Miki Liukkosesta ja katoamisesta

Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.

En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.

Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. Miki Liukkosen kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.

Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. 

Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu Elisabet -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. 

– Äiti puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen. Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.

Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni valokuvista, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa Richey Edwardsin lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.

Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.

Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.

Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.

 

kipu

Tätä on vaikea sanoittaa
Tästä on vaikea aloittaa
kun kysyt
                 mikä on

En osaa kertoa kummituksista
alan hiljalleen taas huojua
Otan pillerin illan tultua
mutta käteni alkavat jo puutua

Ajatukseni pirstoutuvat miljoonaan kappaleeseen
ja minusta tulee haamu
Odotat surullisena
         itken vasten tyynyliinoja
ja lopulta jossakin tulee aamu.

Ennen kuin luovutan
ilmasta löydän uuden mandalan
väritän
          ääriviivaan
nukahdan

Hätähuuto täyttää keuhkoni
se ei ole minun huutoni

Maatuskat aalloilla jäisillä
äidit huojuvat avomerillä

Haluan kotiin heidän kanssaan.



*

Voimia ⚓
All my love for the refugees ☆

Björkin palasia

Björkin uusin levy Vulnicura on soinut kertauskierroksella viime aikoina.

Ensiarvio; sielultaan tumma levy särkyneestä perheestä ja avioliitosta äklön keltaliiloilla kansilla.

Mutta kuten aina Björkin puhdas vaistonvaraisuus osuu aina oikeaan. Keltaista ja liilaa sen kuuluukin olla, sen mustan päälle.

On ihanaa että hänen levyihinsä liittyy niin voimakkaasti omat kuvastonsa ja kuinka kokonaisvaltaisen kipinöinnin ne saavat aikaan. Riemastun joka kerta. Harva artisti enää tekee tällaista kutinaa vatsanpohjaan ja harvaa artistia enää jaksan seurata levy levyltä. 

Tottahan se on että Björkin terä oli hieman tylsymässä parilla edellislevyllä, en silti näkisi niitä taiteellisina harhapolkuina kuten monet kriitikot ovat nyt arvostelleet. Ihan oikeita polkuja ne olivat.

Oliko Björk sitten muka liian onnellinen? Kauhea ajatus.

Kun nyt ollaan jylhissä back to black-maisemissa niin on se vain voimallisempaa kuin ne pakahtuneet universaalit henkistelyt, joissa kuu ja planeetat loimottivat rakastuneille.

Kuuntelin levyä ensi kerran maaliskuun lopussa. Olin laittanut vajaa kolmikuisen lapsemme nukkumaan. Sytytin kynttilöitä ja istuin ensi kertaa vuosiin lattialle mankan viereen kuuntelemaan levyä kansilehtiä selaillen, joka sanan tarkistaen. Levyä, jolla kerrotaan isä-äiti-lapsi-kolmion särkymisestä.

Itkin lopussa levyn voimallista päätöstä kun lopulta päästään siihen ymmärrykseen ja haavojen sitomisvaiheeseen. Ja sitten olin niin väsynyt että painuin pehkuihin ja aamuyöllä jatkui vauvarumba.

Olen iloinen että palasin tähän levyyn. Ja videoihin. Ja Björkin persoonaan.

Yhtäaikaa yksityskohtia ja avaruutta. Täydellistä vapautta, iloa vapaudesta.

Palasia ehdin nytkin vain vastaanottamaan osalla aivolohkoa kun toisella puolella on koko ajan aktivoituneempi tytär. Layer by layer

Päivän paras hetki olikin jammailla yhdessä kera palleron  Björkin elokuista Berliinin keikkaa. Minä pitkästä aikaa tanssin ja tytär pomputteli hihkuen keinussaan.

Vulnicurasta mieleeni on jäänyt vähän kiusallisestikin mielikuva kultaisesta triangelista kun ajattelen perhettämme, meitä kolmea.

Se on vahva ja pyhä. Kultainen on pelottavaa, siinä on auktoriteettia, siihen ei suotta saa kajota.

Se on myös vähän kitschiä...

Ja sitä liilaa, sitä sisäistä parantavaa liilaa valoa. Vaalea violetti oli joogan oppien mukaan suurimman rakkauden väri.

.

valkoinen valo

Tämä ei ole kritiikki, koska tätä teosta en osaa kritisoida. Kirjoitan sen, mitä kykenen.
Myönnettäköön heti, että minua jännittää kirjoittaa tätä.
Osittain siksi, että kirjailijatar, jonka teosta käsittelen on minulle hyvin tärkeä sekä luovana ilmaisijana että ihmisenä.
Ja osittain siksi että kirjan aihe; kipu, on minulle vaikea sanoitettava.

