Je'vida

 

Kuva: Iikka Jaakola / Oktober

 

Olen viime aikoina käynyt paljon elokuvissa. Se on hyvä tapa hyödyntää viikonloppuvuorojen jälkeisiä arkivapaita. Olen käynyt katsomassa loistavat Kuolleet lehdet (ohj. Aki Kaurismäki) ja Valoa valoa valoa (Inari Niemi). Ensimmäisessä silmä kostui ja kehoon jäi lämmin, humaani, halauksenomainen tunne. Jälkimmäisessä itku tuli runsaana. Elokuvan loputtua vanhempi rouva takanani totesi tyhjentävästi ”Loistava”. Poistuin salista paidanrinnus märkänä kyynelistä.

Katja Gauriloffin koltansaamenkielinen Je´vida on viimeisin päiväleffani. Ennen elokuvaa otin odotellessani kuvan jaloistani ja totesin, että todennäköisesti tulee taas itku leffasalissa.

Kyllä, itku tuli, mutta viipyillen ja syvemmältä, jostakin vatsanpohjukasta tai luuytimestä. Kivuliaana, hieman epämiellyttävänäkin. Ja itku oli oikeastaan sivuoire jostakin paljon mutkikkaammasta oivalluksesta.

Elokuvan päähahmo kolttasaamelainen Je’vida on elokuvassa lapsi, nuori ja sitten vanhempi aikuinen. Jossain elokuvan kipeimmässä ytimessä hänet katkaistaan, ja Je’vidasta tulee suomalaistettu Iida. Lapsinäyttelijä Agafia Niemenmaa porautuu tuimine katseineen suoraan sydämeen. Pieni lapsihahmo, joka sitkeänä jaksaa kantaa liikaakin, kävelee töppösissään läpi lumimaiseman ja ruumillistaa sekä nälkäisesti omaksutun kulttuurin että sen väkivaltaisen riiston. Hänen juurevuutensa kulminoituu isoisään ja kalaverkkoon. Suomalaistaminen tapahtuu kirjaimellisestikin pakkosyöttämisenä. Kaapista kaivetaan kengät ja nutukkaat poltetaan tulessa.

Lopputuloksena on itsensä kivettänyt, puhumaton Iida (Sanna-Kaisa Palo), joka saa vastaansa maailmalta siskontyttärensä Sannan (Seidi Haarla). Sanna yrittää epätoivoisesti keksiä ”oikeita kysymyksiä” ja piirtää turhautuneena maisemaa, kun he saapuvat vanhalle kotitilalle. Kotitila on Sannalle entuudestaan tuntematon ja kuitenkin merkillisen tuttu. Kun Sanna kuvailee nuoruudestaan asti ”hapuilleensa ilmaa”, hän sanallisti jotakin merkittävää itsestäni. Sekä juuret, niiden väkivaltainen repiminen että juurettomuutta seuraava elämänkaltainen välitila. Amputoituun kohtaan on jäänyt haamukipu, joka periytyy ylisukupolvisesti, mutta jää sanoittamatta. Tämä kaikki kuvattiin niin tuoreella ja tarkalla tavalla, etten muista vastaavaa oivalluksen tilaa koskaan kokeneeni asian tiimoilta.

Tukahdutettu kulttuuriperimä, ja rakkaus siihen, murtavat sittenkin vastarinnan. Menneet sukupolvet ovat läsnä ja antavat omat vastauksensa, kun uskaltaa asettua samaan tilaan heidän kanssaan.

Tunne omista juurista lienee elämän ydintunne, joka on joillekin itsestäänselvyys, joillekin kaukokaipuuta ja joillekin kenties täysin vieras. Kun omat juuret sijaitsevat paikassa, joka on kaukana, oman onnensa nojassa, vaatisi jatkuvaa huolenpitoa, rahaakin ja ennen kaikkea aikaa, tunne juurista on myös ajoittain raskas taakka. Rakkaus juuriin pakahduttaa, sattuu, mutta samalla ruokkii näläntunteen. Tähän paradoksaaliseen tuskaan Gauriloffin elokuva tarjoaa ainakin yhdeksi ratkaisuksi toimintaa. Ukki on poissa, mutta kalaverkko on olemassa ja siinä kuuluukin näkyä elämän mentävä reikä. Vesi ja kalat ovat yhä olemassa, ja niissä polskivat myöhemmätkin sukupolvet.

