lauantai 18. syyskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen



Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi kietoutuu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.


Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vain vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä ja kuitenkin se jatkuu, tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet- realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyydenrippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen, häpäistynä.


🖤




perjantai 9. huhtikuuta 2021

Sinä sisälläni joka kirjoitat

Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.

Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. Älä mystifioi.

Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.

Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.

Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.

Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa.

Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. Dionyysinen taiderakenne, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.

Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Kevään ruoste

 

Luin juuri loppuun Donna Tarttin Pieni ystävä -romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.

Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. 

 



 

 

 

 

 

 


Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.

Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.

Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää.







lauantai 4. huhtikuuta 2020

Rakkautta koronan aikaan

Kirjoitin aiemmin evoluutiosta, johon en ehtinyt mukaan. Että hidastan, tahallani.
En edes silloin ollut näin tietoinen ilmaston lämpenemisen asteesta kuin nyt. Olen pitkään potenut epämääräistä, kaiken sumentavaa, maailmantuskaa. Kun kaikki ympärilläni jatkaa itsepintaisesti, minäkin.

Kun korona alkoi nostaa päätään, olin töissä. Oli mielekästä tehdä työtä, minkä osaa sellaisen eteen, mitä arvostaa. Ohjelmistossa olivat esillä ilmasto, dystopia, maat, joissa ei ole sananvaltaa. Olin aidosti otettu kuvista, joissa ääneen pääsivät uhatut, huolestuneet, feministiset, juurian etsivät visionäärit. Tein töitä avokonttorissa, missä olin jatkuvasti kivuliaasti kasvokkain introverttiyteni kanssa. Oli hälyä, jolta en osannut suojautua. Vessassa hieroin sormiini italialaista rasvaa, jonka tuoksu piristi ja rauhoitti. Pidin kaikista työtovereistani. Silti olin jatkuvasti puhki.


Festariviikolla näin jatkuvasti painajaisia, tein pitkää päivää, kävin näytöksissä, välillä itkin ja kirjoitin lopulta päiväkirjaa. Viikon viimeisen päivän aloitin kyyneleisellä päiväkirjailulla, menin toimistolle bussilla ja auringon nousu oli lumoava. Kun voittajat julkistettiin, jännitys nousi yhtäkkiä ja nosti punan poskilleni. Avasimme kaljat jo iltapäivällä ja juhlimme myöhälle. Minä olin punastunut ja täysin estoton, kun joku kuvasi videon meistä juhlijoista.
Kävimme toisena päivänä sushilla (olin kyllä niin väsynyt, että unohdin yleensä hallitsemani puikko-otteen) ja sovimme näkevämme seuraavalla viikolla.

Seuraavaa viikkoa ei ollut. Oli vain korona. Kaikki tapaamiset peruuntuivat yksi kerrallaan. Mikä introvertin päiväuni.




Shakespeare kirjoitti Kuningas Learin karanteenin aikaan, tiesivät meemit kertoa. Minä toki halusin luoda jotain yhtä kuolematonta, mutta vielä enemmän halusin vain olla, värittää väristyskirjaa ja katsoa töllöstä Niskavuoria, hukkua tyttäreni suloisuuteen. Tulin kipeäksi, kuume nousi ja katselin kyljelläni sängyssä, miten Jennifer Ehle luki livenä Instagramissa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa lempeästi ja lohdullisesti. Sen parempaa kuumelääkettä en olisi voinut keksiä. Yritin soveltaa samaa pieteettiä tyttäreni iltasatuihin, jotka möreällä flunssaäänellä luin. Nalle Puh, joka on selkeästi sittemmin siirtynyt olemukseeni.
Olen törkeästi nauttinut tästä seisahtuneisuuden ajasta. Olen potenut kunnolla kipeyttäni. Olen kirjoittanuit kirjeitä. Olen jumaloinut iltakävelyjä luontoon, olen lukenut ensi kertaa kunnolla Taru sormusten herrasta-kirjaa, olen myös lukenut ensi kertaa ajatuksella, mitä Smells like teenspirit: n sanoissa oikeastaan lukee. On ollut useita etäistuntoja.






