tag:blogger.com,1999:blog-49702575710665522472024-03-23T22:55:04.965+02:00HelmiP☸llönen Sekunnit & kirjaimethpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.comBlogger115125tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-52184489143893267542024-03-17T22:48:00.016+02:002024-03-23T22:54:31.550+02:00Teini-ikäiselle minälle<p>Eräs sometuttu kirjoitti mainiosti siitä, millaisin silmin teini-ikäinen minä katselee nykyistä keski-ikäistä minää.</p><p>Olen itsekin huomannut, että oma teiniversioni on alkanut kurkkia olan yli jatkuvasti pieniä touhujani. Tai kyräillä kauempaa, skannata tätä mukavuuksiin enenevissä määrin tottuvaa neuletakkitätiä.</p><p>Ja minä häpeilen habitustani ja haluaisin todistaa jotakin. <br /></p><p>Liekö jokin neljänkympin rajapyykki-vaihe. </p><p>Katson oman teini-ikäni, erityisesti henkisen puolen, ajoittuneen lukiovuosiin. Sanon tätä teiniminää nyt vaikka Miimaksi. <br /></p><p> </p><p>Miima on pitkätukkainen, tuimasilmäinen, ehdoton, hiljaisen tulisieluinen rokkirunotyttö.</p><p>Hän inhoaa kyllä enimmäkseen ikäisiäänkin. Oikeastaan hän pitää itseään vanhemmista, voimakkaista persoonista. Hän arvostaa brutaalia rehellisyyttä, vastavirtaa, silmitöntä ahdistusta. Hän lainaa valtavan nälän vallassa kirjoja ja levyjä kirjastoista. Hän ihastuilee koko ajan. Ellei sitten rakastu toivottomasti. Hän kirjoittaa, eikä huolehdi itsestään. Hän ei pidä pipoa pakkasella, eikä syö lukion ruokalassa. Hän ei välitä huomisesta, luottotiedoista tai todistuksista. Oikeastaan hän äärimmäisen harvoin tekee mitään järkevää.</p><p>Androkyyniys puhuttelee häntä. Mutta myös voimakkaan naiselliset noitamaiset naiset. Koulukiusatut nerot. Hän olisi halunnut elää toiseen aikaan. Mieluiten 1950- tai 1960-luvulla.<br /></p><p>Kun hän näkee elämäänsä tyytyväisiä keski-ikäisiä, he säälittävät häntä. Heidän omahyväisyytensä ärsyttää häntä ja näyttää valheelta.</p><p> </p><p>Miltä minä sitten Miiman silmissä näytän? Sitä on täysin mahdotonta hahmottaa, kun silmät menevät ristiin.</p><p>Totta on, että minä olen alkanut pitää tunikoista ja neuleponchoista uudella tavalla. Mukavuus on alkanut tuntua mukavalta. Pidän suunnittelusta. Haaveilen loputtomasti uusista astioista ja kalleista sisustusasioista. Intoilen siitä, että pääsen ensi kuussa ekaa kertaa kylpylään. On ihan kiva olla palkkatyössä ja naimisissa. Lahjoitan hyväntekeväisyyteen silloin tällöin, eikä se koskaan tunnu riittävältä.</p><p> <br /></p><p>Nyt yhtäkkiä muistan kuvan, jonka Miima piirsi lukion kuvistunnilla tulevaisuuden minästä. Tulevaisuuden minulla on kuvassa pitkä, tuulessa liehuva tukka ja aika hippinen tyyli. Hän näyttää ylpeältä, itsetietoiselta, persoonalliselta. Hän on itsellinen. Ydinperheellä ei ole niin väliä. Hän on villi ja vapaa leijonaemo, jolla on yksi lapsi. Hänen taustallaan näkyy luontoa, ehkä irlantilaista maisemaa.<br /></p><p><br /></p><p>Suhteessa tähän Miiman kuvaan, millainen nainen tässä nyt sitten seisoo? (Tai no oikeastaan löhöää puoli-istuen sohvalla läppäri sylissään ja lämmittävä kaurapussi harteillaan.)<br /></p><p>Itsellinen? Tavallaan, mutta kompromisseja tekevä, realiteetit ymmärtävä. Eli epäonnistunut? </p><p>Minulla on yksi lapsi ja lisäksi koko perhe. Uskon, että tästä Miimakin oikeasti haaveili. Hän piirsi paljon kuvia perheistä, salaa muilta. Veikkaan, että hän jotenmiten hyväksyisi kirjoittavan ja haahuilevan mieheni. <br /></p><p>Tukka vapaana? Ei juuri koskaan, koska ohut tukkani menee heti ärsyttävästi sekaisin. Kyllä Miiman pitäisi se tietää. Hänelläkin on melkein aina tukka jotenkin kiinni.</p><p>Hippi? Joo, jossain määrin. Luonto on tärkeä ja olen oppinut sen antimista paljon. Yhteyteni siihen on vaihteleva. Koko ajan tiedän, että se tekisi hyvää. Hippimusa, sellaisena kuin Miima sen käsittää, soi edelleen soittolistoillani, kuten myös ne rakkaat ahdistusbändit. Irlannissa olen käynyt, mutta sen maaseutu ja luonto odottavat yhä.<br /></p><p>Ylpeä? Yritän olla, mutta esim. Miiman edessä nolostelen itseäni. </p><p><br /></p><p>Kirjoittaminen on Miimalle elämän ydin. </p><p>Siinä olen ollut sinulle uskollinen, Miima. Me koemme yhä samaa totuutta, kun teksti osuu kohdilleen. Me tunnemme sen kehossamme. Sen pienen hetken me olemme olemassa tavalla, jossa ikä menettää merkityksensä.</p><p>Katselen usein kuviasi ja jaan niitä välillä muillekin, sillä ihailen voimaa, joka sinussa on. Ja haluan antaa sinulle jäljestäpäin sen arvon, jonka olisit ansainnut.</p><p>Haen sinua välillä sovinnaisen arkeni keskellä, kun kuuntelen bussissa yhteisiä biisejämme. </p><p> </p><p>Toivon, että silmissäni on se pilke, josta pidit tiettyjen "aikuisten" katseissa. He tiesivät elämän roson ja naurettavuuden, vaikka olivatkin ns. normaaleja.</p><p>En koskaan katso sinua halveksuen, vaikka oletkin kohtuuton ehdottomuudessasi. En pyörittele sinulle silmiäni, vaikka sinä pyörittelet minulle.</p><p> </p><p>Tämän sinulle sanon, sillä jossain vaiheessa se on sanottava:</p><p>Tämä elämäni on ihan hyvä näin perkele, hyväksyit sitä tai et. Sinä tiedät, miten vitun rankkaa elämä on. Ehkä pieni mukavuus on tässä kohtaa ihan sallittu.<br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-48238059275979717662024-02-22T13:21:00.026+02:002024-02-22T14:09:57.468+02:00Minä ja Ville Ahonen<div><b><br /></b></div><b>Ville Ahonen</b> on sellainen artisti, että siitä asti kun asiaan perehtymättä, fiksun ystävän ohjaamana, päädyin hänen bändinsä keikalle Korjaamolle yli 10 vuotta sitten, olen minä odottanut. <br /><br /><br />Miettinyt, mihin tämä mystinen ukkosenjohdatin oikein katosi.<br /><br /><br /><br />Odottaminen ja sinnikäs mietiskely kannattivat. Hän palasi sieltä jostain ja porautui taas samalla tavalla kipeyteen ja kauneuteen. Hiljaisuudesta hiljaisuuteen.<br /><br />Välillä keikan aikana oli pakko sulkea silmät, ja kun niitä taas raotti varkain kerääntyneet kyyneleet ropisivat syliin kuin räntäsade.<br /><br />Kun kuulin kaikki nämä vuoden makustelemiani sanoja siitä muutaman metrin päästä mikrofoniin huutokuiskattuna, kuumuus levisi poskiin. Mannerlaatat liikkuivat, nyrjäyttivät, kolistivat. <br /><br />Miehen käsi pöydän, kaikkien näiden vuosien, yli omalleni.<p style="text-align: left;"></p><p style="text-align: left;"><span style="font-weight: normal;"><span style="font-family: courier;"><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /></span></span></p><p style="background-color: white; color: #222222; text-align: left;"><span style="font-family: courier;"><span style="font-weight: normal;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="background-color: white; font-size: medium;">Uni minut nielee<br /></span></span></span></p><p style="background-color: white; color: #222222; text-align: left;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: courier;"><span style="font-weight: normal;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="background-color: white;">Lumi sataa tielle<br /></span></span></span><span style="font-family: courier;"><span style="font-weight: normal;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="background-color: white;">Sinä tulet mieleen</span></span></span></span></p><p style="background-color: white; color: #222222; text-align: left;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: courier;"><br /></span><span style="font-family: courier;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="background-color: white;">Toiset ovat lokkeja</span></span><br /><span style="font-family: courier;"><span face="Programme, Arial, sans-serif">Jotka saavat sähköshokkeja</span></span></span></p><p style="background-color: white; color: #222222; text-align: left;"><span style="font-size: medium;"><span style="font-family: courier;"> </span><span style="font-family: courier;"><br style="box-sizing: border-box; color: black;" /></span><span style="font-family: courier;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="color: black;">Uni minut nielee</span></span><br /><span style="font-family: courier;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="color: black;">Lumi sataa mieleen</span></span><br /><span style="font-family: courier;"><span face="Programme, Arial, sans-serif" style="color: black;">Sinä tulet tielle</span></span></span></p><p></p><p style="background-color: white; color: #222222; text-align: left;"><span style="font-family: courier; font-size: medium;"><br style="background-color: white; box-sizing: border-box;" /></span></p><p style="text-align: left;"></p><div style="background-color: white; color: #222222; font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: small; text-align: left;"><br /></div><div dir="auto" style="background-color: white; color: #222222; font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: small;"><br /></div><div dir="auto" style="background-color: white; color: #222222; font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: small;"><br /></div><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoppW57aorKzuLw_1jDkZmlNrbnO_nJakVspRry_-JXlqUwjR2E9Wqh95_q8JCm6Zjk3RUCVt7vjhSXJHmKPyrEASohcwcmpuPwChnKW6EfK45WD9dO1x4m22B6jYr4OzLznElDwuCJGYmXYwS4O9YaLBwHZMZwIh8sW1wzOgyvsAcMIPHWExLRYMSgoM/s4080/20240221_195201.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img alt="Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024" border="0" data-original-height="4080" data-original-width="3060" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoppW57aorKzuLw_1jDkZmlNrbnO_nJakVspRry_-JXlqUwjR2E9Wqh95_q8JCm6Zjk3RUCVt7vjhSXJHmKPyrEASohcwcmpuPwChnKW6EfK45WD9dO1x4m22B6jYr4OzLznElDwuCJGYmXYwS4O9YaLBwHZMZwIh8sW1wzOgyvsAcMIPHWExLRYMSgoM/w300-h400/20240221_195201.jpg" title="Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024" width="300" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span face="Arial, Helvetica, sans-serif" style="background-color: white; color: #222222; font-size: small; text-align: start;">Ville Ahonen Tampereen G Livelabissä 21.2.2024</span></td></tr></tbody></table><br /><div dir="auto" style="background-color: white; color: #222222; font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: small;"><br /></div><div dir="auto" style="background-color: white; color: #222222; font-family: Arial, Helvetica, sans-serif; font-size: small;"><br /></div>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-62581835349462178752023-11-13T17:16:00.045+02:002024-02-22T13:39:19.100+02:00Je'vida<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"> </p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu9lyWoZ1Ih2P5gpxaoDDG4gbeZGqxkl5osx9E_bzm6Q2QS_nG_iVpGCL2r1Zx60mEi4iWOxmklmTDbhKyYoVSyKvb8vrN3gQIAgVmeyh6yPcYVZeeWmKVg4NieftDTqYzsqAphabur1c2TDD-XZ_H3KmmsCTe9-_9snIl9H-ev41CzHsr1WF02J_k960/s978/24eb9728cbdf7a91dc49d98a8b396cdd.jpg.webp" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="650" data-original-width="978" height="426" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgu9lyWoZ1Ih2P5gpxaoDDG4gbeZGqxkl5osx9E_bzm6Q2QS_nG_iVpGCL2r1Zx60mEi4iWOxmklmTDbhKyYoVSyKvb8vrN3gQIAgVmeyh6yPcYVZeeWmKVg4NieftDTqYzsqAphabur1c2TDD-XZ_H3KmmsCTe9-_9snIl9H-ev41CzHsr1WF02J_k960/w640-h426/24eb9728cbdf7a91dc49d98a8b396cdd.jpg.webp" width="640" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span class="article-picture-byline">Kuva: Iikka Jaakola / Oktober </span></td></tr></tbody></table><br /><p></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"> </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p>Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.