maanantai 5. joulukuuta 2022

Lady Chatterleyn rakastaja 2022


Lady Chatterley’s Lover (2022)
Lady Chatterley’s Lover (2022)


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.


Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia hienoja lausuntoja. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa

 

torstai 27. lokakuuta 2022

Blondi & Euforia

















Kaksi vaikuttavaa fiktiokirjaa todellisista suurnaisista. 

 ✩ Elin Cullhed: Euforia – Romaani Sylvia Plathista 
 ✩ Joyce Carol Oates: Blondi 

Kirjojen mustina välkehtivät tunnelmat sopivat kaamokseen. Noitain sesonkiin. 
Avaraa ja tarkkaa. Pimeyden ja valon leikkiä. Tummaa euforiaa, raastavia olosuhteita, vahvaa elinvoimaa ennen hiljaisuutta. 

Jostain syystä Euforia on osattu lukijoiden keskuudessa erottaa fiktioksi paremmin kuin Blondi (ja siitä tehty elokuva). Toki Euforia kuvaa vain Plathin viimeistä vuotta, kun Blondi koko elinkaarta. Ehkä Marilyniin halutaan liittää koko kuva(sto), kun kirjailijattaren ääneksi sallitaan toinen kirjailijatar. Ehkä. 

Joka tapauksessa suosittelen näitä molempia lämpimästi kaikille henkilöistä ja erinomaisesta kaunokirjallisuudesta kiinnostuneille.



maanantai 3. lokakuuta 2022

Blonde

https://images.indianexpress.com/2022/09/blonde-movie-review-marilyn-monroe-ana-de-armas.jpg

 

 

 

 

 

 

 



Hommasin Netflixin vain nähdäkseni juuri ilmestyneen elokuvan Blonde, joka perustuu Joyce Carol Oatesin fiktiiviseen kirjaan. Päähenkilö on nimeltään Marilyn Monroe.

Elokuvan trailer kommenttikenttineen aiheutti jo ajatusmyrskyn. Miksi fiktiokirjaan perustuvaa elokuvaa syynätään heti faktakirjojen kanssa? Toisaalta, kun kuvasto lainaa näin vahvasti todellisuudesta, välillä häkellyttävänkin tarkasti, miksi ei?

Suurin ikävyys tällaisessa yksityiskohtiin takertumisissa ja pikatuomioissa, on kaikki se mikä missataan, kun ei voida antaa hengen lentää vapaana. Elokuva (ja kirja) on todellinen runsaudensarvi niille, jotka uskaltavat oivaltaa sen symboliikan, estetiikan ja pohjasanoman.

Elokuva on hyvin ahdistava. Se on ahdistava niille, jotka etsivät todellista Marilynia. Ja ahdistava niille, jotka näkevät todelliseen ongelmaan pureutuvan fiktion. Mitä maailma onkaan tehnyt naisille? Mitä kokee tämä Marilynin rooliin vangittu nainen, jota raahataan ilmassa?

Elokuva alkaa raastavana. Myönnän, että mentaalisista syistä ylitin Norman lapsuutta kuvaavan alkujakson hyppien. Lapsen ahdinko on fiktiossakin itselleni tällä hetkellä liikaa. (Jopa lukemattomia kertoja nähty Pojat aiheutti minussa muutama viikko sitten yhtäkkiä pitkän tärinäitkun.) Rajansa on hyvä tiedostaa.

Olen myös iloinen, että olin lukenut aborttikohtauksen ahdistavuudesta. Valmistauduin kenties graafisempaankin väkivaltaan. Nyt huomasin katselevani sitä eräänlaisena David Lynch-painajaisena. Elokuvallisesta näkökulmasta.

En ole eläessäni nähnyt kauniimpaa ja esteettisesti lumovoimaisempaa cinemaa kuin mitä esimerkiksi tapahtuu, kun Arthur Miller ja Marilyn kohtaavat. Tässä kohtaa Warren Ellisin ja Nick Caven elokuvamusiikki alkaa myöskin pakahduttaa. Piinaavan kaunis melodia menee ihon alle, puristaa palleaa ja rakastumisen haavoittuvuus tuntuu kehossa pisaroina. Rakastumisjakso on myös elokuvan hedelmällisintä nektaria. Ei voi kuin kiitollisena ottaa vastaan tämän audiovisuaalisen mannan.

Tutut kuvat on uudelleenluotu viimeisen päälle ja niiden ylle lasketaan taianomainen satuviitta. 

Loppu tuntuu pohjattoman surulliselta. Ehkä se on myös pidemmän päälle puhdistava.