Tämä kaikki on minulle helppoa senkin takia, että sain onnekkaasti hypätä tähän lepoon suoraan työrupeamasta, jonka työsuhde loppui prikulleen siihen pisteeseen, mistä karanteeni alkoi. Ja koska olen introvertti ja luvalla saatu oma rauha on minulle maallinen taivas. Koska olen ikävöinyt tytärtäni, miestä ja kotia, jotka nyt sain itselleni. Koska rakastan taidetta sen kaikissa muodoissa. Koska luonto elpyy. Koska voin vihdoin ottaa päivän kerrallaan. Etten ole menettänyt ketään.

Minulla on vihdoin tunne, että jokin tässä maailmassa hidastuu. En ole kokenut paremmuutta suhteessa muihin, mutta helpottunutta levollisuutta olen.






PS: Luvattoman monta kertaa olen katsonut sitcomien blooperseja ja inhoamieni elokuvien kohtauksia Youtubesta. Ettei tämä nyt niin ylevää koko ajan ole ollut...






lauantai 15. helmikuuta 2020

Betting on the bull in the heather

Muistan, miten David Bowie kuvaili menestystä. Se on sama tunne kuin kiihtyvässä autossa. Se tuntuu humahduksena vatsanpohjassa eikä tiedä onko tunne miellyttävä, mutta sitä vain vetäytyy penkkiinsä ja toivoo parasta.

En sanoisi, että elän juuri nyt menestystä, mutta olen ehdottomasti kiihtyvän auton kyydissä. Voiko työelämässä olla eteerisyyttä? Tämä ajatus kiiri jostain mieleeni, kun asiat alkoivat kulkea pikakelauksella. Kun asiat jokatapauksessa menevät limittäin ja lomittain stressissä, voisiko sitä vain asetella kätensä enkeliasentoon ja katsella jääkiteitä bussipysäkin lasissa?

Tämä kaiken keskellä olen saanut voimaa Kim Gordonista, Sonic Youthin musasta ja pienistä arjen etapeista, kuten siitä etten enää välttämättä syö hampurilaisia vaan porkkanaa.



Ja tässä aivan mahtava "Shake!"

tiistai 26. marraskuuta 2019

Valamo

Kun ajoimme, puhuimme kirjoittamisesta. Mietin, minkä kirjan veisin pikkujoululahjaksi Viitaan.
Kello neljän aikaan oli jo täysi pimeys. Ajoimme jotakin valaisematonta tietä, joka oli välillä Pohjois-Savossa, välillä Etelä-Savossa. Ajattelin hetken Lynchin Lost highwaytä katsellessani pelkkien ajovalojen varassa liikkuvaa tietä. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Pitkät päälle. Lyhyet päälle. Vastaantulevien autojen valot sokaisivat, takana hiillosti toinen auto. Ajattelin, että tätä on kirjoittaminen. Pimeää tietä, sokaisevia valoja, hiillostusta perseen takana, epävarmaa tunnetta mahassa, kiihdytyksen kauhua, tasaisuuden lamaannusta. Ympärilläoleva itseään nielevää mustaa, kaiken kyseenalaistavaa.

Tulemme pimeässä luostarialuelle ja etsimme matkatavaroinemme respaa, kiireellä. Yhtäkkiä välitön lämpö, respasta astelee meitä kohti musta kissa, jota alan heti silittää. Kiire putoaa harteiltani, kun kosketan kissan mustaa turkkia ja se hajamielisesti myötäilee silityksiäni.

















Syömme, juomme luostariviiniä. Huoneessamme ei ole tv:tä, ympäristö suojelee yhtäkkiä kiireeltä. Liikkeet hidastuvat. Viini ei sekoita päätä, vaan kirkastaa. On helppo lukea, kirjoittaa. Mutta nukumme huonosti.

Lauantaina näen Valamon ensi kertaa päivänvalossa. Syömme aamupalan. Sytytämme tuohukset luostarin kirkossa. Askeleeni johtavat minut "Lempeästi suutelevan Jumalan äidin" eteen. Mies tekee ristinmerkin alttarilla. Se tuntuu minusta hieman teennäiseltä. Ja samalla ei, ei ollenkaan. Istun suitsukkeen hajuiseen kynttilän valoon, ikonien kimallukseen. Naiset asettelevat kukkia. Hiuksillani on valkea huivi. Olen hetken hiljaa. Mies istuu viereeni.






