<p><br /><b>Katja Gauriloffin</b> koltansaamenkielinen <i><a href="https://www.youtube.com/watch?v=dTwdUKb9Ifk">Je´vida</a></i> on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa. <br /><br />Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta. <br /><br />Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä <b>Agafia Niemenmaa </b>porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa. <br /><br />Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (<b>Sanna-Kaisa Palo</b>), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (<b>Seidi Haarla</b>). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.<br /><br />Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan. <br /><br />Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet. <br /><br />Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.<br /><br /><br /><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEihqlUhmDVkqabxza8kipfykkX-uTUJpcYcSdXi9CdiDO8g-CSq71QerX-yqq_GGi7u7qYrKvKioUdro-gjCrpgA12xaiTYdtx2KQdbzatbY4gTrD-JoGypb05P5jeEMk8NIE1sp4yBksM2yQpI2RsaAUPJlOSRsRAHKnZGpRHhUmpml2L6fEE2F-ZQhvo/s4080/20231113_120805.jpg"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEihqlUhmDVkqabxza8kipfykkX-uTUJpcYcSdXi9CdiDO8g-CSq71QerX-yqq_GGi7u7qYrKvKioUdro-gjCrpgA12xaiTYdtx2KQdbzatbY4gTrD-JoGypb05P5jeEMk8NIE1sp4yBksM2yQpI2RsaAUPJlOSRsRAHKnZGpRHhUmpml2L6fEE2F-ZQhvo/s320/20231113_120805.jpg" /></a><br /><br /><br /> <i>Je’vida</i> on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja <b>Lau Naun</b> ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa. <br /><br />Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin. <br /><br /><br /><i><br />Suutari somistaa suonin<br /> kynsin karvoin. <br /><br />Entä minkä verbin suojanpuoleen<br /> olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan<br /> kovertimella ja mietin seuraavatko<br /> jos yritän koristaa kengän puhki. <br /><br />Romanttinen paradoksi, identiteettini. </i><br /> <br /><b>Niillas Holmberg</b></p><p><b> </b></p><p><b> </b></p><p>Haastattelu: <br /><a href="https://tamperefilmfestival.fi/romanttinen-paradoksi-identiteettini-haastattelussa-katja-gauriloff/" target="_blank">Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff</a></p><p><b> </b></p><p></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-35933606724155155922023-09-05T19:38:00.002+03:002023-09-05T19:39:12.601+03:00Selkounien käsikirja<div data-contents="true"><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="9rfq2-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="9rfq2-0-0"><b><span><span data-offset-key="9rfq2-0-0"><span data-text="true">Johanna</span></span></span></b><span data-offset-key="9rfq2-1-0"><span data-text="true"><b> Holström</b>: <i>Selkounien käsikirja <br /></i>(Otava)<i><br /></i></span></span></div><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="9rfq2-0-0"><span data-offset-key="9rfq2-1-0"><span data-text="true"> </span></span></div></div><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="5k8cr-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="5k8cr-0-0"><span data-offset-key="5k8cr-0-0"><span data-text="true">Ensimmäinen kirja todella pitkään aikaan, joka on fyysisesti itkettänyt ja solahtanut niin uniin kuin valveeseenkin. Tässä novellikokoelmassa elämä tulee niin lähelle, että se ihan sattuu. Ja arkitoden alla kytevä tuntematon saa pulssin kiihtymään. Ei olla kaukana trilleristä.</span></span></div></div><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="1amlu-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="1amlu-0-0"><span data-offset-key="1amlu-0-0"><br data-text="true" /></span></div></div><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="427lb-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="427lb-0-0"><span data-offset-key="427lb-0-0"><span data-text="true">Aiheet ovat kipeitä ja valitettavan tunnistettavia. Iholle jää viileä hohkaus kuin kylmän veden jälkeen. Mutta ehkä myös hieman lisää ymmärrystä juuri siihen uhkan tunteeseen, joka itselläkin herkästi herää keskellä tavallista päivää ilman mitään näkyvää syytä.</span></span></div></div><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="8o5c-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="8o5c-0-0"><span data-offset-key="8o5c-0-0"><br data-text="true" /></span></div></div><div class="x1e56ztr" data-block="true" data-editor="8qmvo" data-offset-key="27vq1-0-0"><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-text="true">Inspiroivaa ja taitavasti kirjoitettua.</span></span></div><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-text="true"> </span></span></div><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-text="true"> </span></span></div><div class="_1mf _1mj" data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-offset-key="27vq1-0-0"><span data-text="true"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjGM6YcoXetrP1OpXT6pCnUmwC1yQJ96bJMaC9jcLdL68OpWRdrXBj0gfRaFYc9_gutbgzI5tnCqmGEthSejnXFuTLkLt5Vum8uLh73uQ5f91KM5kHI9TX1le8wp30wO18iDQ76re-WLdPxQYjw0l209fMVJRtluhxAxhoCVfwiECVoJ1qRwnNN8VW6EPs/s852/Screenshot%202023-09-05%20at%2019-32-11%20Vertainen%20Mirjami%20(@vertainenmirjami)%20%E2%80%A2%20Instagram-kuvat%20ja%20-videot.png" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="852" data-original-width="703" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjGM6YcoXetrP1OpXT6pCnUmwC1yQJ96bJMaC9jcLdL68OpWRdrXBj0gfRaFYc9_gutbgzI5tnCqmGEthSejnXFuTLkLt5Vum8uLh73uQ5f91KM5kHI9TX1le8wp30wO18iDQ76re-WLdPxQYjw0l209fMVJRtluhxAxhoCVfwiECVoJ1qRwnNN8VW6EPs/w330-h400/Screenshot%202023-09-05%20at%2019-32-11%20Vertainen%20Mirjami%20(@vertainenmirjami)%20%E2%80%A2%20Instagram-kuvat%20ja%20-videot.png" width="330" /></a></div><br /> </span></span></div></div></div><p></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-88415171322801732442023-08-16T23:04:00.018+03:002023-09-11T17:18:53.083+03:00Katoamisesta osa2<p>Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.</p><p>Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.<br />Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. </p><p>Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.</p><p>En tiennyt, miten täällä pärjätään.</p><p>Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. </p><p>Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.</p><p>Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.<br /></p><p>Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.</p><p><br /></p><p>Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.</p><p>Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.<br /></p><p>Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.</p><p>Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.</p><p><br /></p><p>Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.</p><p> </p><p>Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.</p><p>Ei se niin turhaa ollutkaan.</p><p>Turhaa se ei ollut.<br /></p><p><br /></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYu3s6maDmcRA12pysRPhm_2KTspAbdE4uqsbzJ0kUJyMqEKEkJNRL-JaAy5aJYKkIB7DeA8T2nvxIFs0NMenead2rs63KNrHScEs57bCjqNmRSix-6Cve_7S58nuLhn0GEgUJI7YjyQKAcluMsI51aKN-uVRHpR-OmH4DCFglC87FQFfOKogwEyCHKJM/s1776/359127770_10160872743313631_2958702807797897195_n.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1776" data-original-width="1420" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjYu3s6maDmcRA12pysRPhm_2KTspAbdE4uqsbzJ0kUJyMqEKEkJNRL-JaAy5aJYKkIB7DeA8T2nvxIFs0NMenead2rs63KNrHScEs57bCjqNmRSix-6Cve_7S58nuLhn0GEgUJI7YjyQKAcluMsI51aKN-uVRHpR-OmH4DCFglC87FQFfOKogwEyCHKJM/w320-h400/359127770_10160872743313631_2958702807797897195_n.jpg" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span class="x193iq5w xeuugli x13faqbe x1vvkbs x1xmvt09 x1lliihq x1s928wv xhkezso x1gmr53x x1cpjm7i x1fgarty x1943h6x xudqn12 x3x7a5m x6prxxf xvq8zen xo1l8bm xzsf02u" dir="auto"><span><a class="x1i10hfl xjbqb8w x6umtig x1b1mbwd xaqea5y xav7gou x9f619 x1ypdohk xt0psk2 xe8uvvx xdj266r x11i5rnm xat24cr x1mh8g0r xexx8yu x4uap5 x18d9i69 xkhd6sd x16tdsg8 x1hl2dhg xggy1nq x1a2a7pz xt0b8zv xzsf02u x1s688f" href="https://www.facebook.com/purkutaidetalotampere?__cft__[0]=AZXgE-nSRrj9RYsvelJ97-LrYZrg0tGj3miXXfwN0n77zhwT04-MBcPnrQC0_2moq8zZZM8lm_7ZrAdFujxbiF_ou6PhfFNJNKdSPzvKWQf5eCeD0tvzhqPHYSlxL_B-AdXiKReTy148N_Sd98eg7q2WiQrPfRMXhb9eWS1Z7ZQcfw&__tn__=-]K*F" role="link" tabindex="0"><span class="xt0psk2"><span>Purkutaidetalo Pinni47</span></span></a></span></span></td></tr></tbody></table><br /><p><br /></p><p><br /></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-41488047267471414812023-07-10T02:35:00.024+03:002023-11-29T09:34:55.457+02:00Miki Liukkosesta ja katoamisesta<p>Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.</p><p>En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.</p><p>Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. <b>Miki Liukkosen</b> kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.</p><p>Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. <br /></p><p>Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu<a href="https://www.wsoy.fi/kirja/miki-liukkonen/elisabet/9789510392737" target="_blank"> Elisabet</a> -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. </p><p><span>– Äiti
puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se
van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen.
Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.</span><br /><br /></p><p>Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni <a href="https://www.instagram.com/p/ruEX5cI_Lu/" target="_blank">valokuvista</a>, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa <b>Richey Edwardsin</b> lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.</p><p>Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.</p><p>Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.</p><p>Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.</p><p> </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: justify;"><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhY72nizUywrxx3fDUqQb-nf9MV6CQIXtaU8onB474gSwDQFQf9JCTyGOMqG4himgh3hbYSNJuCstD6UbnQm6MObdyWsBTYUCQTSZLAHtY78qvFrBCwrQSCr4DHLGVWu1YClTR06izVHouDSqZW7_ER5BieOSfTPXoUO3mTDzKCcNGBiKWHYZ25UDyVRL8/s1920/IMG_20230622_143052_959.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="1920" data-original-width="1080" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhY72nizUywrxx3fDUqQb-nf9MV6CQIXtaU8onB474gSwDQFQf9JCTyGOMqG4himgh3hbYSNJuCstD6UbnQm6MObdyWsBTYUCQTSZLAHtY78qvFrBCwrQSCr4DHLGVWu1YClTR06izVHouDSqZW7_ER5BieOSfTPXoUO3mTDzKCcNGBiKWHYZ25UDyVRL8/s320/IMG_20230622_143052_959.jpg" width="180" /></a></div><br /><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMndflTntOG9pitDwmQlj5ZO9SHOn5vHyXKVKqCAmrA-WSwsjffrBLAUjzA0XTPasmzwJlE03o4okQRVVNU3rJoxa3ivF88iTqAzcln9y4Lc7j93OZWcdBTxyOY2LP72Hu4IlstWoXSARFxh8HVLxhPG9aKz8uknf_3ycKcyDNbmA_GyGnK8wMgQO7aYM/s1200/c43a7020-918e-4360-b342-6732eaa377aa-w_960.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img alt="Miki Liukkonen. Kuva: Tero Ahonen / WSOY" border="0" data-original-height="1200" data-original-width="960" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjMndflTntOG9pitDwmQlj5ZO9SHOn5vHyXKVKqCAmrA-WSwsjffrBLAUjzA0XTPasmzwJlE03o4okQRVVNU3rJoxa3ivF88iTqAzcln9y4Lc7j93OZWcdBTxyOY2LP72Hu4IlstWoXSARFxh8HVLxhPG9aKz8uknf_3ycKcyDNbmA_GyGnK8wMgQO7aYM/w256-h320/c43a7020-918e-4360-b342-6732eaa377aa-w_960.jpg" width="256" /></a></div><p></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-63885287776743193432023-07-09T01:23:00.010+03:002024-03-03T21:45:42.478+02:00Musiikin kaupunki<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/th_ro9CiASc" width="320" youtube-src-id="th_ro9CiASc"></iframe></div><br /><br />Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni. <br /><br />Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.<br /> <br /><br />Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen. <br /><br />Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br />
</p>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkoxMWDaBB8wpb1ily49J_p3AFpX0fx_VXwBskUPcUcZ8nkiEuyeFGnEIXEZBKj8zTfaBBnSJlOLYYkj_0ukG07zHyyxQ8c5Olf7fYiaI-plYubdMU3djLFbRTqFoBOO7pxS5VhNrxx-r6AdZL5J00C4HZmJ4R83Pf0y-8z4KFyN9aEkWpGkJilXpBGVw/s1299/PMGYFC.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1299" data-original-width="909" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkoxMWDaBB8wpb1ily49J_p3AFpX0fx_VXwBskUPcUcZ8nkiEuyeFGnEIXEZBKj8zTfaBBnSJlOLYYkj_0ukG07zHyyxQ8c5Olf7fYiaI-plYubdMU3djLFbRTqFoBOO7pxS5VhNrxx-r6AdZL5J00C4HZmJ4R83Pf0y-8z4KFyN9aEkWpGkJilXpBGVw/w280-h400/PMGYFC.jpg" width="280" /></a></div><br /><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br />
</p>
<p> </p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-52703206260794483782023-05-24T13:23:00.023+03:002023-05-24T14:50:51.083+03:00Leijonan kierros<p>Otin eilen pienen ihmisen älypuhelimen ja poistin toisten lasten tekemiä whatsapp-ryhmiä, joihin hänet oli ilman lupaa lisätty. </p><p>Nopeallakin silmäyksellä näin tutun kiusauskuvion. Rinnan alinen leijonaemo nosti päänsä ja mylväisi. Se oli yhtä aikaa pelottavan polttavaa ja äidillisen turvaavaa. Ja kuten aina matkallaan se viidakkohuuto muuntui joksikin lapselle sopivaksi ja purkautui rauhallisena aktiivisuutena. Hetkessä sitä on valmis vastaamaan kaikesta. Kenen tahansa lapsen tai kenen tahansa vanhemman kanssa. Oli sitten perusolemukseltaan miten passiivinen introvertti tahansa, yhtäkkiä sitä ei olla.</p><p>Otan täyden vastuun siitä, ettei jälkeläiseni kuulu näihin virtuaalisiin BFF-ryhmiin. Muista en vastaa, koska en voi. Ryhmien tarkoitus on ainoastaan luoda epävarmuutta, ruokkia sitä ja tehdä siitä loputon draaman lähde tyhjään maailmaan.<br /></p><p>Piru on silmässä jo leikkikentillä. Vartioimaton paha voima liikkuu ja <i>haters gonna hate</i>. Tarjolla on kokonainen maailma karkkipapereita, joiden sisällä ei ole mitään. </p><p>Tällä palavalla minuutilla päätän meidän puolestamme, että aina voi keksiä parempaa tekemistä. Teen leijonan kierroksen, rauhoitan tämän alueen.</p><p>Emme voi kerjätä hyväksyntää kommenttikentillä, tykkäyshymiöillä tai ryhmäviesteillä. Tai palvoa tai vihaseurata tuntematonta. Emme voi, sillä se ei pääty koskaan.</p><p>Emme voi vihata, <i>sillä vihaajat ne vihaavat, ne vihaavat ja vihaavat ja vihaavat.</i></p><p>Voisin sanoa <i>mitä tahansa</i>, mutta tämä tahto on liian aktiivista. Minä reagoin tähän, juuri nyt.<br />Tämän on loputtava. Tähän paikkaan.</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/t0vyV37UNng" width="320" youtube-src-id="t0vyV37UNng"></iframe></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><div style="border: 0px; box-sizing: border-box; margin-block: 0px; margin: 0px; padding: 0px; text-align: left; vertical-align: baseline;"><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;"><br /></span></span></div><div style="border: 0px; box-sizing: border-box; margin-block: 0px; margin: 0px; padding: 0px; text-align: left; vertical-align: baseline;"><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin puhua<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Olla elämättä<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Muita syömättä<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin olla nainen<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Vaikka olenkin mies<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin olla mitä tahansa<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Aivan mitä tahansa<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Mitä ne vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Sillä vihaajat ne vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ja vihaavat ja vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ja vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin olla vapaa<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Enemmän tän arvoinen joo<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin tehdä mitä tahansa<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Aivan mitä tahansa<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Mitä ne vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Uskalsin<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Sillä vihaajat ne vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ne vihaavat ja vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ja vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Sillä vihaajat ne vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ne vihaavat ja vihaavat<br /></span></span><span style="background-color: white;"><span style="color: #999999; font-family: courier;">Ja vihaavat</span></span></div><p><br /></p><div style="text-align: left;"><span style="color: #999999;">-Minä ja Ville Ahonen: Rohkeus-</span></div><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-86628939676743021642022-12-05T18:13:00.019+02:002022-12-08T18:39:40.874+02:00Lady Chatterleyn rakastaja 2022<p><br /></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhccHshR02D4g9d2gnAMpQ0EeC80yn6CqUMUN_cVQZbFZoF_QDpXdivoO6jKiGQZY7h57icGz9yZTnU95QX-BecQ4TZAgumdQW06SImOS-0sJEEJlPyJsKcOEAYLRl3FDdmHS2x6V6FZcCE6iFAChtsQKeIhFo2IeLNiqzfVAtUStKs4M3asTJrHpqR/s1536/Lady-Chatterleys-lover-1536x864.webp" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img alt="Lady Chatterley’s Lover (2022)" border="0" data-original-height="864" data-original-width="1536" height="360" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhccHshR02D4g9d2gnAMpQ0EeC80yn6CqUMUN_cVQZbFZoF_QDpXdivoO6jKiGQZY7h57icGz9yZTnU95QX-BecQ4TZAgumdQW06SImOS-0sJEEJlPyJsKcOEAYLRl3FDdmHS2x6V6FZcCE6iFAChtsQKeIhFo2IeLNiqzfVAtUStKs4M3asTJrHpqR/w640-h360/Lady-Chatterleys-lover-1536x864.webp" title="Lady Chatterley’s Lover (2022)" width="640" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Lady Chatterley’s Lover (2022)</td></tr></tbody></table><br /> <br /><p></p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p>Uusi filmatisointi <a href="https://www.netflix.com/watch/81476441?trackId=14170287&tctx=2%2C0%2Cfbf3d202-38b2-4e3a-91f0-735ead3528ed-375982560%2CNES_A1397199DDDEB3F1DC31B16A5A173F-994911DC4F528C-CC5E52DA67_p_1670255869020%2CNES_A1397199DDDEB3F1DC31B16A5A173F_p_1670253116802%2C%2C%2C%2C81476441" target="_blank"><b>Lady Chatterleyn rakastajasta</b></a> sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.<br /><br />Tämä <span><span class="LrzXr kno-fv wHYlTd z8gr9e"><b>Laure de Clermont-Tonnerren</b> ohjaus</span></span> oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)<br /><br /><b>D.H. Lawrence</b> vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma <i>Tenderness</i> ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.<br /><br />Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. </p><p>Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin. <br />Rakas sieluneläin.<br /><br />Lady Chatterleyn rakastajassa on monia tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.<br /><br />Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.<br /><br /><br /><i>“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”</i><b><br /></b><br />― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover</p><p> </p><p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtU8qhZjFRD1LIDcVFCUebEN29csvoiViUAStKzXQNPOHzEx6CX-Au-mJRKTBsAYB7_lpOg-7vmyNXIYlzZffLnDTC8vBpnw4-RL4iVC-6ZiaX8T6RbvRFDLLqYymwpoVpPJu-KwLcksPR5SHW2TpEJC4Ww9V_8cGWRh2ZzUgiVpt-FUYqvkN9aGAp/s2626/DSC_3435-1.JPG" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1789" data-original-width="2626" height="272" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtU8qhZjFRD1LIDcVFCUebEN29csvoiViUAStKzXQNPOHzEx6CX-Au-mJRKTBsAYB7_lpOg-7vmyNXIYlzZffLnDTC8vBpnw4-RL4iVC-6ZiaX8T6RbvRFDLLqYymwpoVpPJu-KwLcksPR5SHW2TpEJC4Ww9V_8cGWRh2ZzUgiVpt-FUYqvkN9aGAp/w400-h272/DSC_3435-1.JPG" width="400" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa </td></tr></tbody></table><br /> <p></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-65799471748008495812022-10-27T11:08:00.021+03:002022-12-05T18:32:03.516+02:00Blondi & Euforia
<div class="separator" style="clear: both;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaIGb4KitZu5hHOYqYt1tqHW05-7tjnIX5SLSt3AGf-lIiieNg5ubqYZOj2K7D23UwzZwkGblR-YN-grsA8aH3qPDKb28DMYSD-_QRu7LFoNWjiroMXHyuEg7d8kiX45hAwlts456Z8HmfQlSxxLDhI4roa18ZPnRiaw67vldl3tX1xrmh8iezjUhQ/s1800/IMG_20221019_180837_676.jpg" style="clear: left; display: block; float: left; padding: 1em 0px; text-align: center;"><img alt="" border="0" data-original-height="1800" data-original-width="1440" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgaIGb4KitZu5hHOYqYt1tqHW05-7tjnIX5SLSt3AGf-lIiieNg5ubqYZOj2K7D23UwzZwkGblR-YN-grsA8aH3qPDKb28DMYSD-_QRu7LFoNWjiroMXHyuEg7d8kiX45hAwlts456Z8HmfQlSxxLDhI4roa18ZPnRiaw67vldl3tX1xrmh8iezjUhQ/s320/IMG_20221019_180837_676.jpg" /></a></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div><div>Kaksi vaikuttavaa fiktiokirjaa todellisista suurnaisista. </div><div><br /></div><div> ✩ <b>Elin Cullhed</b>: Euforia – Romaani Sylvia Plathista </div><div> ✩ <b>Joyce Carol Oates</b>: Blondi </div><div><br /></div><div>Kirjojen mustina välkehtivät tunnelmat sopivat kaamokseen. Noitain sesonkiin. </div><div>Avaraa ja tarkkaa. Pimeyden ja valon leikkiä. Tummaa euforiaa, raastavia olosuhteita, vahvaa elinvoimaa ennen
hiljaisuutta. </div><div><br /></div><div>Jostain syystä <i>Euforia</i> on osattu lukijoiden keskuudessa erottaa fiktioksi paremmin kuin <i>Blondi</i> (ja siitä tehty elokuva). Toki Euforia kuvaa vain <b>Plathin</b> viimeistä
vuotta, kun Blondi koko elinkaarta. Ehkä <b>Marilyniin</b> halutaan liittää koko kuva(sto), kun kirjailijattaren ääneksi sallitaan toinen kirjailijatar. Ehkä. </div><div><br /></div><div>Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia lämpimästi kaikille henkilöistä ja
erinomaisesta kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.