On sääli, että elokuvaa on jo boikotoitu misogyynisenä. Elämänkertaelokuvana se ei ehkä olisikaan reilu. En itse käännä päässäni elokuvassa nähtyä väkivaltaa, seksismiä ja naisvihaa työryhmän sadismiksi, päinvastoin. Näin osuvaa kuvausta mainituista asioista en ole nähnyt aikoihin. Käsissämme on iso teos, jota ei tarvitse peilata tämän hetken aatemaailman silmälasein, vaan osana jotain suurempaa. Joyce Carol Oatesin kommentteja elokuvasta täällä.

Ana de Armas on pääosassa huikea. Herkkä, hauras, vahva, runollinen, vereslihainen, rakastettava. Täynnä hyvin pelottavia tunteita, traumaa, piilotettua viisautta, pientä tyttöä, äitiä.

En voi suositella elokuvaa kaikille, se on hyvin triggeröivä, hyvin ahdistava, hyvin surullinen. Mutta niille, jotka sen katsovat, toivon avaraa mieltä. Parantavaa voimaa, hyviä viitekehyksiä, aikaa ajatuksille.

 ♡

Tässä vielä lempikuvani Marilyn Monroesta rannalla. Tai ehkä siinä onkin Norma Jeane.




 

perjantai 19. elokuuta 2022

Vesku

Kun luin kuolemastasi, olin uudella työpaikallani. Ihanassa suojatussa, hivenen tunkkaisessa, vinttikamarissa. Jokin suojakuoressani murtui, kun kuolemaan ei oikein voi väittää vastaankaan. Silti teki mieli sanoa, että sinä olit sellainen, joka selviää kaikesta. Kuolemastakin.

Kävin siinä toimiston rauhassa läpi surun vaiheita. Ne olivat samalla lailla repiviä shokin oireita kuin läheisen ihmisen poistuttua. Huimaus, oksetus, epäusko, lamaannus. Piti hetki istua hiljaa ja tuijottaa. Antaa työasioiden seistä avattuina tiedostoina. Kirjoitin vähän. Kirjoitin että rakastin. Rakastan. Olin pelännyt tätä hetkeä, siirtänyt eteenpäin. Jokin perusturvassani järkkyi, kun näin kolkot otsikot. Olit lapsuuteni turvahahmo.

Kun sain muutaman myötätuntoisen kommentin ja kuuntelin Höyhensaaret, itku pääsi ulos. Kuumat kyyneleet ja tärinä. Käly lauloi hääjuhlassani Kun muistelen. Kun näin sinut lapsena telkkarissa, tunsin puhdasta iloa. Olemuksesi oli sellainen, kaikkeen todelliseen taipuva, horjuvarajaisessa maailmassani.

Näin sinun kaksi kertaa esiintyvän. Molemmilla kerroilla panin merkille saman asian: Käteni olivat kylmät ja sylini lämmin, kuin olisi halattu koko ajan. Ja sen, miten rakkaus velloi yleisöstä sinuun, sinusta yleisöön. Massiivisena.

Minä rakastin nauraa komiikallesi, pimeimpinä vuosinani olit valo. Lämmin lyhty metsämaisemassa. Uskon, että sinun kohdallasi kuolema on suhteellinen käsite.

 




 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #Syyllinen

Hanna-Riikka Kuisman tuorein romaani Syyllinen porautuu nykyajan somemaailmaan. 

Älypuhelimien, tablettien ja tietokoneiden ruudut toimivat ikkunoina ja samalla peileinä läkähdyttävälle narsismille ja lavastetulle onnelle. Somen hyvinvointigurut luovat loputonta syyllistämisen suota, johon Kuisman kirja tarjoaa lohdullista tarttumapintaa ja helpottavaa huumoriakin hashtagien kera.

Narsismi palmikoituu lopulta yhteen silmittömän paljastumisen pelon kanssa. Oikeiden ikkunoiden eteen vedetään verhot, katse suljetaan lähimmäiseltä. Älylaitteet tuntuvat kätkevän sisäänsä oman aavemaisen päivänvalonsa, joka on valoista siedettävin.

Aiheeseen sinänsä sopivaa, että löysin itseni lukemasta teosta älypuhelimen ruudulta, jonka lasi on säröillä. Välillä kuuntelin myös Elena Leeven varsin taitavasti lukemaa äänikirjaversiota, kunnes sain käsiini lempiformaattini; kirjan.


Tuttuun tapaansa Kuisma katsoo lempeästi syvälle ihmiseen, joka on jäänyt jumiin virhearvioidensa taakse kykenemättä enää näkemään alkupisteeseen. Tuomitsematta, hellän huvittuneesti. Kiinni jäätyään tämä syyllinen ei ole tuhoon tuomittu, vaan täysin turvassa. Häntä ei enää pilkata ja nöyryytetä kommenttiosioissa, joissa kaikki kohtuullisuus on heitetty romukoppaan. Tai ehkä hän on vapautunut vastuusta välittää enää mistään. Jäljellä on vain huone, seinät, yksinkertaiset tosiasiat.