Ennen leffasalia tuli tosiaan pitkästä aikaa mieleen kuvata omia jalkoja. Se oli erikoinen etiäinen, sillä juuri kengillä on elokuvassa suuri symbolinen merkitys.





Je’vida on elokuvana niin hyvä, että siinä voisi kiitellä jokaista pientä osasta. Työryhmä ja ohjaaja ovat tehneet huikeaa työtä. Lumoavat mustavalkoiset kuvat ja Lau Naun ihana musiikki kuljettavat syviin vesiin, mutta ohjaavat myös sieltä kohti valoa.

Tampereen elokuvajuhlilla työskennellessäni haastattelin Katja Gauriloffia kolttasaamelaisuudesta. Haastattelu päättyi runositaattiin. Siihen päätän tämänkin tekstin.



Suutari somistaa suonin
kynsin karvoin.

Entä minkä verbin suojanpuoleen
olen oman tuleni tehnyt? Itse koristan
kovertimella ja mietin seuraavatko
jos yritän koristaa kengän puhki.

Romanttinen paradoksi, identiteettini.

Niillas Holmberg

 

 

Haastattelu:
Romanttinen paradoksi, identiteettini – Haastattelussa Katja Gauriloff

 

Selkounien käsikirja

Johanna Holström: Selkounien käsikirja
(Otava)

 

Ensimmäinen kirja todella pitkään aikaan, joka on fyysisesti itkettänyt ja solahtanut niin uniin kuin valveeseenkin. Tässä novellikokoelmassa elämä tulee niin lähelle, että se ihan sattuu. Ja arkitoden alla kytevä tuntematon saa pulssin kiihtymään. Ei olla kaukana trilleristä.

Aiheet ovat kipeitä ja valitettavan tunnistettavia. Iholle jää viileä hohkaus kuin kylmän veden jälkeen. Mutta ehkä myös hieman lisää ymmärrystä juuri siihen uhkan tunteeseen, joka itselläkin herkästi herää keskellä tavallista päivää ilman mitään näkyvää syytä.

Inspiroivaa ja taitavasti kirjoitettua.

 

 

 

Katoamisesta osa2

Näinä aikoina, kun eriarvoistuminen ja pahoinvoivilta leikkaaminen kasvaa, on vielä sanottava jotain.

Olen ollut aina luonteeltani sitkeä ja halunnut eteenpäin, mutta olen nuorena pudonnut tyhjän päälle.
Ilman toimeentulotukea, julkisia palveluja, hankalasti saataviakin mielenterveyspalveluita, olisin kadonnut. 

Tyhjyys, johon putosin, johtui henkisestä umpisolmusta, tietämättömyydestä, vaihtoehtojen edessä lamaantumisesta, katkenneesta yhteydestä itseen ja muihin.

En tiennyt, miten täällä pärjätään.

Opiskelin väärää alaa. Join. Varastin aikaa. Jo aiemmin lonksuneen polvilumpioni siteet repesivät. Yksi kuvaavimpia episodeja tuolta ajalta on, kun polvi oli sijoiltaan menosta turvoksissa. Minulla ei ollut autoa eikä korttia. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut autoa. Minulla ei ollut rahaa, eikä itsetuntoa tilata taksia terkkarin piikkiin eikä ymmärrystä tilata ambulanssia. Klenkkasin askel kerrallaan pakkaspäivässä terveyskeskukseen, joka oli vielä jyrkän mäen päällä. Askel kerrallaan. 

Epäuskoinen lääkäri punkteerasi polvestani ruiskukaupalla verinestettä. Takaisin kotiin lähetettiin keppien kanssa kelataksilla.