</div><div><br /></div><div><br /></div><div><br /></div>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-2737394878237640742022-10-03T22:53:00.038+03:002022-10-26T09:44:53.254+03:00Blonde<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzF516CC7hZP18sLCrOpyBnifoULG6mEJGOHZCRTRZAcQ8s8y_t579QZX0nOiNTAk9VwiuihlfAmxQJW1etZZ55UH2R4Z1v7sJoE3SUBJKEa6BxLsDQQxnMbO429-a7tFl2AyiGRaPQ-ZT6qzJy8S0S4ebHJMDHNxW-iNeYzodtk8t2WJJ8JHDL8Eh/s1200/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img alt="https://images.indianexpress.com/2022/09/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg" border="0" data-original-height="668" data-original-width="1200" height="357" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjzF516CC7hZP18sLCrOpyBnifoULG6mEJGOHZCRTRZAcQ8s8y_t579QZX0nOiNTAk9VwiuihlfAmxQJW1etZZ55UH2R4Z1v7sJoE3SUBJKEa6BxLsDQQxnMbO429-a7tFl2AyiGRaPQ-ZT6qzJy8S0S4ebHJMDHNxW-iNeYzodtk8t2WJJ8JHDL8Eh/w640-h357/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg" width="640" /></a></div><br /> <p></p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /><br />Hommasin Netflixin vain nähdäkseni juuri ilmestyneen elokuvan
<i>Blonde</i>, joka perustuu <b>Joyce Carol Oatesin</b> fiktiiviseen kirjaan.
Päähenkilö on nimeltään Marilyn Monroe.</p>
<p style="text-align: left;"></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Elokuvan <a href="https://www.youtube.com/watch?v=7WYYyZ75yO0&t=2s" target="_blank">trailer</a>
kommenttikenttineen aiheutti jo ajatusmyrskyn. Miksi fiktiokirjaan
perustuvaa elokuvaa syynätään heti faktakirjojen kanssa?
Toisaalta, kun kuvasto lainaa näin vahvasti todellisuudesta, välillä
häkellyttävänkin tarkasti, miksi ei?
<br /><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Suurin ikävyys
tällaisessa yksityiskohtiin takertumisissa ja pikatuomioissa, on
kaikki se mikä missataan, kun ei voida antaa hengen lentää
vapaana. Elokuva (ja kirja) on todellinen runsaudensarvi niille,
jotka uskaltavat oivaltaa sen symboliikan, estetiikan ja
pohjasanoman.<br /><br /></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Elokuva on hyvin
ahdistava. Se on ahdistava niille, jotka etsivät todellista
Marilynia. Ja ahdistava niille, jotka näkevät todelliseen ongelmaan
pureutuvan fiktion. Mitä maailma onkaan tehnyt naisille? Mitä kokee
tämä Marilynin rooliin vangittu nainen, jota raahataan ilmassa?
<br /><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Elokuva alkaa
raastavana. Myönnän, että mentaalisista syistä ylitin Norman
lapsuutta kuvaavan alkujakson hyppien. Lapsen ahdinko on fiktiossakin
itselleni tällä hetkellä liikaa. (Jopa lukemattomia kertoja nähty
<i>Pojat</i> aiheutti minussa muutama viikko sitten yhtäkkiä pitkän
tärinäitkun.) Rajansa on hyvä tiedostaa.
<br /><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Olen myös iloinen,
että olin lukenut aborttikohtauksen ahdistavuudesta. Valmistauduin
kenties graafisempaankin väkivaltaan. Nyt huomasin katselevani sitä
eräänlaisena <b>David Lynch-</b>painajaisena. Elokuvallisesta
näkökulmasta.
<br /><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa ja esteettisesti
lumovoimaisempaa cinemaa kuin mitä esimerkiksi tapahtuu, kun Arthur
Miller ja Marilyn kohtaavat. Tässä kohtaa <b>Warren Ellisin</b> ja <b>Nick
Caven </b>elokuvamusiikki alkaa myöskin pakahduttaa. Piinaavan kaunis
melodia menee ihon alle, puristaa palleaa ja rakastumisen
haavoittuvuus tuntuu kehossa pisaroina. Rakastumisjakso on myös
elokuvan hedelmällisintä nektaria. Ei voi kuin kiitollisena ottaa
vastaan tämän audiovisuaalisen mannan.</p>
<p style="text-align: left;"></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Tutut kuvat on
uudelleenluotu viimeisen päälle ja niiden ylle lasketaan
taianomainen satuviitta. </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Loppu tuntuu pohjattoman surulliselta. Ehkä se on myös pidemmän päälle puhdistava.<br /><br />On sääli, että
elokuvaa on jo boikotoitu misogyynisenä. Elämänkertaelokuvana se
ei ehkä olisikaan reilu. En itse käännä päässäni elokuvassa
nähtyä väkivaltaa, seksismiä ja naisvihaa työryhmän
sadismiksi, päinvastoin. Näin osuvaa kuvausta mainituista asioista
en ole nähnyt aikoihin. Käsissämme on iso teos, jota ei tarvitse
peilata tämän hetken aatemaailman silmälasein, vaan osana jotain
suurempaa. Joyce Carol Oatesin kommentteja elokuvasta <a href="https://variety.com/2022/film/news/blonde-joyce-carol-oates-reaction-netflix-andrew-dominik-1235389954/" target="_blank">täällä</a>.<br /><br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"><b>Ana de Armas</b> on
pääosassa huikea. Herkkä, hauras, vahva, runollinen,
vereslihainen, rakastettava. Täynnä hyvin pelottavia tunteita,
traumaa, piilotettua viisautta, pientä tyttöä, äitiä.
<br /><br /></p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">En voi suositella
elokuvaa kaikille, se on hyvin triggeröivä, hyvin ahdistava, hyvin surullinen. Mutta niille, jotka sen
katsovat, toivon avaraa mieltä. Parantavaa voimaa, hyviä
viitekehyksiä, aikaa ajatuksille.<br /></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"> ♡</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;">Tässä vielä
lempikuvani <b>Marilyn Monroesta</b> rannalla. Tai ehkä siinä onkin <b>Norma Jeane</b>.</p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJ7NxmZ6iOYzjUVe1TrGkvQNb9p-mj-OEdC1ChhX51HXsIHepLY1uQVzzHxlSCf_qpGX-i-3gPtQ2W-J-iDFdTUyitORkImjwiPJJqQOjElt13w9Zws6z44fmiiojlg9iH57WY2CwLKM0kSTmhps_DVKGvQ8GK4IHIKxWqqT5Eb0oEbBfU8W6PxRkb/s480/968920_10151587143443631_1351241208_n.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="480" data-original-width="479" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjJ7NxmZ6iOYzjUVe1TrGkvQNb9p-mj-OEdC1ChhX51HXsIHepLY1uQVzzHxlSCf_qpGX-i-3gPtQ2W-J-iDFdTUyitORkImjwiPJJqQOjElt13w9Zws6z44fmiiojlg9iH57WY2CwLKM0kSTmhps_DVKGvQ8GK4IHIKxWqqT5Eb0oEbBfU8W6PxRkb/w399-h400/968920_10151587143443631_1351241208_n.jpg" width="399" /></a></div><br /><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"><br /></p><p> </p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-3435378297713065182022-08-19T22:48:00.016+03:002022-10-28T09:01:22.029+03:00Vesku<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kun luin
kuolemastasi, olin uudella työpaikallani. Ihanassa suojatussa,
hivenen tunkkaisessa, vinttikamarissa. Jokin suojakuoressani murtui,
kun kuolemaan ei oikein voi väittää vastaankaan. Silti teki mieli
sanoa, että sinä olit sellainen, joka selviää kaikesta.
Kuolemastakin.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kävin siinä
toimiston rauhassa läpi surun vaiheita. Ne olivat samalla lailla
repiviä shokin oireita kuin läheisen ihmisen poistuttua. Huimaus,
oksetus, epäusko, lamaannus. Piti hetki istua hiljaa ja tuijottaa.
Antaa työasioiden seistä avattuina tiedostoina. Kirjoitin vähän.
Kirjoitin että rakastin. Rakastan. Olin pelännyt tätä hetkeä,
siirtänyt eteenpäin. Jokin perusturvassani järkkyi, kun näin
kolkot otsikot. Olit lapsuuteni turvahahmo.
</p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Kun sain muutaman
myötätuntoisen kommentin ja kuuntelin <a href="https://www.youtube.com/watch?v=4D0F3RXakm0" target="_blank">Höyhensaaret</a>, itku pääsi
ulos. Kuumat kyyneleet ja tärinä. Käly lauloi hääjuhlassani <a href="https://www.youtube.com/watch?v=Ur-NkU_WlDw" target="_blank">Kun muistelen</a>. Kun näin sinut lapsena telkkarissa, tunsin puhdasta iloa.