Kuisman veitsenterävä tarkkanäköisyys on virkistävää, puhdistavaakin. Pieleen menee täysiä elämässä, ja kuitenkin se jatkuu. Tuo kipeänarvokas elämä, arkisine yksityiskohtineen. Mieleen tulee mm. Ulosottomiehet -realityn nöyryyttävästi kiinnijääneet ihmiset, jotka usein aluksi kiistävät syyllisyytensä talousrikkoon, kunnes alkavat haalia kasaan ihmisyyden rippeitään ja pennejä. Elämä on hajonnut, mutta se jatkuu silti, toivon tuollakin puolen. Häpäistynä, mutta kaikesta huolimatta käyttökelpoisena.


🖤





perjantai 9. huhtikuuta 2021

Sinä sisälläni joka kirjoitat

Rakas kirjoittajakoulu loppuu kohta. Kokoilen nyt ajatuksiani siitä ja tästä kirjoittajasta sisälläni. Yhteiselomme on ollut varsin vaihtelevaa.

Mieleeni tulee nyt ensimmäisen vuoden opetus. Se taisi olla syksyä. Kirjoitin sen vihkooni, alleviivasin ja tein vielä kehykset ympärille kuulakärkikynällä. Älä mystifioi.

Toisin sanoen älä odota jotain maagista tilaa, jonka vallassa on oltava, että uskaltaa kirjoittaa. Ei se vaadi punaista samettia ja punaviinitonkkaa, sydänsärkyä ja vastoinkäymistä. Ei se vaadi sitä yökkäyksen omaista tunnetta alavatsassa tai sädekehää pään päälle. Kirjoittaminen on kirjoittamista. Kirjoittamisessa parasta on kirjoittaminen.

Minä olen etenkin nuorempana mystifioinut itseäni ja tekstiäni. Ne ovat syntyneet tilassa, jonka tunnistan tai olen tunnistanut joksikin minua korkeammaksi tietoisuuden tilaksi, joka ei katso aikaa eikä paikkaa. Kirjoittamista on usein edeltänyt esitietoisuuden tila, josta lause kerrallaan mysteeri purkautuu. Ja minä olen antautunut sinne ja kynä on vienyt itseään. Minä olen haltioituneesti ja samalla paniikinomaisen jännittyneesti seurannut sen vimmaa ja pelännyt, että tuo vimma yhtäkkiä naksahtaa sijoiltaan ja teksti jää kesken. Vimma on (väkisin) puskenut minut loppulauseeseen, jonka olen päättänyt loppulauseeksi ja jonka loppulauseisuutta en edes ole uskaltanut kyseenalaistaa. Pyhä teksti. Ei ihme, että sitä alkaa pelätä. Ja ettei se todellisuudessa ole valmis.

Kirjoittaminen on ollut myös pingoittunut tila. Olen kuin jousi, joka tähtää nuolta. Siinä on vaikeaa olla, pää pyörteilee ja varsi on kireä. Keskeytykset ovat tehdä hulluksi, kun on pää edellä tekstissä. Loppujen lopuksi se olen ehkä ollut minä, joka on puskenut vimmaa edelläni kaksin käsin, eikä vimma minua. Uuvuttavaa.

Tässä tilassa, huoneessa, turvallisessa piirissä, olen vihdoin pystynyt altistamaan itseäni ololle, joka on minulle epämukava ja pelottavakin, epävarmuus. Olla prosessin sisällä ja ajaa pitkään ilman valoja, näkemättä mitään. Antaa muiden toimia valoina. Tekstin pyhyys ja kirjoittamisen pelottava hohdokkuus ovat karisseet ja tilalle on astunut käytännöntason kirjoittaminen. Jokin kehys, johon kirjoitukseni ja kirjoittajuuteni olen aiemmin asettanut, on tipahtanut seinältä. Se on vaatinut oman surutyönsä. On ollut nöyrryttävä, katsottava tosiseikkoja, opeteltava teoriaa ja samalla opittava omien käsien vahvuus. Nykyhetken ikuinen mahdollisuus. Aina voi kirjoittaa. Kirjoittaminen on konkretiaa.

