Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Musiikin kaupunki

 

Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni.

Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.


Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen.

Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.

 

Vesku

Kun luin kuolemastasi, olin uudella työpaikallani. Ihanassa suojatussa, hivenen tunkkaisessa, vinttikamarissa. Jokin suojakuoressani murtui, kun kuolemaan ei oikein voi väittää vastaankaan. Silti teki mieli sanoa, että sinä olit sellainen, joka selviää kaikesta. Kuolemastakin.

Kävin siinä toimiston rauhassa läpi surun vaiheita. Ne olivat samalla lailla repiviä shokin oireita kuin läheisen ihmisen poistuttua. Huimaus, oksetus, epäusko, lamaannus. Piti hetki istua hiljaa ja tuijottaa. Antaa työasioiden seistä avattuina tiedostoina. Kirjoitin vähän. Kirjoitin että rakastin. Rakastan. Olin pelännyt tätä hetkeä, siirtänyt eteenpäin. Jokin perusturvassani järkkyi, kun näin kolkot otsikot. Olit lapsuuteni turvahahmo.

Kun sain muutaman myötätuntoisen kommentin ja kuuntelin Höyhensaaret, itku pääsi ulos. Kuumat kyyneleet ja tärinä. Käly lauloi hääjuhlassani Kun muistelen. Kun näin sinut lapsena telkkarissa, tunsin puhdasta iloa. Olemuksesi oli sellainen, kaikkeen todelliseen taipuva, horjuvarajaisessa maailmassani.

Näin sinun kaksi kertaa esiintyvän. Molemmilla kerroilla panin merkille saman asian: Käteni olivat kylmät ja sylini lämmin, kuin olisi halattu koko ajan. Ja sen, miten rakkaus velloi yleisöstä sinuun, sinusta yleisöön. Massiivisena.

Minä rakastin nauraa komiikallesi, pimeimpinä vuosinani olit valo. Lämmin lyhty metsämaisemassa. Uskon, että sinun kohdallasi kuolema on suhteellinen käsite.

 

 

★

Aihe, henkilö, josta nyt kirjoitan, on ollut odottamassa omassa ylellisessä odotushuoneessaan.
Ehkä olen yhä tehnyt surutyötä ja/tai todennäköisemmin en ole ehtinyt istuutua asian äärelle.
Se ei ole kuitenkaan se helpoin juttu.
Sanoittaa koko eliniän kestänyttä suhdetta ihmiseen,olentoon, jota ei tunne.
Sanoittaa surua, joka on jotenkin yleismaailmallista ja kuitenkin henkilökohtaista.

★

Oli aamupäivä, kun kuulin radiosta että olet kuollut.
Istuin punaiselle rahille ja tuntui kuin minut olisi naulittu aloilleni. Tuijotin seinää ja jokin raskas,lyijymäinen valui päälleni.
Maailma ilman Bowieta, mikä se on? Where are we now?
Ihmettelin itsekin reaktioni voimakkuutta.
Teki mieli piiloutua, vetäytyä, aloittaa heti surumessu.
Mieli sinkoili kuvia eri persoonistasi, itselle eniten merkinneistä paloista.
Nopeasti mieleen tuli alkuhetki, kun menit tajuntaani hyvin pienenä. Ashes to ashes.
Ja kaikista eniten Labyrintti. Olit mahdollisesti ensimmäinen ihastukseni. Lapsikin näki mystillisyytesi ja sanoittamattoman eroottisuutesi. Olin heti myyty.

Totuuden nimissä en ollut seurannut urasi loppuvuosia kovinkaan aktiivisesti.
Olit jollain tavalla aina tietoisuudessa, ja hämmentyneenä, nöyränä levyjä soitellessani kuitenkin käsitin jokaiselta levyltä rekisteröineeni jotain, yhden laulun tai ainakin kuvan, videon.

Harva (tuskin kukaan muu) jättää jälkeensä sellaista testamenttia kuin Blackstar.
Kun olin aikani pauhannut Five yearsiä, yhtä lempibiisiäni, uskalsin kohdistaa katseeni tuohon mustaan kaunottareen.
Kun silmät olivat valmiiksi kosteat ja olo metallinen, tuntui luontevalta seurata sinua kuolemanlaaksoon. Sinun taivasta kohti sojottavia hopeisia hiuksiasi, haparoivaa sokeutettua hahmoa.
Sätkit ja erehtymättömällä miimikon lahjakkuudellasi jokaisella liikkeellä ilmaisit kauhun ja lapsenomaisuuden viikatemiehen jo katsellessa nurkasta.
Taas ja vielä kerran raikas, uusi maailma.
Oli puhdistavaa itkeä, ajatella sinua ja kuolemaa.
-Tekisi mieli ottaa syliin, sanoo mies lempeästi vierestä, kun katsomme viimeisten videoiden haurasta herrasmiestä.