Siitä alkoi elämäni harmain ja vaarallisin aika, jonka vietin eristyneenä koulusta, jota en voinut enkä halunnut käydä. Sosiaalisista suhteista syrjäytyneenä. Kuukausia liikuntakyvyttömänä yksiössä levottomassa kerrostalolähiössä. Satunnaisia vierailuja, sukulaisia ja yksi sinnikäs ystävä, joka kuskasi kerran vuokraamaan leffoja. Paljon tölkkiruokaa ja kananmunia. Jos jonakin, katson taaksepäin tuota aikaa jonkinlaisena mittarina, mitä kaikkea olen kyennyt sietämään, ja silti jotenkin selvinnyt hengissä.

Kouluun palatessa, en pystynyt enää mihinkään. Putosin masennukseen.

Jollen olisi tuossa kohtaa saanut muutakin kuin lääkkeitä (jotka eivät sopineet), en usko että olisin koskaan päässyt takaisin elinkelpoiseen elämään. Ja olisin saattanut vetää lähisukulaisiakin mukaan samaan konkurssiin. Siihen aikaan kuului terapia, vertaistuki, päivätoiminta, työharjoittelut, toimeentulotuki. Työkkärin palvelut, erilaiset testit. Apu ammatinvalintaan. Kouluun haut ja lopulta kouluun pääsy. Sopivampi ala, jolla työskentelen edelleen.

Erityisen arvokkaana pidän päivätoimintaa, jossa tehtiin ihan tavallisia arjen asioita, käytiin suolla, kuunneltiin musiikkia, maalattiin posliinia, askarreltiin. Ohjaajat eivät päästäneet helpolla, eivätkä vertaisten katseet, kosketukset olivat kovia ja lämpimiä, parantavia. Raakoja totuuksia, tunteita.

Ilman sitä turvaverkkoa, rebootia, hakuaikaa, en olisi päässyt takaisin.

Jatkoin askel kerrallaan ja jatkan yhä.

Oli aikoja, kun itsekin pidin omaa eloonjäämistaisteluani turhana, yhteiskuntaa ihan suotta kuluttavana. Tuntui tyhmältä, kun ei tiennyt automaattisesti samaa kuin rikkaiden ja akateemikkojen lapset. Turhautti ja vitutti. Olin myös katkeroitumassa. Olisi ollut helppo lähteä vihan tielle.

 

Otin kuitenkin mieluummin käteeni kynää ja paperia. Opin perusasiat. Se ei riittänyt, mutta opin ne.

Ei se niin turhaa ollutkaan.

Turhaa se ei ollut.

Purkutaidetalo Pinni47

Miki Liukkosesta ja katoamisesta

Kirjoitan tätä itselleni epätyypillisesti yöllä, muun perheen kuorsatessa taustalla.

En saanut unta, ja aloin mielessäni kirjoittaa tätä. Nousin sängystä. Nyt istun olohuoneen lattialla jalka puutuen läppäri rahin päällä.

Olen ennenkin kirjoittanut itselleni paljon merkinneiden tunnettujen henkilöiden poismenoista, mutta tämä. Miki Liukkosen kuolema 33-vuotiaana on toisenlainen. Hän kaikesta päätellen päätti itse elämänsä. Tunnen järkytyksen ja surun lisäksi omakohtaista kipua, ettei tämä varsin nuori ihminen saanut helvettiinsä apua.

Kirjoittajana olen toistaiseksi oĺlut eniten kiinnostunut hänen runoistaan. Hän oli oppinut sanojen keräilijä ja niiden käyttäjänä loistava. Ennen kaikkea hänen ulosantinsa, oululainen itseironinen huumori ja aseista riisuva nauruhymynsä paljastivat, ettei hän ollut niin dramaattisen pateettinen kuin joistakin lehtijutuista olisi voinut luulla. Hän vaikutti hyvin kiltiltä. Hän oli monella tapaa kaunis ihminen. 

Miki Liukkonen menetti nuorena äitinsä. Äidille omistettu Elisabet -runokokoelma julkaistiin vastikään Ranskassa. 

– Äiti puhui viimeisinä elinpäivinään halustaan matkustaa Pariisiin. ”Kun se van Goghin keltanen on niin kaunis”, äiti sanoi. Taivas oli huurteinen. Mutta sinne Pariisiin me ei koskaan sitten ehditty, hän kirjoitti kesäkuussa päivityksessään.