Käymme luostarin kirjastossa, joka on kaunis, hyvä kirjasto. Eteeni tulee kirja, jota terapeuttini on suositellut edellisessä istunnossa. Selaan sitä hetken.

Syömme. Kävelemme rantaan puutarhan ohi. Alkuilta kimaltelee vedellä. Olen jättänyt puhelimeni huoneeseen. Sillä olisi voinut kuvata liikettä. Annan sen olla, kuvaan järkkärilläni. Mies kuvaa minua kuvaamassa. Katsoo minua, näkee onneni.














Käymme luostarin kulttuurikeskuksella kuuntelemassa oopperaa, joka on kuplivaa. Suljen silmäni ja välillä kyyneleet täyttävät suljetut luomeni.

Menemme iltapalvelukseen, vigiliaan. Istumme hetken ennen alkua. Alku tulee, jähmettää minut. Seuraan kaikkea syvän haltioitumisen tilassa, aistini ovat maljoja, jotka täyttyvät. Itku väreilee sisälläni, kun tunnistan tämän mystiikan estetiikan, jota jollain tavoin olen aina etsinyt elämässäni. Tässä se nyt on, aisteissani. Savuna, ääninä, näkyinä. Kuoro laulaa parvella ja takaraivoni syttyy palamaan. Mieleni levittää miljoona näkyä mieleeni yhtä aikaa. Vieressäni olevat naiset tekevät ristimerkkiä. Minäkin alan tehdä. Hajamielisesti. Kun kuulen, jotakin mihin uskon, teen sen.

Syömme ja juomme taas luostariviiniä. Jälleen on hyvä lukea, kirjoittaa. Ja nyt myös nukahtaa.

 Seuraavana aamuna menemme aamupalalle ja siitä suoraan aamupalvelukseen. Heti, kun astumme kirkkoon, kuuluu kopsahdus, ja jokin hämmentää ympärillä olijoita. Palvelus jatkuu, seuraamme sitä. Osallistumme. Nyt päässäni on huivin sijasta pipo.
Kun tulemme ulos, juttelemme naisen kanssa. Hän on soittanut juuri ambulanssin. Kopsahdus oli venäläinen mies, joka oli saanut sydänkohtauksen. Odotamme hänen kanssaan. Hän kertoo olevansa runoilija kotikaupungistamme. Hän asuu nykyään Valamon kupeessa kissoineen ja on löytänyt ortodoksisuuden. Ambulanssi tulee. Hän menee. Me menemme.
Maisema kylpee oranssissa valossa, kirkon kellot kilahtelevat. Katson kuusikujaa käveleviä vastaantulijoita. He ovat kaikki kauniita.




















Olemme jättäneet avaimet respaan. Olen silitellyt mustaa kissaa. Tulemme luostarin hautausmaalle. Ilma on hyhmäinen. Mieleni hieman väsynyt, mutta utelias. Kuvaan munkkien ja nunnien hautoja, heillä ei ole sukunimiä. He ovat luopuneet niistä.
"Täällähän on muuten Saarikosken Penttikin", sanoo mies. "Jaa kuka?" kysyn.
Ja siinä se on, Pentti Saarikosken hauta. Olenhan minä siitä lukenut, mutta yhtään en muistanut. Siinä se vain on. Aniliinin punainen orkidea, mustavalkokuva, kyniä. Taustalla luostari.
Nyt tiedän, että kirja, jota mietin pikkujoululahjaksi Viitaan, oli oikea. Kuvaan häkeltyneisyyden vallassa. Kuvaan ja kuvaan, vaikka samalla käsitän tämän olevan vain osa matkaa. Laukussani ei ole kynää haudalle jätettäväksi.