Olemuksesi oli sellainen, kaikkeen todelliseen taipuva, horjuvarajaisessa maailmassani.<br /><br /></p>Näin sinun kaksi
kertaa esiintyvän. Molemmilla kerroilla panin merkille saman asian:
Käteni olivat kylmät ja sylini lämmin, kuin olisi halattu koko
ajan. Ja sen, miten rakkaus velloi yleisöstä sinuun, sinusta
yleisöön. Massiivisena.<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">Minä rakastin
nauraa komiikallesi, pimeimpinä vuosinani olit valo. Lämmin lyhty metsämaisemassa. Uskon, että sinun kohdallasi kuolema on suhteellinen käsite.</p>
<p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"> </p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm; text-align: left;"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><iframe allowfullscreen="" class="BLOG_video_class" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/go9NaMCUQzI" width="320" youtube-src-id="go9NaMCUQzI"></iframe></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><br /></div><br /><div><br /><p></p><p style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;"> </p>
</div>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-90935272455587336062021-09-18T20:30:00.025+03:002022-10-27T11:17:26.981+03:00Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen <p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: left;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeJNpr1heN8ZJDcEfMAL7G8EI5KufpmqSB2NpxUf9EeRb3LdqCXTKjMi4NnJ3aiEmWQp4oeHcVX-aAqAEg32g8d-jMGE_XPHjhEwbLG0eaB-bUHsn4QokkyeuO970KrgXX9C6k0mGDfJQ/s2048/inbound7237404343157681265.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1365" data-original-width="2048" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjeJNpr1heN8ZJDcEfMAL7G8EI5KufpmqSB2NpxUf9EeRb3LdqCXTKjMi4NnJ3aiEmWQp4oeHcVX-aAqAEg32g8d-jMGE_XPHjhEwbLG0eaB-bUHsn4QokkyeuO970KrgXX9C6k0mGDfJQ/w400-h266/inbound7237404343157681265.jpg" width="400" /></a></div><p><b>Hanna-Riikka Kuisman</b> tuorein romaani <i>Syyllinen </i>porautuu nykyajan somemaailmaan. </p><p>Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.</p><p>Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.</p><p>Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.</p><p>✨</p><p><br /></p><p>Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.</p><p>Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. <i>Ulosottomiehet </i>-realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.</p><p><br /></p><p>🖤</p><p><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiA9Bxounv2Npu7E1URcvWHC9CIwrD2W_lPXGGIkjaT6SG3NjgDWGloZYgju0IU4yL35LcAJFsvnwXk0EXjev7UODkNjIRAtZiXBId-aAdVMOOb3bMNRfBQ1cFAjkrpn_w3LBAZQ9lfcqI/s2048/inbound2693161626738052048.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1365" data-original-width="2048" height="426" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiA9Bxounv2Npu7E1URcvWHC9CIwrD2W_lPXGGIkjaT6SG3NjgDWGloZYgju0IU4yL35LcAJFsvnwXk0EXjev7UODkNjIRAtZiXBId-aAdVMOOb3bMNRfBQ1cFAjkrpn_w3LBAZQ9lfcqI/w640-h426/inbound2693161626738052048.jpg" width="640" /></a></div><br /><p><br /></p><p><br /></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-78251671102546600612021-04-09T19:05:00.006+03:002021-04-09T20:30:34.136+03:00Sinä sisälläni joka kirjoitat<span style="font-family: inherit;">Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.<br /><br />Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. <span style="color: red;"><i>Älä mystifioi.</i></span><br /><br />Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.<br /><br />Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.<br /><br />Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.<br /><br />Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa. <br /><br />Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. <i><span style="color: red;">Dionyysinen taiderakenne</span></i>, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.<br /><br />Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.<br /></span><br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-21958487600468149192021-04-06T13:56:00.030+03:002022-10-04T21:16:04.444+03:00Kevään ruoste<p></p><div style="text-align: left;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgxezLxERvQp1hl7I6sEpEMoZdRMS7Ez5xNMtBalsbLm3RNiDO4HOu5fEyhBfhgQ9Dcb3Kzslmle-QIO9cnE-0QEBvUhuMPbtNck8968u2865oTbjTrXXyWMEbSZa_nLFjFGwlvLGCCeJ4/s2048/IMG_20210228_105933.jpg" style="clear: left; margin-bottom: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgxezLxERvQp1hl7I6sEpEMoZdRMS7Ez5xNMtBalsbLm3RNiDO4HOu5fEyhBfhgQ9Dcb3Kzslmle-QIO9cnE-0QEBvUhuMPbtNck8968u2865oTbjTrXXyWMEbSZa_nLFjFGwlvLGCCeJ4/w300-h400/IMG_20210228_105933.jpg" width="300" /><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi_VZU8aRxrIEcskT_GCpn-gTZfgoeEqPKp4J8WmrX8Ac_eyK7M7eVgBP-FUtji9f9sz5b4CUoy-rtHzp7OY1bVmoZ711ArgD6MvTglLxKiWwy1nv34zX1ZsrRsXmcx8vQ3XA3diC8VVq0/w320-h400/IMG_20210302_194709_188.jpg" width="320" /></a></div> <br /><br /><p></p><p>Luin juuri loppuun Donna Tarttin <b><i>Pieni ystävä </i></b>-romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.</p><p>Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. </p><p> </p><p></p><p></p><p></p><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKatB9mMl4jhD7GCtyJj-pfUzE8GQwF7mKZvWAo5qlrdIaVZEe4OYoPhCtBtWVeQPj5n_5p5sxH7GMybunQSZWKJVfulhuBoZslw3dhyphenhyphen0N2W8_fDluiSARV36G-zbnZUxfvPogc9liM9Q/s2048/DSC_2976.JPG" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1365" data-original-width="2048" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhKatB9mMl4jhD7GCtyJj-pfUzE8GQwF7mKZvWAo5qlrdIaVZEe4OYoPhCtBtWVeQPj5n_5p5sxH7GMybunQSZWKJVfulhuBoZslw3dhyphenhyphen0N2W8_fDluiSARV36G-zbnZUxfvPogc9liM9Q/s320/DSC_2976.JPG" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr></tbody></table><table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgniHlNK9BunbQOj_8oWshnz-tAcmFEY-539y_wNrGtWPEK_PjVFdtsOOinw9i4AAH1BK0KFdxbC-ZWrWWeNzTmVgGhK6vmJDKuO1j08Zzfb5W2W_OMKw92A1ND93fj7woBDOIHBeEzTNU/s2048/DSC_3004.JPG" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="1365" data-original-width="2048" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgniHlNK9BunbQOj_8oWshnz-tAcmFEY-539y_wNrGtWPEK_PjVFdtsOOinw9i4AAH1BK0KFdxbC-ZWrWWeNzTmVgGhK6vmJDKuO1j08Zzfb5W2W_OMKw92A1ND93fj7woBDOIHBeEzTNU/w320-h213/DSC_3004.JPG" width="320" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr></tbody></table> <p></p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p> </p><p><br /></p><p>Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.</p><p>Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.<br /></p><p>Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää. </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjDH08ozO8r3DgaqNPpgdftM3Vnd9ZIGgOVetm5D63NUHoXQ6yd3f9gKn-ldQCM9timVQ6Q0XMNk06_LvUOGu0_u6LWvDwkZ5uaACOQZK5wlODfoDIUCoEmUGXTD4FBGZbOvg5yMzKGaE4/s2048/IMG_20210227_080958.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="2048" data-original-width="1536" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjDH08ozO8r3DgaqNPpgdftM3Vnd9ZIGgOVetm5D63NUHoXQ6yd3f9gKn-ldQCM9timVQ6Q0XMNk06_LvUOGu0_u6LWvDwkZ5uaACOQZK5wlODfoDIUCoEmUGXTD4FBGZbOvg5yMzKGaE4/w300-h400/IMG_20210227_080958.jpg" width="300" /></a></div><br /><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p><p><br /></p>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-898865512255198252020-04-04T23:52:00.002+03:002022-10-27T11:19:04.954+03:00Rakkautta koronan aikaan<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Kirjoitin aiemmin <a href="http://helmipollonen.blogspot.com/2015/11/nykyaika.html" target="_blank">evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan</a>. Että
hidastan, tahallani.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
En edes silloin
ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen
pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa,
maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti,
minäkin.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Kun korona alkoi
nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä
tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät
uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä
avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain
introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua.
Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi
ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti
puhki.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<a href="https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006432574.html?fbclid=IwAR2LJxKOHAGt_1AIfyOXquU4b8-GzHU677-CnP12PpleXcs9iOpGL8kPHYc" target="_blank">Miksi kukaan ei käske ekstroverttiä olemaan hiljaa?</a> </div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Festariviikolla
näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin
näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä
päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli
lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja
nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja
juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun
joku kuvasi videon meistä juhlijoista.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja
sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Seuraavaa viikkoa ei
ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi
kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.<br />
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><iframe allowfullscreen="" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/iyh0imXACK8/0.jpg" frameborder="0" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/iyh0imXACK8?feature=player_embedded" width="320"></iframe></div>
<br />
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Shakespeare
kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit
kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta
vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja
katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen.
Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä,
miten <a href="https://www.instagram.com/ehle_jennifer/?hl=fi" target="_blank">Jennifer Ehle</a> luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa
lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi
voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni
iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Olen törkeästi
nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla
kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut
iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla <i>Taru
sormusten herrasta</i>-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa
ajatuksella, mitä <i>Smells like teenspirit</i>: n sanoissa
oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen="" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/RxnmB6Ul2qU/0.jpg" frameborder="0" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/RxnmB6Ul2qU?feature=player_embedded" width="320"></iframe></div>
<br />
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br />
Tämä kaikki on
minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän
lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen
siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti
ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen
ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta
sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa
päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.</div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
Minulla on vihdoin
tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.<br />
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg5BTAcYxmG1j8CDQ2Iaco9o5JfAbTc-rSKBWrVt4pSPjJjPNx-YuCgQ8IXyvU2gwNrAlMlFUe6xproDVKufJvXxPIuVztW54_c4rKDD6FU2HSEkJ_rcM4k6B3bR2991wXIa4qCXTc6ELc/s1600/1584812856586.jpg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="391" data-original-width="391" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg5BTAcYxmG1j8CDQ2Iaco9o5JfAbTc-rSKBWrVt4pSPjJjPNx-YuCgQ8IXyvU2gwNrAlMlFUe6xproDVKufJvXxPIuVztW54_c4rKDD6FU2HSEkJ_rcM4k6B3bR2991wXIa4qCXTc6ELc/s320/1584812856586.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja
inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää
koko ajan ole ollut...<br />
<br />
<br />
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div style="line-height: 100%; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-88213016682448164472020-02-15T01:19:00.002+02:002020-02-15T01:22:36.171+02:00Betting on the bull in the heatherMuistan, miten David Bowie kuvaili menestystä. Se on sama tunne kuin kiihtyvässä autossa. Se tuntuu humahduksena vatsanpohjassa eikä tiedä onko tunne miellyttävä, mutta sitä vain vetäytyy penkkiinsä ja toivoo parasta.<br />
<br />
En sanoisi, että elän juuri nyt menestystä, mutta olen ehdottomasti kiihtyvän auton kyydissä. Voiko työelämässä olla eteerisyyttä? Tämä ajatus kiiri jostain mieleeni, kun asiat alkoivat kulkea pikakelauksella. Kun asiat jokatapauksessa menevät limittäin ja lomittain stressissä, voisiko sitä vain asetella kätensä enkeliasentoon ja katsella jääkiteitä bussipysäkin lasissa?<br />
<br />
Tämä kaiken keskellä olen saanut voimaa Kim Gordonista, Sonic Youthin musasta ja pienistä arjen etapeista, kuten siitä etten enää välttämättä syö hampurilaisia vaan porkkanaa.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen="" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/8JGBNkLM9_8/0.jpg" frameborder="0" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/8JGBNkLM9_8?feature=player_embedded" width="320"></iframe></div>
<br />
<br />
Ja tässä aivan mahtava "<a href="https://areena.yle.fi/1-50281442" target="_blank">Shake</a>!"hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-16613157637424586222019-11-26T23:11:00.004+02:002019-11-28T13:01:56.217+02:00ValamoKun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.<br />
Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärilläoleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.<br />
<br />
Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOxan4xfA3r3ffF_MfkqlKxBTiXGSEUpeTfT9WiCOJwRCI7QrQzg6Y0wX88afJOANqpDBvJ9yh0QUEpjpQU3bXofhV3CSu5l55Xfd02mxPfTz8sKidzrE1N2bE1Lx_pQr9kLDMv1-zzm8/s1600/DSC_1804.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOxan4xfA3r3ffF_MfkqlKxBTiXGSEUpeTfT9WiCOJwRCI7QrQzg6Y0wX88afJOANqpDBvJ9yh0QUEpjpQU3bXofhV3CSu5l55Xfd02mxPfTz8sKidzrE1N2bE1Lx_pQr9kLDMv1-zzm8/s320/DSC_1804.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.<br />
<br />
Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdA0a1HpXU0pf2KvX2EUDNnw5FOOvTVRq_9s-Borlbk9VICjPgETPopDID-0PoWUYh-MtbALaq6J9JUIcfgtvAVK0fCKt_W5bwdZ6YPO-RcpPfT94OeRcutV8GIwcU4tRxCTRcBbTFb5E/s1600/GX4A3528.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1179" data-original-width="1600" height="235" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhdA0a1HpXU0pf2KvX2EUDNnw5FOOvTVRq_9s-Borlbk9VICjPgETPopDID-0PoWUYh-MtbALaq6J9JUIcfgtvAVK0fCKt_W5bwdZ6YPO-RcpPfT94OeRcutV8GIwcU4tRxCTRcBbTFb5E/s320/GX4A3528.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSvspKbprm25tLBYOIRkhL2MKtUmTiX0cMqnKib50SOShy1iuByoLVCyqIiX0qai7Qciclxne_Ci5hcZ5l8cm9GOARzVwGuSv9IqiMGwQP1XNaRSBJIpnJSrl_Wd979EXB31WVFNo2L50/s1600/DSC_1831.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhSvspKbprm25tLBYOIRkhL2MKtUmTiX0cMqnKib50SOShy1iuByoLVCyqIiX0qai7Qciclxne_Ci5hcZ5l8cm9GOARzVwGuSv9IqiMGwQP1XNaRSBJIpnJSrl_Wd979EXB31WVFNo2L50/s320/DSC_1831.jpg" width="213" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.<br />
<br />
Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-UDrsW7X9ZK5IQxP1dVxVmWNzHLJlGqg3CpB9ThesAuutfrPNbkukaJpnN2sGgmZyCy5hnA1iBji4ftlbk69u6XUEZittXCSZYejH2DkyeAeNusAgy7HJYQlyXBnAvE8Ri_EM-vvdzmM/s1600/GX4A3678.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1067" data-original-width="1600" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh-UDrsW7X9ZK5IQxP1dVxVmWNzHLJlGqg3CpB9ThesAuutfrPNbkukaJpnN2sGgmZyCy5hnA1iBji4ftlbk69u6XUEZittXCSZYejH2DkyeAeNusAgy7HJYQlyXBnAvE8Ri_EM-vvdzmM/s400/GX4A3678.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.<br />
<br />
Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.<br />
<br />
Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.<br />
<br />
Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.<br />
Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.<br />
Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB6nVLavIqt_nYjI3-ONF222EKJsJYWOI9_AmjF37NQIHZBKp4S7g8j5oF5P7Qcq7Prm9ayvrlRdIdoHMFgXHF73bsqMh4UpFwWxmuh9qbftWlVO8Z73UpatubP6zGFtYDKwl9krZVwXU/s1600/DSC_1954-2.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB6nVLavIqt_nYjI3-ONF222EKJsJYWOI9_AmjF37NQIHZBKp4S7g8j5oF5P7Qcq7Prm9ayvrlRdIdoHMFgXHF73bsqMh4UpFwWxmuh9qbftWlVO8Z73UpatubP6zGFtYDKwl9krZVwXU/s400/DSC_1954-2.jpg" width="266" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.<br />
"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.<br />
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.<br />
Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.<br />
<br />
Aloitamme kotimatkan.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiA9cKQ_g8r_Tsy7_EvAICvv1UT-CByFyGtIFfJGo-NS1w9OpQ2TtlDszhLUqZ920RBnXDcHymDEsU_EojV8sjuSq-HYuLqs1ijPJF6pYT2Yd1TUnjctb-YCohf3I3_3e0th-C6Sb-Aqb8/s1600/DSC_1999-2.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1067" data-original-width="1600" height="266" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiA9cKQ_g8r_Tsy7_EvAICvv1UT-CByFyGtIFfJGo-NS1w9OpQ2TtlDszhLUqZ920RBnXDcHymDEsU_EojV8sjuSq-HYuLqs1ijPJF6pYT2Yd1TUnjctb-YCohf3I3_3e0th-C6Sb-Aqb8/s400/DSC_1999-2.jpg" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-80419827415103004042019-09-02T13:45:00.002+03:002019-09-03T21:52:06.293+03:00Tilli ja kapseloitunut rakkausEilen syntymäpäiväni iltana minusta pusertui ulos iso itku.<br />
Se oli tuntunut fyysisenä möykkynä jo päiviä, ja kehollisesti tiesin, että se oli surua, joka kasvoi sisääni.<br />
<br />
Tein ratkaisun kissani elämästä viikkoa aiemmin. Kokemus kuolemasta, päätetystä kuolemasta, oli hurja ja selkeä, ja taisin elää jonkilaisessa sumeassa shokkitilassa sen ajan ja sen jälkeen.<br />
Minun ja tämän pienen enkelin suhde on ollut 14 vuoden pituinen. Tullessaan elämääni se oli uskomattoman pieni ja hauras. Ehkä siksi minusta tuli sen absoluuttisen rakkauden ja lojaalisuuden kohde. Ja minä rakastin sitä ehdoitta. Olen ollut ajoittain rappiollinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ja puhtoinen omistaja, mutta sille olin aina puhdas ja täysin hyväksyttävä. Ja minä olen antanut sen lohduttaa itseäni ja parantaa haavani.<br />
<br />
Monta kotia, monta elämäntilannetta ja onneksi monta opittua asiaa.<br />
Mutta suhteeni pieneen mustavalkeaan tyttökissaan on kapseloitunut muuttumattomaksi ajan virrassa, se on vain ollut lapsenomaista, selkeää rakkautta.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNEED6A4AD8pcRMovwJ-Ra-FcH7cvCxQEiVLcK8LdxiAiuLQUaJewGCH1nNT-znwqh3SBemobo7DYFdcJl-GjncYtTIv0VGQQUKyPjZjv-MtJbVqrlK-fpAOxXLWy7AdCI23kHUKLIIJs/s1600/DSC_1517.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1067" data-original-width="1600" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiNEED6A4AD8pcRMovwJ-Ra-FcH7cvCxQEiVLcK8LdxiAiuLQUaJewGCH1nNT-znwqh3SBemobo7DYFdcJl-GjncYtTIv0VGQQUKyPjZjv-MtJbVqrlK-fpAOxXLWy7AdCI23kHUKLIIJs/s320/DSC_1517.JPG" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
Yksityiskohdat viimeisistä hetkistä tuntuvat suorimmin iholla, mutta tiedän niiden tasaantuvan, kun aika kuluu. Ja viimeiset hetket olivat silkkaa hellyyttä. Nukuimme yhdessä viimeisen kerran, kahdestaan, taukoamattoman kehräyksen säestämänä. Minä väritin värityskirjan mandalaa ja annoin kynän kuljettaa paperille rakkauteni väreinä. Kun väritin sen seuraavana päivänä loppuun, kissa oli kuollut.<br />
<br />
Eniten etukäteen pelkäsin, että tämä hetki tapahtuisi jonkinlaisessa sekasorrossa, arkisessa kompuroinnissa, akuutin kivun vallassa, sen uhatessa, kiireessä, jossakin epämääräisessä paikassa, enkä edes saisi kiinni surusta.<br />
Kaikki oli nyt suunniteltua ja rauhallista (mikä sinällään tuntui myös oudolta).<br />
<br />
Rämisevä auto, eläinlääkärin kolkko ja kova miljöö, nopea vaipuminen rauhottaviin, nopea kuolema. Käsi jonka alla oleva kylki ei enää liiku. Itku, joka on surun räkäinen alku.<br />
Koppa, jossa on yhtäkkiä ruumis. Silmät, jotka jäävät auki.<br />
<br />
Äitini synnyintalon pihaan tehtiin kuoppa, juhannusruusujen viereen. Laskin Tillin huovan sisään, suukotin päätä. Ruumiin velttous, elottomuus, eivät tuntuneet tällä kertaa järkyttäviltä. Aistin kissasta yhä saman pehmeyden. Kuopan päälle mieheni lapioi kevyesti mullan. Lapsi vieressäni tokaisi niin riemua täynnä, että "Tilli on päässyt toiseen maahan", etten voinut kuin nauraa. Voi elämä.<br />
<br />
Sen päivän iltana istuin lähellä hautaa ja keräsin mustaherukoita. Sisältäni kumpusi laulu "Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää". Hyräilin laulun monta kertaa, kunnes herukoita ei enää ollut.<br />
Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä kiersin haudan ympäri. Käsitin tekeväni niinkuin Tilli aina teki ennen viereen asettumista. Se teki suojapiirin ympärilleni.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJKiGevIuUJhDg836xUn1kJpX6KoQ4ltAVrlBuBnZz4FMypYnn2k8o56oMjJpLV6OHMolJY3aDWyPl-vd1b14G2lYFRWCdNEEnLteC1PSxRjGeZnz2xnCEyxAp83q14MD1Hd1rSZHeZzM/s1600/DSC_1469.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1067" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJKiGevIuUJhDg836xUn1kJpX6KoQ4ltAVrlBuBnZz4FMypYnn2k8o56oMjJpLV6OHMolJY3aDWyPl-vd1b14G2lYFRWCdNEEnLteC1PSxRjGeZnz2xnCEyxAp83q14MD1Hd1rSZHeZzM/s320/DSC_1469.JPG" width="213" /></a></div>