Yhdessä ensimmäisistä hänestä näkemistäni valokuvista, hän näyttäytyi myös muusikkona. Jossain festarilla hän poltti raflaavasti tupakkaa Richey Edwardsin lanseeramassa merimiestakissa. Tästä saatoin päätellä, että musiikkimakummekin kohtasivat. Richey Edwardsin mysteeriksi jäänyt katoaminen selvästi kiehtoi häntä. Ehkä hän myös samaistui Edwardsin kyvyttömyyteen normaaliin kanssakäymiseen ja suorasukaisen ahdistaviin lyriikoihin, joissa tämä paljasti kaiken sisäisen saastansa. Omistautumistaan Edwards osoitti viiltämällä käteensä syviä haavoja toimittajan kysyttyä "are you for real?" Richey Edwards ajoi itseään loppuun tuhoavalla elämäntyylillään, katosi jäljittömiin, koskaan löytymättä.

Miki Liukkonen oli samalla suojaamattomalla tavalla omistautunut. Kun hän kertoi täysin suoraan, miten pimeältä elämässä hänestä tuntui, koin empatian lisäksi näkemisen tunnetta, tiettyä helpotusta. Joku sanoittaa, mitä on kärsiä juuri nyt. Ei viitteenä selviytymistarinaa, vaan epätietoisena siitä, loppuuko tämä paska ikinä. Hän sai vähän surkuhupaisiakin selviytymisohjeita auttamisenhaluisilta ihmisiltä. Oletko kokeillut avantouintia? Soita numerooni, niin tarjoan sinulle elämänvalmennuspalveluitani. Hän kertoi hakeneensa apua, muttei ollut sopinut muottiin, jollaisena apua olisi tullut. Hän oli liian rikki. Hän katosi.

Uutinen kuolemasta tuli vajaa viikko sitten. En millään lailla ollut osannut ennakoida sitä. (En osaa ylipäätään koskaan ennakoida kuolemaa, se tyrmää aina.) Istuin pitkään hiljaa. Tiskit saivat odottaa. Kävin uimassa järvessä tihkusateessa, puiston penkillä luin, että nuorten naisten ahdistelija on valittu Suomen elinkeinoministeriksi. Taituin kaksinkerroin, nojasin polviini ja itkin hetken. Elämä ei ole reilu.

Minun kontaktini Miki Liukkoseen on pieni, mutta lämmin. Hän jakoi Instagram-tarinassaan uutiskuvan, jossa rikkimenneestä junasta poistuu ihmisiä. Ihmisten joukossa on Miki Liukkonen tunnistettavassa lookissaan mustat lasit silmillä ja toimittajan teksti oli jotain luokkaa "runoilijakin jäi junasta". Nauroin tälle pitkään ja reagoin kyynelsilmänauruhymiöllä, hän tykkäsi siitä. Toinen kontaktimme liittyi kesään ja siihen miten veemäinen vuodenaika kesä on helteineen. Kommentoin hänen julkaisuunsa haaveilevani sukellusveneestä Päijänteen pohjassa. Hän tykkäsi tästäkin.

 

Musiikin kaupunki

 

Koskaan en voi sanoin ilmaista, kuinka paljon, syvällisellä, tavalla minuun on vaikuttanut Amadeus-elokuva. Olin kenties alle kouluikäinen kun sen ensi kerran näin. Kaikki siinä; alkaen puvustuksesta, miljööstä, lavastuksesta, sitten yhä suuremmin siirtyen briljanttiin näyttelijätyöhön (kuinka rakastinkaan noita näyttelijöitä) ja jumalaiseen musiikkiin. En edes ajatellut ohjaaja Miloš Formania tai käsikirjoittajia. Täysin tietämätön oli tietenkin siitäkin, että alunperin kyseessä oli näytelmä (kirjoittajana Peter Shaffer). Kaikki oli kuin ihmeenä loihdittu eteeni.

