hektki

Tämä on ollut elämäni hektisin kesä.
Täyteen ahdettu, ikäänkuin olisin hamstrannut uusia kokemuksia tulevaisuuden varalle, voidakseni sitten joskus pysähtyä ja tuntea kokeneeni paljon.
En ole ehtinyt kirjoittaa mitään pitkään aikaan, lukuunottamatta töissä tekemiäni lehtijuttuja.
Nyt takana on kesätyöt, muutot, evakkoajat toisessa kaupungissa, häät ja matkat.
Olen kotona. Uudessa kodissa, jota rakastan.

Olen vieraantunut omasta kirjoitustyylistäni, siltä tuntuu. Siksi poistin muutaman blogitekstinkin.
Lehtityö hämmensi soppaa entisestään, koska aloin tiedostaa kielioppivirheeni ym. virheeni vahvemmin. Päiväkirjaa ja muita "vapaita tekstejä" olen aina kirjoittanut kieliopista piittaamatta, pikemminkin sitä vastaan kapinoiden.On ikävää, että koen sen nyt jotenkin rajoittavan itseäni.
Mistä lähtien minä olen mokaamista pelännyt? En ole siitä ainakaan kirjoittamisessani stressannut koskaan aiemmin. Uskomatonta mutta totta.
Pelottavinta on se, etten juuri nyt tiedä mistä minun tulisi kirjoittaa tai edes miksi.
Koska haluan, jumaliste!

Haluan kirjoittaa. Olen aina halunnut.
En jaksa nyt keksiä oivaltavia ilmauksia, teksti ei hengitä, se vain on kirjainmassana edessäni.
Kirjoitusummetus.
Ehkä nyt on retriitin aika. Muutama päivä pelkkää kirjoittamista ja lukemista, mietiskelyä.
Nyt on se hetki, kun alan sulattaa kokemaani joksikin (miksi niin pitää tehdä?), tunnistaa lukiessani onnekkuuttani, liikuttua mahtavaan itkuun, hiljentyä itseeni ja sanoihini.
En tiedä muista, mutta minun onneni on oltava hiljaista ja sisältäpäin kuplivaa.
Palaamisiin.