<br />
<br />
Viikon ajan olen katsellut kuvia, tuntenut lähinnä haikeutta, kunnes itku tuli eilen nyrkkinä rinnastani. Oli saatava sanoa ne lauseet ääneen: On niin ikävä. Teinkö mä varmasti oikein? Mä todella rakastin sitä.<br />
On vaikea vielä hahmottaa, miten tämän kaiken sisälleni jääneen rakkauden nyt kohdistan, mutta sitä on paljon. Ja se, mihin sen laitan, on kyllä selvää.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
💜<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9b_wcFObMH3DrrX6KfMaZOtkugh1_YJ56zMxkMMCCftp4FCe7UyxnusdPJZmakK9uJ6gBmNcmh9uYyF-DC_32H6ZYbQ8ZVxUSjCJ_8CNTNUuUn84QaXScMGg8KuKoXNFcljWQz6ofEA4/s1600/IMG_20190617_084657_349.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj9b_wcFObMH3DrrX6KfMaZOtkugh1_YJ56zMxkMMCCftp4FCe7UyxnusdPJZmakK9uJ6gBmNcmh9uYyF-DC_32H6ZYbQ8ZVxUSjCJ_8CNTNUuUn84QaXScMGg8KuKoXNFcljWQz6ofEA4/s320/IMG_20190617_084657_349.jpg" width="256" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhRvemSjur0UKo539O8oj5RJsqh1sTztOayd390-CalePZ-6EohwSG7wtvMOfbB8MoW-rq0NvvfB7zIAxSvrB6KJ8QoTJGVGXCDbims_2QNGmRe8vJfeCTTUk7iK7K7ae4BfrT-AaUFTHk/s1600/IMG_20190617_084657_351.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhRvemSjur0UKo539O8oj5RJsqh1sTztOayd390-CalePZ-6EohwSG7wtvMOfbB8MoW-rq0NvvfB7zIAxSvrB6KJ8QoTJGVGXCDbims_2QNGmRe8vJfeCTTUk7iK7K7ae4BfrT-AaUFTHk/s320/IMG_20190617_084657_351.jpg" width="256" /></a></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-31001675767550274352019-04-16T10:57:00.001+03:002021-04-16T22:48:13.839+03:00Kerrostalo <br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhG1aqMqsBjVZOb86aQ3ugnvZ1w0KEeyB5xeJArCWz3Es5gWvY6nrPio9mkJN2eg4HDzPfl1amgfB1UXkr7Ao7N96n6g7LMWWIPYujvuXE-6C82eyWqaydLkGe6FVroQNGonPuh7ksJ46Q/s1600/tumblr_pq1mzsoCJ01qb5d1fo1_1280.jpg" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1350" data-original-width="1080" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhG1aqMqsBjVZOb86aQ3ugnvZ1w0KEeyB5xeJArCWz3Es5gWvY6nrPio9mkJN2eg4HDzPfl1amgfB1UXkr7Ao7N96n6g7LMWWIPYujvuXE-6C82eyWqaydLkGe6FVroQNGonPuh7ksJ46Q/s400/tumblr_pq1mzsoCJ01qb5d1fo1_1280.jpg" width="320" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Puran nyt hetken tajunnanvirtaa, koska mieli tuntuu sitä vaativan.<br />
Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, se ei ole yhtään niin yksinkertaista kuin aiemmin luulin.<br />
Täytyy olla monenlaista asiantuntijuutta, ja juuri siihen en itsessäni oikein vielä luota.<br />
<br />
<a href="https://like.fi/kirjailijat/hanna-riikka-kuisma/">Hanna-Riikka Kuisman</a> uusin kirja <b>Kerrostalo</b> on nyt lukemisen alla, ja se on toiminut jännästi polttoaineena omalle kirjoittamiselle.<br />
Ehkä siksi, koska estetiikantajumme ovat hyvin samanlaisia.<br />
<br />
Viita-akatemia on saanut miettimään kirjoittajuutta uusin silmin, käytännöntyönä, teknisinäkin asioina. Täytyy olla tosi tietoinen koko ajan. Olen loppupuolella Kerrostaloa ja sen voi sanoa, että Kuisman kivenkova tarkkanäköisyys kuvauksessa huimaa, ja siinä inhorealismikin on kaunista.<br />
Kirjailijana hänellä on niin selkeä maailmankuva ja selkeä yleistietous, että koen verrattain olevani ihan raakile, ainakin tässä ja nyt. Sanon tämän ilolla.<br />
<br />
Teen juuri nyt huomioita enemmän kirjoittamisesta sinänsä kuin itse kirjasta, mutta tässä tapauksessa se johtuu siitä, että Kuisman tapa kirjoittaa kiehtoo ja inspiroi minua juuri tekstin tuottajana todella paljon. On helpompi hetken havainnoida maailmaa jo muutaman sivunkin jälkeen.<br />
Tässäkin kirjassa näkyy vahva asiatietous ja rohkeus mennä pitkälle, ihan takaseinään asti ja näyttää, että sielläkin on jotain ja sieltäkin voi alkaa jotain.<br />
Mielikuvana on koko ajan ollut asfaltin raosta kasvava leskenlehti.<br />
Lopun maisemasta nouseva pieni itu.<br />
<br />
Ensimmäinen vuoteni Viita-akatemiassa loppui juuri ja opettaja antoi minulle aineettomana lahjana taidekuvakortin hetkeksi katseltavaksi.<br />
Maalaus oli Pekka Halosen <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Tomaatteja" target="_blank"><b>Tomaatteja</b></a>, jossa näin aluksi vain tomaattioksiston.<br />
Vasta jälkikäteen tajusin, että suurin osa tomaateista oli kuultavan vihreitä, kypsymisen alkuvaiheessa. Tämä pieni oivallus teki minulle yhtäkkiä rikkaan ja odottavan olon.<br />
En ole vielä valmis, mutta kasvillisuus on lähtenyt nousemaan ja kehittymään.<br />
Sitä on vain muistettava kastella.<br />
<br />
Tämän raakuuden ja puhtauden hengästyttävän yhdistelmän tunnistan myös Kuisman kirjassa.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-38962491971111099362019-03-15T14:54:00.002+02:002019-04-16T10:59:29.005+03:00ennen lepoaJälleen yksi tyhjä jakso elämässä. Siis duunin suhteen.<br />
Työkokeilu ja sitä seurannut nopea talkoolaisuus filkkareilla ohi.<br />
<br />
Työkokeilun viimeiset päivät, kun kokeilin siipiäni vertaisohjaajana, monella tapaa haastoin ja tutkin itseäni.<br />
Kykenenkö rauhallisesti ohjaamaan, laatimaan ohjauksia, olemaan ystävällinen pitkän kaavan mukaan, kohtaamaan ihmisen.<br />
Vakuutin itseni. Pystyn ja haluan olla ystävällinen, kohdata, kiireettä.<br />
<br />
Sama jatkui, mutta ihan erilaisena filkkareiden lipunmyynnissä Plevnassa ja Hällässä.<br />
Liehumista lippujen kanssa Plevnan jääkylmässä aulassa ja siitä sukellus elokuvasaliin katsomaan vierasta inhorealismia lyhytelokuvien muodossa.<br />
Venytin itseäni tosi pitkälle, enkä jaksanut kuunnella sisintä, joka olisi tarvinnut lepoa ja huolehtimista.<br />
Katsoin lyhytelokuvia sokean nälän vallassa.<br />
Kävin käyttämässä lounaslipukkeita PureBitessa ja Kasvisravintola Gopalissa.<br />
Tuntui että ahmin kaikkea, kaupunkia, itseäni, vierasta tunnelmaa, herkkuja molemmin käsin.<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5Nb_3EI9r0qoOthABLYIV6NbqxrGyOqzI0epU7mlrsAndXaQ3P0deoLkmurC8BDcyByEED-9N17BrBfXFbRstZXkuLnLQbk3-r3QLxFZG5iTrAHHsoxxEzfEXDds8h9ImM2r8klJON7s/s1600/IMG_20190307_140847_055.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="900" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh5Nb_3EI9r0qoOthABLYIV6NbqxrGyOqzI0epU7mlrsAndXaQ3P0deoLkmurC8BDcyByEED-9N17BrBfXFbRstZXkuLnLQbk3-r3QLxFZG5iTrAHHsoxxEzfEXDds8h9ImM2r8klJON7s/s400/IMG_20190307_140847_055.jpg" width="225" /></a><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQoSX-ZyuAd9fU_xaHd7fSsayLdLMxNZlzrv5NXdzeyQMC6l3DVlfBOdIiPhmiDFVZRBiGFvHl0a50pz-HjBQJDTYvaZTG1Yev6-y-U6JRN3saJITDPwZDorf2IZxVEXg83Kp2I0sxOpo/s1600/IMG_20190308_190736_420.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="900" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQoSX-ZyuAd9fU_xaHd7fSsayLdLMxNZlzrv5NXdzeyQMC6l3DVlfBOdIiPhmiDFVZRBiGFvHl0a50pz-HjBQJDTYvaZTG1Yev6-y-U6JRN3saJITDPwZDorf2IZxVEXg83Kp2I0sxOpo/s400/IMG_20190308_190736_420.jpg" width="225" /></a></div>
<br />
Lauantaina kävin päivällä katsomassa Niagarassa Thalian historiaa, lyhytelokuvia suomalaisista teattereista. Nautin filmeistä.<br />
Raaka auringonpaiste sokaisi ulkona ja tuuli viuhui sekoittavasti. Kiirehdin Purebiteen lounaalle ennen iltavuoroa Hällässä.<br />
Annoksessa meni kauan. Itkin ja purin hammasta, kun tajusin etten ehdi kunnolla syödä ja joka tapauksessa myöhästyn.<br />
Ja samalla hämmästelin omaa rauhallisuuttani.<br />
Söin minkä söin, ja juoksin keskustan halki nähden sen oikeat mittasuhteet kerrankin.<br />
Keskusta ei ole niin iso kuin aiemmin luulin, se on rakennusten täyttämä tila siinä missä muutkin.<br />
Iltavuoro, lauantai-ilta. Tunnelmia.<br />
<br />
Ja vielä sunnuntainakin venytin itseni Viitaan vaikka todella olisin voinut levätä.<br />
Viita on aina antoisa, ei sitä voi katuakaan, mutta todella etenkin jälkeenpäin huomaan, ettei ollut nyt resursseja keskittyä siihen. Sukelsin sinnekin saman virran pauhussa.<br />
Kun tulin kotiin nyt fyysisen nälän riivaamaana ahmin sairaalloisesti ruokaa suoraan paketista ja tajusin itsekin että olen ihan hallitsemattomassa tilassa, ylikierroksilla ja epätoivoisesti nautinnon perään.<br />
Halusin juoda, mässätä, valua johonkin toiseuteen. Se oli ihan selvä.<br />
Ja niin silmitön oli se halu, että mikään aiempi järkeily ei auttanut, kun kelat pyörivät sellaisella vauhdilla.<br />
<br />
Menin päistikkaa portaita alas.<br />
<br />
Kävin eilen toista kertaa psykoterapiassa.<br />
Epävarmuus terapeutin sopivuudesta piinasi hetkittäin ja kuitenkin luotan intuitioon.<br />
Ainakin hän edustaa oikeaa suuntausta ja innostui kirjoittamisestani.<br />
Kannusti heti ottamaan voimakkaasti käyttöön sen, tämän, työkalun.<br />
<i>Pitäis-kela</i> pyörii yhä päässä, mutta ehkä väsyneemmin, haluttomammin.<br />
(Pitäisi katsoa Viita-juttuja, tutustua seuraavaan kirjailijavieraaseen, lukea erään toisen ihanan kirjailijan uusi kirja.)<br />
<br />
Tämä viikko on kuitenkin mennyt palasten keräilyssä, työkkärin kanssa asioidessa, työhakemuksissa, lääkäriasioissa ym.<br />
Vein kuntoutustukihakemuksen ja pussin tyhjiä pulloja.<br />
<br />
Ehkä ylipäänsä pitää jaksaa painia, pysäyttää asiat niin että ne ehtii sanallistaa, saattaa mieleen tulla yhtäkkiä muita keinoja.<br />
Jos hieroisi, venyttelisi, kuuntelisi tätä ihanaa klassista musaa, kirjoittaisi, nukkuisi...<br />
Tuntuu niin hyvältä pysähtyä toviksi, olla antamatta impulssille myöten. Tajuta että se on vain sellainen pieni päähän aikansa kopsuva pingispallo.<br />
<br />
Ennen lepoa.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<iframe allowfullscreen='allowfullscreen' webkitallowfullscreen='webkitallowfullscreen' mozallowfullscreen='mozallowfullscreen' width='320' height='266' src='https://www.blogger.com/video.g?token=AD6v5dxf6YZIfpYldzpYWmlTOwT6EyzodtY2PH7Rl3kATaV2pBwI5PNww3zb-35jJhnEQRHoI7Wv5SBUt5S0oDB2PQ' class='b-hbp-video b-uploaded' frameborder='0'></iframe><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<iframe allowfullscreen='allowfullscreen' webkitallowfullscreen='webkitallowfullscreen' mozallowfullscreen='mozallowfullscreen' width='320' height='266' src='https://www.blogger.com/video.g?token=AD6v5dyK5wKrhxh7xRH1gGZXxAoGSliuf5YsL3WoOHEEQPsYxlBF7E_OFmwxxeyVXwVNtx_Gj4MUruK5bDxqJiTD1Q' class='b-hbp-video b-uploaded' frameborder='0'></iframe><br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-27614167145148977512019-03-01T12:05:00.000+02:002019-03-01T12:07:27.913+02:00seuraava suupala<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitke0GVsfr-ybqGBvCAxr8z7lNbvHWOXznznAuXHX9ZmYNmCsrqQa3ITdplqnRJO1A5oJcvngfyndKKZWpN3oerZBNRPIkHpDVjtGCI4dGnfZatNfCoI75v7NbFI8E2Qma1p8iZt_qIKQ/s1600/IMG_20190301_075430_492.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="900" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEitke0GVsfr-ybqGBvCAxr8z7lNbvHWOXznznAuXHX9ZmYNmCsrqQa3ITdplqnRJO1A5oJcvngfyndKKZWpN3oerZBNRPIkHpDVjtGCI4dGnfZatNfCoI75v7NbFI8E2Qma1p8iZt_qIKQ/s400/IMG_20190301_075430_492.jpg" width="225" /></a></div>
