitä oli neljä, nyt enää kolme. Asunto ei enää kuulisi tämän kissan kynsien ääntä, nälkäisiä maukasuja, haukotusten loksahduksia. Se unohtaisi tämän viikonaikaisen asukin, ja koti muodostuisi vain meille kolmelle; minulle, miehelle ja toiselle kissalle.

Sunnuntaina haimme ruumiin kylmävarastosta. Minulla oli musta liehuva hame ja lapio. Mies kantoi koppaa ja fyysistä jäännöstä, johon oli iskenyt kuolonkankeus. Olin itkenyt raaemmin kuin ehkä koskaan, puhdasta ikävää ja epäuskoa, katumusta etten aina ollut hyvä emäntä. Kaikkea sitä sietämättömän puhdasta ja rakastettavaa mitä vain eläin tai lapsi voi olla. Hoin kissan nimeä peittoa vasten ja purin köntin sisältäni sängyn lakanoille, kunnes jäljelle jäi samea rauha. Katselin miestä sängyn pohjalta, kun se viikkasi pyykkejä vaatekaappiin ja suunnitteli kodin sisustusta poikamaiseen tapaansa. Oli todettava elämän jatkuvuus ja arvokkuus. Kuolleet ansaitsevat sen.

Kävelimme Tohloppijärven rantaan. Metsikköön. Taittuneen puun läheisyyteen, kirjavaan suon hajuun, mies kaivoi kuopan. Taitoin kelohongasta kaarnaa kissalle aluseksi ja peitteeksi.
Kankea ruumiis oli kiven kova ja jäykkä. Mies sulki kissan mustavalkoiseen kukin koristeltuun liinaan. Silitin sitä viimeisen kerran, sanoin enemmän metsän ilmalle kuin ruumiille: Hei sitten, rakas. Kiitos että olit olemassa. Ruumis laskettiin maahan, mutta kissamme oli kaikkialla.

Lähdimme syömään. Kuumuus antoi sijan sateelle.

1 kommentti:

  1. Luin tämän tekstin nyt uudelleen, kun edelleen pyörittelen mielessäni Missen menetystä.
    "Kaikkea sitä sietämättömän puhdasta ja rakastettavaa mitä vain eläin tai lapsi voi olla."
    Kyllä, juuri niin <3

    VastaaPoista