Se oli ensi kosketukseni klassiseen musiikkiin, oopperaan, barokkiaikaan, tavallaan eurooppalaisuuteenkin. Ehkä erotiikkaankin. En kyseenalaistanut tai ihmetellyt siinä mitään. Jollain lailla vain nielaisin syötin, palvovin silmin, uskomattoman lumouksen vallassa. Tietty outous sen ajan tyylissä vain syvensi rakkauttani. Ne olivat elämyksellistä mystiikkaa. Salierin brutaali itsensä haavoittaminen ja nerokas vanhan miehen maski olivat osa lumoavaa, pelottavaakin, rosoa. Musiikki selitettiin runollisesti auki.

Olen aina näihin vuosiin tasaisin välein katsellut Amadeusta, aina yhtä nälkäisenä. Mitä siitä, että osaan repliikit ulkoa, pienet eleetkin. Haluan nähdä ne yhä uudelleen, yhä uudelleen tämä jumalaisen musiikin ja loistavan elokuvataiteen yhteistyö on kohottanut minut korkeuksiin. Eräänlaiseen hypnoottiseen transsitilaan, kiitolliseen rakkauteen. Syvälle lapsuuden taianomaiseen kokemukseen.

Pääsen pian Wieniin, Viennaan, musiikin kaupunkiin! Jos tavoitan palasenkin tästä koko elämäni taianomaisimmasta taidekokemuksesta, olen maailman rikkain tyttö.

 

Leijonan kierros

Otin eilen pienen ihmisen älypuhelimen ja poistin toisten lasten tekemiä whatsapp-ryhmiä, joihin hänet oli ilman lupaa lisätty. 

Nopeallakin silmäyksellä näin tutun kiusauskuvion. Rinnan alinen leijonaemo nosti päänsä ja mylväisi. Se oli yhtä aikaa pelottavan polttavaa ja äidillisen turvaavaa. Ja kuten aina matkallaan se viidakkohuuto muuntui joksikin lapselle sopivaksi ja purkautui rauhallisena aktiivisuutena. Hetkessä sitä on valmis vastaamaan kaikesta. Kenen tahansa lapsen tai kenen tahansa vanhemman kanssa. Oli sitten perusolemukseltaan miten passiivinen introvertti tahansa, yhtäkkiä sitä ei olla.

Otan täyden vastuun siitä, ettei jälkeläiseni kuulu näihin virtuaalisiin BFF-ryhmiin. Muista en vastaa, koska en voi. Ryhmien tarkoitus on ainoastaan luoda epävarmuutta, ruokkia sitä ja tehdä siitä loputon draaman lähde tyhjään maailmaan.

Piru on silmässä jo leikkikentillä. Vartioimaton paha voima liikkuu ja haters gonna hate. Tarjolla on kokonainen maailma karkkipapereita, joiden sisällä ei ole mitään. 

Tällä palavalla minuutilla päätän meidän puolestamme, että aina voi keksiä parempaa tekemistä. Teen leijonan kierroksen, rauhoitan tämän alueen.

Emme voi kerjätä hyväksyntää kommenttikentillä, tykkäyshymiöillä tai ryhmäviesteillä. Tai palvoa tai vihaseurata tuntematonta. Emme voi, sillä se ei pääty koskaan.

Emme voi vihata, sillä vihaajat ne vihaavat, ne vihaavat ja vihaavat ja vihaavat.

Voisin sanoa mitä tahansa, mutta tämä tahto on liian aktiivista. Minä reagoin tähän, juuri nyt.
Tämän on loputtava. Tähän paikkaan.

Uskalsin puhua
Olla elämättä
Muita syömättä
Uskalsin olla nainen
Vaikka olenkin mies
Uskalsin olla mitä tahansa
Aivan mitä tahansa
Mitä ne vihaavat
Uskalsin
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ja vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat
Uskalsin olla vapaa
Enemmän tän arvoinen joo
Uskalsin tehdä mitä tahansa
Aivan mitä tahansa
Mitä ne vihaavat
Uskalsin
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ne vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat
Sillä vihaajat ne vihaavat
Ne vihaavat ja vihaavat
Ja vihaavat

-Minä ja Ville Ahonen: Rohkeus-

Lady Chatterleyn rakastaja 2022

Lady Chatterley’s Lover (2022)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusi filmatisointi Lady Chatterleyn rakastajasta sai taas miettimään ikuisuusaihettani. Luonnon ja modernin maailman yhteensopimattomuutta.