<br />
<br />
Maaliskuu alkoi kuin varkain ja syöksi ikkunasta sisään tuhansina säteinä.<br />
Niin paljon papereita, muistettavia asioita.<br />
Niin monessa eri suunnassa, eri puolilla minua, eri osa-alueina. <br />
<br />
On vaikea hahmottaa joka aamuista bussia, menikö se nyt viittä vai viittätoista yli ja alkoiko työt jo tunti sitten.. Vaikka keho muistaa oikein, mieli sinkoilee valon mukana joka suuntaan. Tai ehkä se on vain käpyrauhanen, joka markkinapallona kimpoilee.<br />
Voisi yhtä hyvin nauraa, itkeä tai olla stoalaisen tyyni, kun on yhtäkkiä tällainen hileisen kirkas aamu, joka painelee koskettimia kovaa ja samalla kevyesti.<br />
<br />
Bussissa on vähällä ottaa korvanapit taskusta, kaivaa musiikin esiin, mutta toteaa sitten, että sisällä helisee ihan riittävästi muutenkin.<br />
<br />
Eilen oli omalla asteikollani aikamoinen monsteripäivä.<br />
<ul>
<li>Sisälsi: * työpäivä * ensimmäinen psykoterapia * odotteluhengailua * toinen työaiheinen kokoontuminen</li>
</ul>
<br />
Kaksi keskenään erilaista työjuttua tuntuu paljolta, mutta vielä se kova timantti, jota olen vuosia jahdannut eli <i>psykoterapia</i> on nyt sitten vihdoin alkanut.<br />
<br />
Ensimmäinen istunto jätti ihmeellisen reväistyn olon, jossa kelluin posket punaisina. Hermoilustressi oli yhtäkkiä vetäytynyt hetkeksi sivuun ja päälle meni jonkinlainen äiti-moodi. <i>Nyt mennään rauhassa ja syödään jotain.</i><br />
Annoin jalkojen kulkea hitaasti alakerran markettiin. Otin itselleni salaatin ja pasteijoita ja syötin itseni.<br />
Yhtäkkiä hengitin luonnostani pallealla kuin pieni lapsi ja keskityin vain seuraavaan suupalaan.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-83630135394393327982019-02-22T11:52:00.002+02:002019-02-22T19:50:52.580+02:00kevyitä opetushommiaTyökokeilussa nakitettu kevyitä opetushommia, joihin voisi suhtautua kepeästi, jos olisi toisentyyppinen pääkoppa ja vatsa.<br />
Ulkoisesti olen rauhallinen ja oppinut paniikin alla jopa hieman kärsivällisyyttäkin, mutta kroppa ei tätä rauhaa ota omakseen.<br />
Sisäinen pedagogikin heräsi vaikkei minkään sortin taustakoulua siihen olekaan. Ilmeisesti joku sisäsyntyinen opetuksentaju ja -malli ihmisessä on, jos siis haluaa tehdä hommansa hyvin. <br />
<br />
Pää muuttui viikossa niin pinkeäksi, että riisuin päivistäni nuo edellispostauksessa mainitsemani nappikuulokkeet ja aloin kulkea matkat ilman musiikkia.<br />
Sillä lähes kaikki musa on jollain tavalla tunteisiin käyvää ja sitä myötä kuormittavaa. Paluumatkalla olen kuunnellut pari biisiä hiljaisella volyymillä ja antanut bussin kuljettaa Lietsun läpi Tohloppiin.<br />
<br />
No, nyt kun opetushommat ovat jotenmiten otettu haltuun niin musiikinhimoni on kasvanut sellaiseksi näläksi, että olen koko tämän työpäivän aamupäivän ohjausten jälkeen, kuunnellut erilaisia paloja työkoneelta kuulokkeilla.<br />
Lakoninen Maustetytöt (ja Karjalaisten siskosten <a href="https://www.youtube.com/channel/UCBcmwR_Q3HQmYZSQsocMp9A">muut</a> <a href="https://www.youtube.com/channel/UCqbQxftczEs-PSSUr2kMnaA">jutut</a>) ovat ihan heittämällä ottaneet omakseen, Rosalía kuljettaa ilman yhteistä puhekieltä aurinkoon ja tunteeseen ja Mullan alta-ohjelmassa kuultu <a href="https://areena.yle.fi/1-50034579">Tiisu</a> myöskin kutkuttaa.<br />
<br />
Että jos jotain tämä lyhyt episodi on opettanut niin sen, että ilman musiikkia, sen tuottamaa aaltoliikettä, en osaa enkä halua elää.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen="" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/cENIOFk160c/0.jpg" frameborder="0" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/cENIOFk160c?feature=player_embedded" width="320"></iframe></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<iframe allowfullscreen="" class="YOUTUBE-iframe-video" data-thumbnail-src="https://i.ytimg.com/vi/9ljq16G060s/0.jpg" frameborder="0" height="266" src="https://www.youtube.com/embed/9ljq16G060s?feature=player_embedded" width="320"></iframe></div>
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-18833294073215315102019-02-14T11:32:00.000+02:002019-02-18T10:04:46.111+02:00veriappelsiineja ja vihersalaattia<h3>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWR26S0p8hORQ21y4d-wih2Fv6ZdgQS_eWhUkqluGg5b9XrYX_dJvAQK7QiEMv5Osw8eOE26jerXTmlRUfUy-Fjt50ZOkWyLd_SnEkLUUSAACpU7Tfa6rVhCyJu218uW8e2sBawevGR0E/s1600/IMG_20190214_083531.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1200" data-original-width="1600" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhWR26S0p8hORQ21y4d-wih2Fv6ZdgQS_eWhUkqluGg5b9XrYX_dJvAQK7QiEMv5Osw8eOE26jerXTmlRUfUy-Fjt50ZOkWyLd_SnEkLUUSAACpU7Tfa6rVhCyJu218uW8e2sBawevGR0E/s320/IMG_20190214_083531.jpg" width="320" /></a></h3>
<br />
Tämä kirjoittajakoululaisuus aiheuttaa edellispostauksen kaltaisia lehahdustunteita.<br />
Ah ja pah, ikäänkuin lentäisi ja uisi samaan aikaan.<br />
Ja kuitenkin samalla tavalla arki rullaa ja itse kipittää siinä muurahaisena.<br />
Aamubussien tuska ja kimallus.<br />
<br />
Korvanapeissa juuri nyt <a href="https://www.youtube.com/watch?v=sRWFNFS8JBg" target="_blank">Joose Keskitaloa</a>, Vestaa ja Elasticaa. Syydän soittolistaan myös vanhoja jazzahtavia iskelmiä, sillä niiden lempeä poljento rauhoittaa. Olen nykyään hyvin tietoinen mp3:ni henkisestä kuormittavuudesta ja laadin soittolistani kirurgin tarkasti. Ei liikaa tunteita ja sanoja. Ei liikaa muistoja, sopivasti uutta tuulta.<br />
<br />
Arjen, joka myllyttää Viita-akatemian alettua entistä tuhdimmin, parhaita hetkiä ovat loppujen lopuksi juuri bussimatkat. Kun on osannut ottaa juuri sopivan annoksen kofeiinia, on ihmisten keskellä mutta kuitenkin omillaan, on sisällä liikkeessä ja kuulokkeissa soi nyt vaikka se <a href="https://www.youtube.com/watch?v=0Eino4aC1jk" target="_blank">Pulp</a> ja Jarvis Cocker sanoo <i>And aren't you happy just to be alive?/ Anything's possible / You've got no cross to bear tonight. </i>Ei sen kummempaa ja niin paljon.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHKYLRLzRxUtbge9rpPrDgXIguMspStJc75LjZqs8knY3wozsFtHTlFmyhTDTQMQqjCnUhyJC9Yq3FmfjEQvp-8h4gOn8qUtDUkZEyqy2VSYuFk_Nr5O5krwYlJjhEeBjEYpX-J6VlVnA/s1600/IMG_20190124_083146649.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1440" data-original-width="1080" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiHKYLRLzRxUtbge9rpPrDgXIguMspStJc75LjZqs8knY3wozsFtHTlFmyhTDTQMQqjCnUhyJC9Yq3FmfjEQvp-8h4gOn8qUtDUkZEyqy2VSYuFk_Nr5O5krwYlJjhEeBjEYpX-J6VlVnA/s320/IMG_20190124_083146649.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
Akatemiassa puhutut jutut jatkavat eloaan ja minä käyn työkokeilussa maahanmuuttajien pajalla, ja sanon hyvää huomenta ja otan evääksi veriappelsiineja tai vihersalaattia. Kokeilupaikalla ei ole kahvinkeitintä, mutta siihenkin tottuu.<br />
Kuten siihenkin, että vaikka olen epäsosiaalinen ja enimmäkseen hyödytön työpaikalla, voin välillä pienen hetken olla sosiaalinen ja hyödyksi.<br />
Ja siihen, että joskus on ihan ok vetäytyä taaksepäin tuolilla ja todeta, että minulla ei ole tänään mielipidettä tähän asiaan. Siitäkin tunteesta voi nousta, pukea takin päälle ja hypätä bussiin.<br />
<br />
Perjantairituaaliksi on muodostunut se, että keitän silloin itselleni kupin teetä ja kuuntelen työkoneella Antti Holman <a href="https://radioplay.fi/podcast/auta-antti/" target="_blank">ihanan podcastin</a> uuden jakson. Hänen tapansa eritellä elämää on yhtä aikaa lempeä, raaka ja riemastuttava. Lämpö leviää teekupin ja podcastin mukana kehoon ja hymyilyttää.<br />
Huomenna ei uutta jaksoa tule, mutta kuuntelen sen viimeisen jakson uudelleen tai sitten <a href="https://areena.yle.fi/1-3262577" target="_blank">Kissankehtoa</a>. <br />
<br />
Kirjoittaminen edistyy tällä hetkellä onnettomina yskäyksinä, mutta huomenna aion koota kasaan runoja Pirkanmaan kirjoittajakilpailuun.<br />
<br />
Kirjoitin tämän ysköksen työkoneella ja nyt siirryn alakerran kahvittomaan kahvihuoneeseen syömään pilkottuja tomaatteja.<br />
<br />
Oikein hyvää.<br />
<br />
<br />
<br />hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4970257571066552247.post-27542354710068843462019-02-01T23:08:00.002+02:002019-02-22T12:01:06.293+02:00läpimenoKirjoja. Paperia. Sanoja. Valoa.<br />
Olen saanut yhteyden, joka tekee nälkäiseksi, valpastaa, valjastaa.<br />
Sanoja aamuisin, sanoja iltaisin, sanoja, kun uni hetkeksi katkeaa.<br />
<br />
Me olemme kirjoittajia. Sanan rakastajia. Elämän eliöitä.<br />
Näkyjen näkijöitä.<br />
<br />
Kynän ja kirjan aika.<br />
Tulostimen lämpö, musteen tahrimia liuskoja, kirjailijavieraita, joiden teoksiin sukellan uudella tavalla. Raikkaisiin uniin.<br />
Minä lennän, uin.<br />
Minä saan kutsun, minä menen.<br />
<br />
Minä olen ensimmäinen läpimenon katsoja ja kasvokkain sanattomuuteni kanssa.<br />
Minä suunnistan Kapteeninkadulta Topeliuksenkadulle ja koen ensi kertaa olevani sisällä Helsingissä.<br />
Ullanlinnasta Töölöön aamupäivän lumisohjossa unisin silmin tippuvia jääpuikkoja hajamielisesti väistellen, osana sitä kaikkea.<br />
<br />
Iltaan asti etsin sanoja ja kuvaan lopulta sanattomuuttani väsymyksestä tärisevin tavuin.<br />
<br />
Minä jatkan arkea, vaikka näen toiseen maailmaan.<br />
Susi minussa vaanii ja vuorovaikuttaa valon kanssa.<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgr8jWsykinCvV1J68Ft4qHrCySthtHZuVbUUHA4AmDi569ozvVVYJKgO3-3SGdpFKteShwlkEiLVx-b_Ug7kd13vmqwVj73pnxIM1jbNJuvkx1Rmo-dKaNNzL1bfg0BkZ4T_Tc1FzyE-8/s1600/IMG_20190131_072842_131.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="810" data-original-width="1080" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgr8jWsykinCvV1J68Ft4qHrCySthtHZuVbUUHA4AmDi569ozvVVYJKgO3-3SGdpFKteShwlkEiLVx-b_Ug7kd13vmqwVj73pnxIM1jbNJuvkx1Rmo-dKaNNzL1bfg0BkZ4T_Tc1FzyE-8/s320/IMG_20190131_072842_131.jpg" width="320" /></a></div>
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4d6Bz2ZzAoSudD2SsZESTYOSNstOsrIENxu7u9xvDWsGQ6IFhtoLxp-LyGdyHlMkFSyecV4QVbowj4_DYEVY7AG7GZ_3b_DJIlRJkXmF-P2yPpMfvrG-PR00cmW3UcTzFEqFt4B0-qa0/s1600/IMG_20190127_122558.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="1600" data-original-width="1200" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4d6Bz2ZzAoSudD2SsZESTYOSNstOsrIENxu7u9xvDWsGQ6IFhtoLxp-LyGdyHlMkFSyecV4QVbowj4_DYEVY7AG7GZ_3b_DJIlRJkXmF-P2yPpMfvrG-PR00cmW3UcTzFEqFt4B0-qa0/s320/IMG_20190127_122558.jpg" width="240" /></a>hpöllönenhttp://www.blogger.com/profile/07893341661786925203noreply@blogger.com0