Aloitamme kotimatkan.







maanantai 2. syyskuuta 2019

Tilli ja kapseloitunut rakkaus

Eilen syntymäpäiväni iltana minusta pusertui ulos iso itku.
Se oli tuntunut fyysisenä möykkynä jo päiviä, ja kehollisesti tiesin, että se oli surua, joka kasvoi sisääni.

Tein ratkaisun kissani elämästä viikkoa aiemmin. Kokemus kuolemasta, päätetystä kuolemasta, oli hurja ja selkeä, ja taisin elää jonkilaisessa sumeassa shokkitilassa sen ajan ja sen jälkeen.
Minun ja tämän pienen enkelin suhde on ollut 14 vuoden pituinen. Tullessaan elämääni se oli uskomattoman pieni ja hauras. Ehkä siksi minusta tuli sen absoluuttisen rakkauden ja lojaalisuuden kohde. Ja minä rakastin sitä ehdoitta. Olen ollut ajoittain rappiollinen ja kaikkea muuta kuin hyvä ja puhtoinen omistaja, mutta sille olin aina puhdas ja täysin hyväksyttävä. Ja minä olen antanut sen lohduttaa itseäni ja parantaa haavani.

Monta kotia, monta elämäntilannetta ja onneksi monta opittua asiaa.
Mutta suhteeni pieneen mustavalkeaan tyttökissaan on kapseloitunut muuttumattomaksi ajan virrassa, se on vain ollut lapsenomaista, selkeää rakkautta.



Yksityiskohdat viimeisistä hetkistä tuntuvat suorimmin iholla, mutta tiedän niiden tasaantuvan, kun aika kuluu. Ja viimeiset hetket olivat silkkaa hellyyttä. Nukuimme yhdessä viimeisen kerran, kahdestaan, taukoamattoman kehräyksen säestämänä. Minä väritin värityskirjan mandalaa ja annoin kynän kuljettaa paperille rakkauteni väreinä. Kun väritin sen seuraavana päivänä loppuun, kissa oli kuollut.

Eniten etukäteen pelkäsin, että tämä hetki tapahtuisi jonkinlaisessa sekasorrossa, arkisessa kompuroinnissa, akuutin kivun vallassa, sen uhatessa, kiireessä, jossakin epämääräisessä paikassa, enkä edes saisi kiinni surusta.
Kaikki oli nyt suunniteltua ja rauhallista (mikä sinällään tuntui myös oudolta).

Rämisevä auto, eläinlääkärin kolkko ja kova miljöö, nopea vaipuminen rauhottaviin, nopea kuolema. Käsi jonka alla oleva kylki ei enää liiku. Itku, joka on surun räkäinen alku.
Koppa, jossa on yhtäkkiä ruumis. Silmät, jotka jäävät auki.

Äitini synnyintalon pihaan tehtiin kuoppa, juhannusruusujen viereen. Laskin Tillin huovan sisään, suukotin päätä. Ruumiin velttous, elottomuus, eivät tuntuneet tällä kertaa järkyttäviltä. Aistin kissasta yhä saman pehmeyden. Kuopan päälle mieheni lapioi kevyesti mullan. Lapsi vieressäni tokaisi niin riemua täynnä, että "Tilli on päässyt toiseen maahan", etten voinut kuin nauraa. Voi elämä.

Sen päivän iltana istuin lähellä hautaa ja keräsin mustaherukoita. Sisältäni kumpusi laulu "Kaunis on kuolla, mutta hauskempi elää". Hyräilin laulun monta kertaa, kunnes herukoita ei enää ollut.
Seuraavana aamuna ennen kotiin lähtöä kiersin haudan ympäri. Käsitin tekeväni niinkuin Tilli aina teki ennen viereen asettumista. Se teki suojapiirin ympärilleni.



Viikon ajan olen katsellut kuvia, tuntenut lähinnä haikeutta, kunnes itku tuli eilen nyrkkinä rinnastani. Oli saatava sanoa ne lauseet ääneen: On niin ikävä. Teinkö mä varmasti oikein? Mä todella rakastin sitä.
On vaikea vielä hahmottaa, miten tämän kaiken sisälleni jääneen rakkauden nyt kohdistan, mutta sitä on paljon. Ja se, mihin sen laitan, on kyllä selvää.





 💜