Olen tullut tietoisemmaksi kirjoittamiseen liittyvästä fysiikasta. Dionyysinen taiderakenne, joka etsii tekstiä kirjoituspöydän ulkopuolelta, tuntui minusta heti tutulta. Siihen liittyy vahvasti ääni, liike, aineenvaihdunta, fyysinen olo. Intuitio ja sattumanvaraisuus. Hurmiohakuisuus. Silti olen aina pyrkinyt sitomaan itseni kiinni työpöytään, jolloin kehoni on lopulta aivan vinksallaan pitkästä sisälleni jääneestä jännitystilasta, kitkasta, liikkeiden estelystä. Ensi kertaa olen yhdistänyt liikkeen sanoihin, se vapauttaa, usein pelkästään ajatuksenkin tasolla. Samanlaisia raukeuttavia venytyksiä ovat toisten tekstit. Sanoista tulee eri tavalla tietoiseksi ja niiden äärellä voi hengittää eri tavalla kuin omiensa. Yritän muistaa tämän. Venytellä. Tanssia.

Minun kirjoittajaminäni on paljastunut nyt itselleni. Se on murrosikäinen. Sen vuoksi se on levoton, jatkuvasti kiihtynyt, turmionhaluinen, yhtä aikaa kauhuissaan ja ihastuksissaan itsestään, vaikeastilähestyttävä, huomionkipeä ja järkyttävän nälkäinen. Minä lähestyn sitä varovasti, etten loukkaisi sitä. Minä yritän huolehtia siitä, se on ollut pitkään yksin, tullut kömpelöksi ja epäluuloiseksi. Minä hieron sen hartioita, tuoksutan sille rauhoittavia tuoksuja, luen sille kirjaa, sanon sille muutaman kauniin asian ja sitten annan kynän. Ehkä käymme myöhemmin kävelyllä.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Kevään ruoste

 

Luin juuri loppuun Donna Tarttin Pieni ystävä -romaanin. Kuvaavaa, että kiinnostuin tästä 800-sivuisesta teoksesta, kun sitä moitittiin liian pitkäksi sisältöönsä nähden. Donna Tartt on kiinnostanut minua, mutta samalla tuntunut etäiseltä ihmelapsen sädekehässään. Ehkä jonkun piti vähän vähätellä häntä, että sain kirjan käteeni. Aloin lukea sitä Tampereen yliopistollisen sairaalan leikkausosastolla yli kuukausi sitten. Silloin makasin hajamielisenä ja huolestuneena sälekaihdinten viipaloidessa aurinkoa seinään. Romaani sitoi minua aikaan, samalla, kun kävin välillä operoitavana kylmässä, antiseptisessä (adjektiivi, jota käytetään kirjassa paljon) tilassa. Yksi sisäelin on nyt vähemmän ja vatsassa neljä arpea.

Luin kirjaa annoksina. Se kuvaa ympäristöä, josta tuskin kukaan meistä pitää; punaniskaista pitäjää Yhdysvaltojen eteläisessä osavaltiossa, joka vielä kaiken kukkuraksi on käärmeiden ja vaiettujen tragedioiden kyllästämä. Mutta juuri se. Että on niin kertakaikkisen kurjaa ja silti niin kaunista, juuri se. Tämä kevät, tämä julma huhtikuu, tuntuu erityisen vihlovalta. Olimme pääsiäisen maalla, jossa luonnon ydin on heti läsnä. Ja tämä on juuri se hetki, kun luonto ei anna armoa. Lumipeite sulaa epätasaisesti ja paljastaa kerroksen kuolemaa, jätettä, mätiä omenia, ruskeita lehtiä, rumuutta ja ruostetta. Aurinko on epäreilu, niin ihanan lämmin ja vihlova samaan aikaan. 

 



 

 

 

 

 

 


Kävimme katsomassa sulavaa, kukkuraista koskea, joka vihmoi auringon valoa. Kuohut kiersivät sulaneita lohkareita. Jääpalat kuin styroksilevyä, isoja sokeripaloja, pieniä jäävuoria. Kuvasin kameralla ja samalla päähäni kohdistuva aurinko vei vaivihkaa kaikki voimani. Lopulta kasvoni kivettyivät ja suunikin jäi auki pelkästä väsymyksestä, nenänpää paloi ja halusin kaivautua pimeään luolaan, pitkäksi aikaa. Tasata itseni. Ehkä ei kannattaisi edes yrittää näinä kevään ensi päivinä. Valo on liian väkivaltainen, liian raaka, liian petollinen.

Palasimme kotiin ja luin kirjan viimeiset 120 sivua ahmimalla. Oli oudon lohdullista lukea pienestä Harrietista, joka oksentaa likavettä ja kouristelee sairaalassa. Selkeää ja rehellistä. Hän keskittyy selviytymään, vaikka mysteerit eivät ratkeakaan.

Minulle ei sovi etsiä värejä sieltä, missä väriä ei vielä ole. Minun pitää rauhassa odottaa kevään ensimmäistä yksittäistä orasta. Sen varovaista vihreää.