Tämä Laure de Clermont-Tonnerren ohjaus oli nautinto, joka kohotti mieleen selkeitä oivalluksia ja tietenkin aistit ottivat hilpeinä vastaan kauniit kuvat ja kieltämättä stimuloivat rakastelukohtaukset. Ayeh, me ladies ;)

D.H. Lawrence vihasi teollistuvaa maailmaa vuonna 1928 kirjoittaessaan kirjan, ja samaistun kiitollisena hänen edelleen tuoreisiin ajatuksiinsa. Kirjan työnimi oli kuulemma Tenderness ja sitä nimikettä uusi elokuvakin palvelee hienosti. Connien ja Oliverin ihojen kohdatessa kylmässä ja itsestään vieraantuneessa todellisuudessa, välittyy herkkyys ja hellyys kauniisti. Kyse ei ole vain seksuaalisesta nautinnosta, vaan pelastuksesta. Oman yksinäisyyden hyväksymisestä.

Kun Connie pitelee värisevin käsin fasaaninpoikasta, hänen kuorensa ropisee ja hän itkee värisevää, surullista mutta orgastista itkua. Jotain tällaista koin itse muutama viikko sitten seistessäni Tallinnassa ja katsellessani tarhattua sarvipöllöä. Lintu lukitsi katseensa minuun, eikä sitä hellittänyt vaikka molemmilla puolillani pyöri muitakin ihmisiä kameroineen. Jokin hallitsematon ja lähes kestämätön rakkaus värisi sisimmässä. Hengitys poukkoili rinnassani joka suuntaan kuin villiintynyt hevonen. Oli vaikea lähteä siitä. 

Tunne jäi sisääni loppumatkaksi ja teki tyhjäksi kaiken turismin. Kun makasin hotellihuoneen kylpyammeessa tai söin annosta keskiaikaisravintolassa, olin henkisesti yhä seisomassa lasivitriinin edessä ja tuijottamassa eläintä silmiin. Siellä olin vieläkin, kun risteilyalus irtosi rannasta. Siellä olen nytkin.
Rakas sieluneläin.

Lady Chatterleyn rakastajassa on monia tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa Connie ja Oliver käyvät keskustelun puun varjossa rakasteltuaan metsässä. Connie kiittää Oliverin herkkyyttä (tenderness) ja painottaa heti ettei tarkoita hänen olevan gentleman. Oliver sanoo herrasmiesten olevan eri rotua, kuolleita. Ihmisen on luovuttava yhteydestään tunteisiin voidakseen lähettää ihmisiä tehtaisiin, kaivoksiin tai sotiin. Ajatus esitetään ilman paatosta, minkä vuoksi se ehkä jäi erityisen eloisana mieleeni.

Olen itse käynyt tasaista taistelua tunneherkkyyden ja vaiston menettämistä vastaan. Onneksi on äidin synnyinseutu, joka pitää yhteyttä yllä menneisiin sukupolviin ja perusluontoon. Onneksi on kapinallinen mieli ja kesytön sydän. Minusta ei tule koskaan turistia, eikä kiireen ihannoijaa. Sikäli olen hyväksynyt modernin maailman, että ilman sitä en olisi tätä Netflix-elokuvaa nähnyt ja näitä oivalluksia tehnyt.


“Because when i feel the human world is doomed, has doomed itself by its own mingy beastliness, then i feel the colonies aren't far enough. The moon wouldn't be far enough, because even there you could look back and see the earth, dirty, beastly, unsavory among all the stars: made foul by men. Then i feel i've swallowed gall, and its eating my inside out, and nowhere's far enough to get away. But when i get a turn, i forget it all again. Though it's a shame, what's been done to people these last hundred years: men turned into nothing but labor-insects, and all their manhood taken away, and all their real life. I'd wipe the machines off the face of the earth again, and end the industrial epoch absolutely, like a black mistake. But since i can't, an' nobody can, i'd better hold my peace, an' try an' life my own life: if i've got one to live, which i rather doubt.”

― D.H. Lawrence, Lady Chatterley's Lover

 

Tarhattu sarvipöllö Tallinnassa