Ja juuri siksi oli hyvin vapauttavaa lukea niin yltäkylläisen visuaalista tekstiä Hanna-Riikka Kuisman romaanissa Valkoinen valo. Kiihkeän kuumeiset kuvat sykkivät, lohduttavat, muistuttavat, kuljettavat mukanaan.
Rakastan kuvia. Ehkä siksi rakastan myös Kuisman kieltä, joka tuntuu koostuvan viimeistellyistä, dramaattisista, sensuellisti väritetyistä kuvista, maalauksista, polaroidkuvista, tv-ruudulla värisevistä stilleistä, joiden taustalla soi sydämellinen soundtrack.

Niin, olen unohtanut useita hetkiä, useita päiviä, useita viikkoja, kun olen itsekin vaipunut haamuasteelle. Nyt ajatellen sanattomuuteni kivun suhteen on ehkä paljolti johtunut häpeästä. Siitä mittarista, joka tikittää kirkuvan todellisuuden, läähättävän pelon, magneettisten kipupiikkien, halvaantuneiden ajatusketjujen yllä. Tiktak, jo kolme viikkoa. Sinä et VOI enää olla kipeä. Joten jatkan kuin ei mitään, väistelen, väsyn, yritän, väsyn... "Joskus on semmoisessa tilanteessa, että pitää antaa sen kivun tulla", totesi Kuisma eilen Inhimillisessä tekijässä.
Hän on mitä ilmeisimmin tehnyt niin. Kipu on tullut jäädäkseen, sillä on omat piirteensä, biisinsä, vanhat sanoittajansa, sielun (kipu)siskot. Sitä ei voi koskaan saada kuriin, mutta sitä voi katsella kuten Frida Kahlo, jolle kirja on omistettu. Luoda siitä kauniita, raakoja, viehättävän pikkutarkkoja kuvia. Kipu rauhoittaa, pakottaa ottamaan vakavasti, luopumaan rooleista.

Eksyin hieman. Kuten sanottu, tämä ei ole kritiikki. En siis ala selostamaan juonta ja hahmoja sen kummemmin.
Luin kirjan jo pian sen ilmestyttyä viime kevättalvena. Se jäi musta-valko-punaisena kuvana sydämeeni. Sinne se mahdollisesti myös jää. Yhä se tuntuu käpertyvän niin syvälle minuun, että löydän turhauttavan huonosti sanoja. Kun muistelen ensimmäistä lukukokemusta, muistan katseen ja käden. Katse; tumman levollinen. Käsi laskeutuu olkapäälle; lohtu, ymmärrys, sopiva etäisyys.
Ilta vailla aikaa ja paikkaa.

No niin, tänään kävelin spontaanisti kirjakauppaan ja ostin Valkoisen valon.
Kyseisessä kirjakaupassa haastateltiin juuri Päivi Alasalmea, myöskin suuresti diggaamaani kirjailijatarta. Tuli tunne, että universumi huolehtii meistä.
Loistakaa, siskot! ★

perhosia

Päivät ovat kivun ja onnen sekasotkuista kudelmaa.
Päivät alkavat aikaisella heräämisellä, tunteella että aikaa on vaikka mihin. Sitä pelaa pari fb-peliä, juo kahvia, suunnittelee syövänsä aamiaiseksi jugurttia ja munakasta. Yhtäkkiä on puolipäivä ja kaikki tekemättä.

Aika ei kulje enää sykleissä, se on (mukamas) lineaarista. Mennyt hetki on vääjämättä mennyttä. Perkeleenmoinen syyllisyys että päästin sen käsistäsi.

---

Jokaiseen päivääni kuuluu tällä hetkellä kivun hetki, se voi olla nopea vihlaisu tai sitten musta kuoppa johon putoan tunneiksi. Ei ole kyse masennuksesta, vaan jonkinlaisesta vauhtisokeudesta, totutusta tavasta. (---mahdollisesti myös vääristä e-pillereistä---)
Olen yhä kiivaan pakkomielteinen muttei ole enää sellaista vartioimatonta penkomista pimeissä huoneissa. Nyt on nyt eikä kaikilla tunteilla ole merkitystä.

Onni on tuossa hyppysissäni mutta kipristelen sitä hermostuksissani ja päästän putoamaan. Ja poimin taas.

Viime aikoina olen oman pöllöyteni lisäksi saanut nähdä perhosia. Jokin on päästetty lentoon. Jokin on makeaa, oranssia ja pinkkiä kuin hedelmätoffee.

On asioita, joille en löydä juuri nyt sanoja. Kirjoja, ihmisiä, esityksiä...
Yksi niistä on H-R Kuisman kirja "Valkoinen valo", joka on sielunsiskoni kertomaa kivusta. Siihen toivotakseni palaan vielä myöhemmin.

----

Pieni tunnelmapala sadepäiviin:
dream a little dream of me


☆