Armas kumppanini oli ymmärtäväinen ja antoi minun pitää surubileeni.
Kun luonne nyt on tämmöinen, ettei niitä osaa lykätäkään.
Eikä osaa ajatella, että sehän oli vain idoli.

Blackstar ei päästänytkään otteestaan.
Meni monta yötä ja päivää niin, että Lazaruksen haikea melankolia soi tauotta päässäni.
Mietin sinua, halusin tiedostaa kaiken sen, mikä sinussa oli ainutlaatuista, on.
Kyllä minä sinua rakastin.
Hetken huolehdin, että kärsitköhän kauheasti. Sen lopetin niille sijoilleen. Ensinnäkään en usko että koit tuskaa, sellaista kaikennielevää, en usko. Toiseksi, en tiedä. Kolmanneksi ehkä se ei edes minulle kuulu.

⚜

Kiitos.
Kiitos kaikesta. Ja kiitos tästä viimeisestä reissusta kanssasi.

Kun ajattelen sinua, tulee mieleen väistämättä kaksi ilmausta, molemmat kitschiä; lapsuuden sankari ja tähti. En lanseeraisi niitä yleisesti käyttöön, mutta minulle henk.koht. olit molempia.
Starman, Blackstar.
Olkoon sitten niin että fyysisesti olet tästä lähtien tähti, sakarat joka suuntaan, aina ylempänä, aina loistava. ☆
Aina tietoisuudessa.




★

★

viesti #2

Isoveli tallensi papan ja lapsenlasten höpinöitä c-kasetilta mp3:lle. Kuulin ensikertaa kahteenkymmeneen vuoteen pappani äänen. Ikävä ja hellyys täyttivät ilman. ✰

My brother transfered old cassette recordings to mp3. Heard my grandfather's voice after 20 years. Miss him.

teitä, valoja, maisemia

Syysinventaario.  Käydä läpi kaikki tavaransa, vaatteensa, laatikkonsa, kuvansa ja kirjoituksensa.
Ehkei nyt syvemmin tarkastella, mutta käsin koskea kuitenkin kaikkia niitä pölyyn uinahtaneita nyyttejä, kulmia ja papereita, yskiä pölyä ja kummituksia.

Julmasti hylkään jätesäkin pimeyteen intuitiivisesti ja järkevästi.
Uskomaton määrä pelkkää poistotavaraa.
Melkoista savottaa. Ensin etsin vaatekaapin lattian vaateröykkiön alta. Löysin paljon uutta ja outoa, sitä mitä etsin en ollenkaan.
Tänään oli vuorossa pelottavat muovilootat työhuoneen nurkassa; kouluvihkoja, -aineita, kuvistöitä, mystisiä monisteita, joogan, psykologian, äikän, ranskan satunnaisia muistiinpanoja, numeroimaton määrä piirustuksia mielikuvitushahmoista (näistä ykkönen oli Brita Brady, kuvitteellinen brittirokkijumalatar, joka makasi kaikkien idolieni kanssa :D)... Ja yöh, sitten ne.

Vanhat tekstit, paskiaiset, äpärät.
Voiko itseään kohtaan tuntea myötähäpeää?
Ainakin nuorta itseään.
Kyllä, tiedän olleeni pentu lukiossa ja taideopistoaikoina, mutta tsii-säs!
Mikä huomionhakuinen runopissis!
Ihan kamalaa ryöpytystä, naurattaisi ellei nolottaisi niin paljon. Suorastaan traumaattista tajuta, kuinka hilpeän pihalla sitä olikaan kun kuvitteli olevansa täynnä jotain absoluuttista jumaluutta.
Olin niin kamalan sulkeutunut vielä Oriveden aikoina ja niin juovuksissa kaikesta huomion murenista etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta kuin kirjavaa valoa.
Paperille lensi pelkkää sokeria ja sydänverta. Ilman katetta.
Melkoinen pikkulapsi, kun muilla kuitenkin tuntui olevan jo oma kielensä ja ylipäätään SANOTTAVAA.
Mitähän minä itse yritin silloin sanoa??
Paitsi: Katsokaa katsokaa katsokaa, reagoikaa, tuntekaa mukana, liikuttukaa musta, ihailkaa mua, huutakaa mun nimee!!!!!
Ja sitten tuli hiljaista. Vuosiksi.

Voi näitä teitä. Kuljettuja, keskenjääneitä, unohtuneita.
Näissä nykyisissä poluissa, uudemmissa, on jo logiikkaa ja ajatusta, mutta entä ne vanhat? Täytysikö nekin jossain vaiheessa palata kulkemaan loppuun? Ainakin katsella vähän niiden maisemia.
Voi niitä aikoja, voi niitä aikoja...

Nyt on pestävä tämä pöly käsistä, imuroitava nurkat ja sitten ehkä nauraa ja itkeä.

☆彡

{ ole tyytyväinen nuorena }



PS: Lepää rauhassa, prinssi Robin ♡